Tapanitteni XIII, vuoden kouvolalaisimmat juhlat

Kouvola. Kaikkea kivaa betonista, Suomen suurin valaistu hautausmaa, Suomen ankein kaupunki. Ja hemmetisti hyviä bändejä. 

Sopii kuvaan, että kouvolalaiset tapaninpäivän-juhlallisuudet on nimetty Tapanitteni-bileiksi. Kyseiset kekkerit järjestettiin nyt jo kolmattatoista kertaa. Ensimmäiset kymmenen vuotta tapahtuma pidettiin paikallisten bändien treenikämpällä. Silloin pieneen huoneeseen ja sen viereiselle käytävälle oli sulloutunut tilan kokoon nähden järjetön määrä porukkaa, ja bändit tietysti siis soittivat siinä samaisessa huoneessa. Paljon ahtaasta mutta hurmaavasta tunnelmasta katosi siinä vaiheessa, kun bileet siirrettiin House Of Rock -baariin. Silti Tapanitteni on edelleen vuoden huipentuma ja tapaninpäivä siksi monelle niin sanottu pääpäivä.

Tapanittenien konsepti on tehokas: parinkymmenen minuutiin setit ja nopeat vaihdot. Kaikki yhdeksän bändiä soittivat klo 19 – 23.30 välisenä aikana. Ehkä useimmiten venyviin aloitusaikoihin tottuneena tai joulupäivän glögijuhlien uuvuttamana missasin valitettavasti ensimmäisenä soittaneen Kuikka ja Kundit. Solisti Kuikka tuntuu esiintyvän joka kerta eri nimisellä kokoonpanolla, mutta materiaali on ainakin osittain samaa vinksahtanutta suomirokkia. Suosittelen kokeiltavaksi Kuikan Mitä rakkaus tarkoittaa -biisiä, joka on kunnon hittimatskua! Ainakin tässä Kuikka-kokoonpanossa muuten soittaa rumpuja Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? :n solisti Susse.

Black Monk

Black Monk

Onneksi ehdin paikalle toisen bändin aloitellessa. Black Monk oli nimittäin härskillä rokkimeiningillään illan positiivisin yllätys. Minä sitten tykkään, kun bändi ei vain soita, vaan esiintyy. Laulaja Gyntsän ja kahden muun kielisoittajan soitto toimi upeasti yhteen ja näytti hyvältä. Sopivasti asustetta ja huumoriakin, muttei missään tapauksessa vitsiä vääntäen. Kitaristi selkeästi kunnioitti hienolla tiikerinraitatakillaan tapaninpäivänä vuonna 1990 menehtyneen Cisse Häkkisen muistoa ja meininkiä.

Black Monkin jälkeen soittovuorossa oli ilmeisesti ensimmäisen keikkansa vetänyt Kultaiset Vuodet. Itseäni bändi ei vielä oikein onnistunut vakuuttamaan, mutta tupakkapaikalla jaeltiin siitä myös positiivisia arvioita. ”Mukavaa nössöilymeininkiä”, joku ainakin totesi. Jollakin tapaa musiikista tuli mieleen punkbändi Sur-rur, jota pureskelin todella kauan ennen kuin huomasin pitäväni siitä. Täytyy siis kokeilla Kultaisia Vuosiakin vielä uudestaan.

Baltimore

Baltimor

Neljäntenä soittanut Baltimor edusti hevihardcoretykittelyllään varsin erilaista meininkiä kuin muut Tapanitteneissä soittaneet. Baltimor ei ole musiikillisesti yhtään minun juttuni, mutta livenä bändin soittoa on maagista katsoa, koska siinä on mukavasti pokkaa. Baltimoren jälkeen lavalle nousi kouvolalainen Chestburster, jossa on sama solisti kuin aikaisemmin hehkuttamassani Black Monkissa. Chestburster on laajalti pidetty ja tyypit osaavat asiansa, mutta minun makuuni sen musiikki on turhan junnaavaa.

Etukäteen odotin eniten Maailmanlopun keikkaa, koska tapahtuman Facebook-seinällä oli annettu ymmärtää, että bändi soittaisi Dingoa. Ikäväkseni näin ei tapahtunut. Maailmanloppu on kuitenkin mielestäni tämän päivän paras paras suomalainen hardcorebändi, joten heidän omakin tuotantonsa kelpasi ihan mainiosti. Seuraavana soittovuorossa olleesta helsinkiläisesti pop punk -bändi Blossom Hillistä taas jäi ensisijaisesti mieleen vahva Green Day -viba ja solistin puuttuva toinen kenkä.

The Fuckmes

Nykyään harvakseltaan keikkaileva The Fuckmes saattaa olla vaikka kouvolalaisuuden ruumiillistuma. Enkä nyt tarkoita sitä kouvolalaisuuden puolta, joka äänestää perussuomalaisia ja haluaa pelastaa kaupungin monikulttuurisuudelta. Mutta Kouvolasta tulee paljon punkbändejä, ja The Fuckmesin soittajat ovat olleet niissä hommissa laajalti mukana vuosikaudet. Bändi ei kikkaile, vaan on juuri sitä itseään: punkkia Kouvolasta. Ja sitä koko setin mukana laulanut yleisö selkeästi halusi.

Laaja valikoima bändejä on hauskaa, mutta jokaiseen esiintyjään ei yksinkertaisesti jaksa keskittyä samalla intensiteetillä. Siksi katselin illan päättänyttä Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?:ää enää sivusilmällä baarin takaosasta. Fondat on kuitenkin tullut nähtyä sen verran monta kertaa, että voin joka tapauksessa suositella. Seuraavan kerran bändi on mahdollista nähdä Kouvolassa jo uudenvuodenaattona.

Kiitos Kouvola

Omalta osaltani koti-Kouvolasta on nyt nautittu tarpeeksi joksikin aikaa, ja ihanaa olla taas Helsingissä. Kyllä se kuitenkin on totta, mitä kylillä puhutaan: Kouvolasta tulee paljon hyviä bändejä ja siellä on osaavia, aktiivisia ja hienoja tyyppejä ylläpitämässä alakulttuurimeininkejä.

Ne muutkin jutut Kouvolasta kyllä yleensä pitävät paikkansa.

Kuva varastettu netistä.

Meemi varastettu netistä. Alkuperäinen kuva: Lukas Pearsall

Muut kuvat: Niko Saarinen

Koko kesän krapula sopii joulunalusaikaankin

Anti-lifestyle magazine Darran Koko kesän krapula -numero sopii täydellisesti pikkujoulukauden lopun ja pyhäputkeen valmistautumisen tunnelmaan. Tästä nimensä mukaisesti krapulateemaisesta zinestä pöllin muuten alaotsikon blogilleni. Sori siitä.

Pienlehdet taitetaan yleensä käsin, ja niiden leikkaa-liimaa-estetiikka viehättää itseäni suuresti. Darra on visuaaliselta ilmeeltään juuri sopiva, nimittäin tarpeeksi selkeä, mutta silti itse tehdyn näköinen.

Pienlehtien hienous on siinä, että niissä voidaan nostaa esiin tyyppejä ja aiheita, jotka eivät välttämättä ole virallisiin julkaisuihin tarpeeksi tunnettuja, kiinnostavia tai muuten mediaseksikkäitä. Usein zineihin on poimittu elementtejä suht nuorelle kohderyhmälle suunnatuista ja/tai menneiden vuosikymmenten julkaisuista – Darrassakin on esimerkiksi vanha kunnon seuranhakupalsta.

Darran kakkosnumero on zineksi paksu; 66 sivua. Deitti-ilmoitusten lisäksi se sisältää mm. haastatteluja, reportaaseja, puuhatehtäviä, sarjakuvaa ja runoja (pari meikäläisenkin runoa, näin OHIMENNEN MAINITAKSENI). Ja myös muun muassa mainoskatkon!

Darran kohdalla jää hieman epäselväksi, onko päätekijöitä kaksi vai yksi. ”Se on semmonen juttu, jonka tietää ne ketkä tietää. En viitti paljastaa asiasta sen enempää, joten jääköön tekijöiden henkilöllisyys hämärän peittoon”, vastaa Haikalaksi itseään kutsuva heppu. Hän haastattelee, kirjoittaa, kuvaa, taittaa ja myy lehteä itse. Oman lehden tekemisessä on hänen mukaansa parasta, no, se että saa tehdä mitä huvittaa.

Haikala kokee kuitenkin tekevänsä journalistista työtä ja miettii julkaistavien juttujen tasoa ja etiikkaa. ”Ehkä suurin ero ns. normaaleihin lehtiin verrattuna on, että zineissä kirjoitetaan puhekielellä, kiroillaan, puhutaan huumeista, päihteistä, alastomuudesta ja henkilökohtaisuuksista. Revitellään ja rikotaan perinteisen journalismin sääntöjä sekä kirjoituksissa että taitossa”, hän miettii.

Haastattelujen muoto tuppaa zineissä olemaan usein enemmänkin jutustelua kuin toimitettua materiaalia – monesti tuntuu, että koko haastateltavan kanssa käyty keskustelu on lätkäisty sellaisenaan lehteen. Siinä on oma viehätyksensä, mutta pidemmässä jutussa se on myös välillä aika raskasta luettavaa. Darran kahdeksansivuinen Sipulijaskan haastattelu kolkuttelee näillä rajoilla, mutta on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja rakenteeltaan selkeä, että kestää kasassa. Suomalaisen hiphopin flipahtaneimmaksi mystikoksi tituleeratun räppärin haastattelussa puhutaan mm. psykedeeleistä ja meditaatiosta.

Darra on krapulan ympärille rakentunut pienlehti, joka oikeastaan käsittelee kaikkea muuta kuin krapulaa. Sen synnyintarina on toki nostalginen: ”Herättiin Taiteidenyön jälkeisenä aamuna vaarini antiikkisisusteisesta 120 neliöisestä luksuskämpästä Etu-Töölöstä. Oli hirveä darra, ja kaveri oli jostain syystä kussut keittiön lavuaariin aamuyöllä. Alettiin miettimään, että mitähän kaikkea muuta sitä voisi tehdä krapula-aamuna vieraassa asunnossa kuin kusta lavuaariin. Silloin välähti ajatus Darralehdestä. Kehiteltiin samaisena päivänä hirveä määrä kaikkea mahdollista sisältöä, ja siihen se sitten jäikin”, Haikala kertoo. Vasta viisi vuotta myöhemmin hän päätti alkaa kursia lehden materiaalia kasaan, ja ensimmäinen Darra julkaistiin keväällä 2014.

Julkaisutahti pienlehdillä onkin yleensä verkkainen ja vaihteleva, harva ilmestyy mitenkään säännöllisesti. Vuodesta 1989 pyörinyt punklehti Toinen vaihtoehto taitaa olla säännöllisimmästä päästä tietäessään jo etukäteen ilmestyvänsä ”noin neljä kertaa vuodessa”. Punkskenessä zinejä liikkuukin paljon, mutta Haikala ei halunnut tehdä punk-lehteä: ”Tämän tokan numeron pääkirjoituksessa vannoin, että Darralehdessä ei tule olemaan enää yhtäkään punkhaastattelua, koska niitä on tehty jo aivan liikaa. Punk ei vaan ole oikein koskaan napannut.”

Sen sijaan alakulttuurit yleisesti kiinnostavat Haikalaa, ja pitkälti niistä sekä yleisestä häröilystä Darra koostuukin. Hänen mielestään mistä tahansa voi kirjoittaa, jos kykenee näkemään asian mielenkiintoisella tavalla. ”Koen myös, että pienlehtien tekeminen on oiva tapa taltioida kuvien ja sanojen kautta tätä maailmaa, missä me eletään, ja varsinkin tätä (nuoriso)kulttuuria, mistä ei muualla niin paljon kirjoiteta.”

 

Koko kesän krapulaa myyvät Soul Vintage Helsingissä, RCM Turussa, Levymekka Hämeenlinnassa, Galleria Kreutz Porvoossa ja JÄTE-kollektiivi Järvenpäässä. Lehden voi myös tilata postitse kotiinsa. Darran Facebook-sivu ja tilausohjeet tästä.