Ylpeys tappaa meistä parhaat

Mikä siinä on, etteivät pahat ihmiset koe burnoutteja?

Olen viettänyt elämästäni reilut kymmenen vuotta erilaisissa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavissa liikkeissä. Ihmisoikeudet, ympäristönsuojelu, antirasismi, eläinoikeudet, feminismi, vapaa kaupunkitila, antikapitalismi ja muut tasa-arvoon keskittyvät teemat muodostuvat liikkeiksi, jotka toistavat kaikki enemmän tai vähemmän samaa kaavaa toimijoiden suhteen: hyvät ihmiset kantavat harteillaan itseään suurempaa taakkaa, joka muodostuu musertavaksi.

Aktivistit ovat suosikki-ihmistyyppini. Rakastan ihmisiä, jotka kokevat niin suurta paloa parempaa maailmaa kohtaan, että ovat valmiita käyttämään koko elämänsä sen eteen työskennelläkseen. Hyvien asioiden puolesta toimivat ihmiset kuitenkin joutuvat jatkuvan, käsittämättömän suuren paineen alle.

Nähdessäsi jälleen yhden ympäristökatastrofiksi päätyvän kaivoksen, jälleen yhden Migrin hajottaman perheen ja yksin tehosikalan lattialla makaavan porsaan valtaa ihmisen helposti toivottomuus. Toivo on kamppailulaji. Me käytämme koko elämämme siinä toivossa, että voimme jättää jonkin jäljen maailmaan, tehdä jonkin muutoksen parempaan, vähentää edes yhden yksilön kärsimystä.

Todennäköisyydet ovat kuitenkin usein meitä vastaan, ja maailma ympärillämme tuntuu suosivan niitä, jotka ovat kovia, kylmiä ja itsekkäitä. Mikä siinä on, etteivät pahat ihmiset vaikuta koskaan kokevan burnoutteja? Rasistit porskuttavat vuosi toisensa jälkeen ja saavat yhä suurempaa valtaa valtiollisessa päätöksenteossa. Homofobiset ämpärit eivät näytä väsymyksen merkkejä selittäessään jälleen kerran sitä, millainen on heidän jumalansa näkemys avioliitosta. Täysin tarpeettomaan kärsimykseen ja kuolemaan nojaavia ammatteja perustellaan sitkeästi työllisyydellä, ja valtio kannustaa niihin syytämällä rahaa eettisesti täysin kestämättömiin projekteihin.

Ei ole ihme, että parhaat meistä palavat loppuun. Heikkouden ja avun tarvitsemisen myöntäminen on usein miltei mahdotonta, koska teemme omaa elämäämme suurempia projekteja. Mitä on minun väsymykseni suhteutettuna siihen suureen kamppailuun, jota käymme?

Emme myöskään halua kuormittaa ympärillämme olevia ihmisiä, jotka myös painivat saman massiivisen epäoikeudenmukaisuuden parissa jossa olemme kuluttaneet itsemme loppuun. Tällöin me unohdamme sen pehmeyden, joka ajatteluun väistämättä lomittuu kun voimme jakaa kokemuksemme. Empatia meissä vaikuttaa tasaamalla kaikkien taakkaa. Jaettu väsymys ei tuplaannu, vaan puolittuu.

Kyky myöntää se, ettei yksi ihminen lopulta riitä juuri mihinkään on kysymys joka erottaa pitkään liikkeissä mukana olevat niistä, jotka palavat loppuun nopeasti ja lopullisesti. Omien voimien ja vaikutusmahdollisuuksien rajallisuuden hyväksyminen ovat keskiössä. Jos jokin projekti ei elä ilman minun panostani, se ei ehkä koskaan ollut elinkelpoinen. Korvaamattomia ihmisiä ovat hautausmaat täynnä.

Kyky tarvita ja vaatia apua oman rajallisuuden ja väsymyksen äärellä on se, joka pitää meidät hengissä. Ylpeys tappaa meistä parhaat. Maailmassa, joka perustuu vahvuuteen ja pärjäämiseen meidän täytyy luoda toisenlainen pohja yhdessäololle, tai olemme jo hävinneet kaikki kamppailumme. Niin kauan kuin voimme tukeutua toisiimme, meillä on toivoa. Toivo on kamppailulaji, mutta ilman sparausseuraa kenestäkään meistä ei ole taistelemaan tositilanteessa.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *