Kuusi henkilökohtaista huomiota suomalaisuudesta

Olen suomalainen, eli suomalaisten ikiaikaisen heimon jäsen. Koulun historiantunnilla meille opetettiin että suomalaiset vaelsivat pohjoiseen yhtenä porukkana jossa oletettavasti kaikkien meidän esi-isätkin oli mukana.

Äitini on kotoisin Pohjanmaalta. Isäni sukujuuret ovat ensin Ruotsissa ja kauemmas historiaan mentäessä Sveitsissä. Koska olen valkoihoinen, olen suomalaisten jakamattoman heimon poika. Jos olisin mustaihoinen, olisin joku ”neljännen polven maahanmuuttaja” tms.

Tänään satavuotisen Suomen itsenäisyyspäivänä natsit marssivat Helsingin kaduilla ja poliisi siirtää lastentapahtuman pois heidän tieltään. Siksi on hyvä muistaa että ajatukset kansasta ovat historiallisia sattumia, keksitty rakennelma jossa eri Suomen alueella olevat heimot sörssättiin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Silti valehtelisin jos väittäisin ettei minulla ole suomalaista identiteettiä, ettei se merkitsisi minulle mitään. Merkkaahan se. Keksityillä jutuilla voi olla paljonkin painoarvoa. (Katso: Raha, avioliitto, valtio, jne.)

Siksi tässä kuusi asiaa Suomesta, oman itseni kautta tarkasteltuna.

Roudasta rospuuttoon

Olen tuntenut oloni aina suomalaisimmaksi ulkomailla. Muutin vuonna 2003 opiskelemaan Ranskaan, Belgian rajalla sijaitsevaan Lilleen. Toisena kouluvuotenani vietin koulukavereiden kanssa syntymäpäivääni. Koti-ikävän palossa vaadin, että kuuntelemme Viikatetta ja Absoluuttista nollapistettä. Kun näitä oli soitettu tunti, kämppikseni tuli sanomaan lempeästi mutta jämäkästi että suomalainen musiikki on hienoa mutta nyt täytyy vaihtaa johonkin vähemmän masentavaan.

Myöhemmin samoissa juhlissa alkoi tappelu jossa punakka ranskalainen opiskelutoverini nujuutti toisen miehen kanssa. Kysyin mitä tapahtuu ja kävi ilmi että tappelua käytiin minun takiani. Ranskalainen jonka kanssa en ollut koskaan puhunut muuta kuin bonjour ja ca va oli suivaantunut siitä että juhlissa lensi niin paljon pilkallista läppää suomalaisista ja päätti puuttua tilanteeseen nyrkein.

Tukijärjestelmät

Opiskelin Ranskassa taidekoulussa nimeltä le Fresnoy. Se tehtiin minulle helpoksi. Apunani oli suomalainen opintotuki ja EU-kansalaisen liikkumisvapaus. Kun minä halusin muuttaa Ranskaan, se onnistui ostamalla lentolippu.

Suomalaiset tukijärjestelmät tekevät ihmisistä vähemmän riippuvaisia vanhemmistaan ja näiden päähänpistoista. Ne sallivat ottaa riskejä ja kokeilla erilaisia ratkaisuja. Lähdin Ranskaan muuttaessani tyhjän päälle sikäli etten osannut kieltä tai tuntenut ketään. Taloudellisesti tilanteeni oli kuitenkin opintotuen ansiosta edes jossain määrin turvattu.

Valkovenäläinen kaverini raatoi erilaisissa hanttihommissa maksaakseen taidekoulunsa. Brasilialainen tuttu oli saanut perintönä asunnon Sao Paolosta jonka hän möi rahoittaakseen opintonsa. Heillä ei ollut turvanaan järjestelmää jonka on tarkoitus antaa eri sosiaaliluokkien ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet.

Onkin ollut surullista katsoa kuinka oikeistohallitus toisensa perään purkaa niitä mekanismeja jotka ovat sallineet minunkin päästä eteenpäin.

Suomettuminen

Olen sen verran nuori, että missasin suomettumisen ensimmäisen kauden, kun oltiin rähmällään itään päin ja neuvostovastaisuus oli syntiä. Onneksi olen kuitenkin päässyt kokemaan suomettumisen toisen tulemisen Yhdysvaltojen peesauksen muodossa. Suomalainen toimittajakunta hakee näkökulmansa New York Timesista, poliitikot Vihreistä Persuihin eläytyvät Yhdysvaltojen sisäpolitiikan käänteisiin ja kun sanomme että ”Pohjois-Korean tilanteelle pitäisi tehdä jotain”, tarkoitamme että amerikkalaisten pitäisi hyökätä sinne.

Suomalainen voi syyttää toista suomalaista anti-amerikkalaisuudesta, joka on samanlainen synti kuin neuvostovastaisuus aikoinaan. Näin minäkin pääsen kokemaan millaista on olla rähmällään olevan pienen maan kansalainen!

LVI-järjestelmät

Olen maailmalla päätynyt monesti tutustumiskeskusteluihin joissa kerrotaan kotimaasta. Omalla kohdallani ne ovat aina olleet epäsuhtaisia. Esimerkiksi:

Italialainen: Meillä on Sikstuksen kappeli.

Minä: Suomessa on todella hyvät suihkut.

Italialainen: Leonardo da Vinci. Michaelangelo.

Minä: Kylpyhuoneiden vesieristys.

Kieli

Seisoin kerran veljeni kanssa Meksikossa Teotihuacan-pyramidin huipulla. Puhuimme suomea, ja paikalla ollut kolmas turisti kääntyi puoleemme. ”Ai tekin ootte Suomesta!” hän sanoi.

Tunsin oloni petetyksi.

Eikö koko pieneltä kielialueelta tulemisen pointti ole se että pääsee puhumaan ulkomailla omaa salakieltä jota kukaan ei ymmärrä?

Kansallinen yhtenäisyys

Talvisodan henki. Vastakkainasettelujen aika on ohi. Pienen maan kansalaisten täytyy pitää yhtä. Ja on totta että Suomi on pieni maa. Hienoa ajatella että me kaikki olemme osa jotain yhtenäistä.

Olen kuitenkin vanhetessani alkanut huomata, että unelma yhtenäisyydestä peittää alleen lukemattomia kusetuksia. Yhtenäisessä Suomessa työntekijät eivät rettelöi vaan hyväksyvät kiltisti sen että omistavan luokan etu on kansallinen etu. Yhtenäinen Suomi on valkoihoinen ja suomenkielinen. Yhtenäisessä Suomessa ei kyseenalaisteta poliisia tai sukupuolirooleja.

Nyt vuonna 2017 Suomi ei tunnu järin yhtenäiseltä, mutta ehkä parempi niin. Kansa ja valtio ovat fiktioita mutta jokainen Suomessa asuva ihminen on totta.

Larppia Europarlamentissa

Olin viikko sitten Brysselissä mukana tekemässä larppia nimeltä Parliament of Shadows, joka pelattiin osittain Europarlamentissa. Taidemuotona larppi on vielä sen verran nuori, että monia asioita pääsee tekemään ensimmäistä kertaa. Näin tässäkin projektissa: Halusimme viedä larppia johonkin missä se ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Europarlamentissa on päivittäin eri euroedustajien kutsumia kulttuuritapahtumia, ja nyt ensi kertaa näiden joukossa myös larppi.

Parliament of Shadows pohjautuu Vampire: the Masquerade -roolipeliin ja toteutettiin yhteistyössä White Wolf Entertainmentin kanssa. Olikin hauska nähdä että vaikka mediayhtiö White Wolf neuvottelee Vampiren pohjalta tv-sarjoja, videopelejä ja muita suuria projekteja, heillä riitti yllättävän paljon aikaa 20 osallistujan kertaluontoiselle larpille.

Larpin tuotantoyhtiö on ruotsalainen Participation Design Agency ja sen pääsuunnittelijat ovat Maria Pettersson, Juhana Pettersson ja Bjarke Pedersen.

Larpin aikana otettu kuva todellisesta pelitilanteesta. Pelipaikkana Europarlamentti. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larpin aikana otettu kuva todellisesta pelitilanteesta. Pelipaikkana Europarlamentti. Kuva: Tuomas Puikkonen

Vampire: the Masquerade -roolipelin maailmaan kuuluu ajatus siitä, että oman tutun todellisuutemme varjoissa liikkuu vampyyreitä, ihmissusia ja muita hirviöitä. Todellisen ja keksityn yhdisteleminen on aina ollut olennainen osa Vampiren estetiikkaa. Päätimme tässä larpissa viedä ajatuksen äärimmilleen: Larpin hahmot ovat lobbareita, jotka työskentelevät salaa vampyyrien laskuun. Niinpä peli tapahtuu Brysselissä ja pelipaikat ovat sellaisia joissa lobbarit oikeastikin liikkuvat.

Osallistujien kannalta lähestyttävä vampyyriaihe salli mennä syvälle EU-lainsäädännön syövereihin. Lobbaussimulaatiossamme aiheena oli todellinen ETIAS-laki, ja pelaajille annettiin mahdollisuus perehtyä todelliseen lakitekstiin voidakseen pelata tähän liittyvät kohtaukset mahdollisimman uskottavasti.

Vaikka larpin tarkoitusperät eivät olleet opetuksellisia, useampi osallistuja huomautti tapahtuman jälkeen että lakiin ja EU:n toimintaan tuli perehdyttyä yllättävän perusteellisesti koska tietoja joutui itse käyttämään pelitilanteessa.

Toisen pelipäivän tapahtumat käynnistyivät Brysselin Riemukaaren (kuvassa) katolla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Toisen pelipäivän tapahtumat käynnistyivät Brysselin Riemukaaren (kuvassa) katolla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Maria Petterssonin suunnittelema ja organisoima Parlamentti-osuus oli larpin monimutkaisin ja vaikein osa, mutta pyrimme siihen että design-filosofiamme mukainen wow-meininki jatkuisi myös sen jälkeen. Larppia piti laajentaa Parlamentin ulkopuolelle jotta osallistujilla olisi mahdollisuus pelata vapautuneemmin. Parlamentin turvallisuusnäkökohdat asettivat larpille omat rajansa.

Muita pelipaikkoja oli mm. Brysselin Riemukaaren katto, Ratsuväen upseeriklubi, Euroopan hienoimmaksi aukioksi tituleeratun Brysselin Grand Placen ylle nouseva La Chaloupe d’Or -ravintola sekä Beursschouwburg-kulttuurikeskus jossa oli vain muutamaa vikkoa aiemmin järjestetty suomalaista alkuperää olevat feministiset kiroiluiltamat. Koska todellisessakin elämässä Brysselissä vierailevan lobbarin aikataulu on varsin tiivis, suunnittellimme larpin samanlaiseksi tykitykseksi tapaamisia ja cocktail-tilaisuuksia.

Todellinen eurokansanedustaja Miiapetra Kumpula-Natri vieraili larpissa pelaten itseään. Kuva: Tuomas Puikkonen

Todellinen eurokansanedustaja Miapetra Kumpula-Natri vieraili larpissa pelaten itseään. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larppi kehittyy koko ajan mutta samalla ilmaisumuoto hakee edelleen paikkaansa kulttuurin kentällä. Institutionaalinen apu larpille on harvinaista, ja tämäkin teos syntyi yksinomaan osallistujien pelimaksujen ja vapaaehtoistyön myötä.

Tämän vuoksi olikin larppimme onnistumisen kannalta erittäin tärkeää, että sillä oli kahden euroedustajan tuki. Ilman sitä larpin vieminen Europarlamenttiin olisi ollut mahdotonta. Suomalainen Miapetra Kumpula-Natri ja saksalainen Julia Reda vierailivat kumpikin larpissa pelaten itseään. Näin larpin lobbauskohtauksien uskottavuus saavutti huippunsa: Pelaaja joutuu esittämään asiansa todelliselle kansanedustajalle, vaikkakin fiktiivisessä kontekstissa.

Larppi leikitteli lobaamisen sivistyneen ja asiallisen ja vampyyrien hämäräperäisen ja pelottavan maailman välillä. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larppi leikitteli lobaamisen sivistyneen ja asiallisen ja vampyyrien hämäräperäisen ja pelottavan maailman välillä. Kuva: Tuomas Puikkonen

Itselleni Belgiassa ulkomaalaisena larpintekijänä palkitsevin hetki oli larpin purkukeskustelussa kun yksi paikallisista osallistujistamme sanoi: ”Parasta tässä larpissa oli se, että sen kautta Brysseli näyttäytyi kauniina kaupunkina.”

Kuvaajamme Tuomas Puikkosen koko kuvasetti julkaistaan myöhemmin, mutta täällä on alustava otos.

Björn Wahloos rakastaa kirjaa joka rakastaa Björn Wahlroosia

Ayn Randin romaani Atlas Shrugged on juuri ilmestynyt kännöksenä nimellä Kun maailma järkkyi. Kauppalehden mukaan BjörnWahlroos on ollut edistämässä kirjan suomentamista.”

Romaanin tarina kertoo siitä, kuinka rikkaat suurmiehet ja teollisuuspomot saavat tarpeekseen kansan kiittämättömyydestä ja päättävät vetäytyä piiloon pieneen vuoristokylään. Ilman heidän panostaan maailma hiljalleen sortuu.

Ei ole ihme että kirja on monien rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten suosiossa: Sen tarina esittää heidät välttämätöminä hahmoina joita ilman maailma ei toimi. Kirjan merkkihenkilöt käpertyvät mököttämään, ja sen myötä kaikki loppuu. Romaanin englanninkielisen nimen Atlas vertautuu näihin merkkihenkilöihin. Jättiläinen muistuttaa siitä kuinka raskasta on kantaa koko maailman painoa harteillaan.

Kuulostaa varmasti ihanalta varakkaasta ihmisestä joka toivoisi että kansa olisi häntä kohtaan kiitollisempaa. Ilman minua te mitättömyydet ette olisi mitään! Joku päivä minä vielä näytän teille! Ilman minua ette pärjää!

 

Merirosvotarina

Ayn Randin romaani on mainettaan helppolukuisempi. Se on pitkä, mutta objektivismin filosofiaa ei voi syyttää turhista krumeluureista. Sen mukaan ihmisten auttaminen on pahasta ja itsekkyys on hyvästä. Suurmiehet (ja yksi nainen) pyörittävät maailmaa ja muiden pitää mukautua siihen.

Filosofiana objektivismi edustaa aatesuuntaa, jossa ajatusrakennelman tarkoitus on sekä palvella rikkaiden materiaalisia etuja että tuottaa heille hyvä mieli.

Oma suosikkihahmoni kirjassa on merirosvo Ragnar Danneskjöld joka upottaa Yhdysvalloista Eurooppaan lähetettyjä hätäapukuljetuksia. Ilman apua eurooppalaiset saattavat vielä joskus nousta jaloilleen, mutta avun myötä heistä tulisi pelkkiä parasiitteja.

Björn Wahlroosin Ayn Rand -ihannoinnissa on jotain perin kiusallista. Rand teki uransa ajattelijana jonka tuotanto hiveli suurmiesten egoja. Siksi suurmiehet pitivät hänestä. Ja miksi ei, kukapa meistä ei tykkäisi kun vähän kehutaan?

Kun Wahlroos tukee Randin romaanin suomentamista, hän ostaa ylistyslaulun itselleen. Rand on rikkaiden hovitrubaduuri jonka rooli on kertoa heille että heidän itsekyytensä ja omahyväisyytensä on perusteltua, jopa moraalinen välttämättömyys. Lisäksi kirja esittää heidät seksuaalisesti haluttavina. Esiintyessään Rand-fanina Wahlroos paljastaa olevansa samanlainen myötäilylle altis toope kuin me muutkin.

 

Sankarin muotokuva

Mutta hetkinen, rakastaako Ayn Rand todella Björn Wahlroosia? Onko kirja sittenkään pankkiirille niin imarteleva?

Millaisia ovat Randin ihannoimat suurmiehet?

Kirjan keskiössä on keksijänero John Galt. Hän kehittää kokonaan uuden tavan tuottaa energiaa, mutta ei halua luovuttaa sitä kollektivistien käsiin. Galtille, kuten muillekin kirjan suurmiehille, kaikenlainen vehtaaminen valtion kanssa on vastenmielistä ja moraalisesti väärin. Vauraus syntyy neron omasta työstä ja näkemyksestä. Muilta ei saa ottaa vastaan mitään ilman asianmukaista korvausta.

Kollektivistit toki edustavat Randin romaanissa kaikkea kurjaa. Näkyvimpinä pahiksina nousee kuitenkin esiin kaksi hahmoa, jotka alleviivaavat sitä että kaikki nerot ja rikkaat eivät ole sankareita. Tiedemies Robert Stadler on nero, mutta haaskaa lahjojaan kollektivismin palveluksessa. Se on romaanissa hirvittävä moraalinen rikos. Mitättömyydet lankeavat valtionpalvontaan silkkaa tyhmyyttään, mutta Stadler olisi voinut olla samanlainen suurmies kuin John Galt.

Wahlroosin hahmon kannalta vielä mielenkiintoisempi hahmo on perijä James Taggart. Hän syntyy rikkaaseen perheeseen, mutta alentuu rautatietä johtaessaan yhteistyöhön valtion kanssa. Koska Taggart ei kykene itse johtamaan yhtiötään menestykseen, hän nojaa viranomaisiin.

Tämä onkin itselleni ollut yksi suurimmista Randin teokseen liittyvistä mysteereistä. Randia lukevat Wahlroosin kaltaiset vaikuttajat eivät karsasta valtion tukia liiketoiminnalleen tai pyri välttelemään yhteistyötä valtionyhtiöiden kanssa. Jos vertaa Randin romaania ja Wahlroosin elämänkertaa, on selvää että Wahlroos itse on lähempänä James Taggartia kuin John Galtia.

Ellei Wahlroosilla itsellään sitten ole kellarissaan nerokasta uutta energialähdettä jota hän on haluton jakamaan kiittämättömän kansan kanssa.