Pride oli mellakka – mutta hyvä ettei ole enää

Pride-viikolla moni muistuttaa meitä siitä, mistä Pride sai alkunsa. Kiviä heitelleitä transnaisia vuoden 1969 Stonewallin mellakassa pidetään oikeutetusti koko Pride-liikkeen aloittajina. Stonewallin spontaani mellakka alkoi, kun joukko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluneita henkilöitä sai tarpeekseen poliisin harjoittamasta mielivallasta, väkivallasta ja syrjinnästä.

“Pride oli mellakka”, meitä muistutetaan. Historian muistaminen ja kunnioittaminen ovat mille tahansa liikkeelle ydinasioita. Jos unohdamme mistä olemme tulleet, unohdamme helposti sen, minkä vuoksi taistelemme. Mutta se, että Pride alkoi mellakasta ei tarkoita, että meidän tulisi haluta sen olevan mellakka edelleen.

Vallankumouksellisille liikkeille on vaarallista se, jos ne rakastuvat liikaa omaan estetiikkaansa tai totuttuihin käytäntöihin. Monet haikailevat Priden mellakka-aspektin perään, mutta tässä kaihossa unohdetaan keskeisiä muuttujia.

 

1) Mellakointi keinona ei sovi joka tilanteeseen

On tilanteita, joissa mellakointi ehdottomasti kannattaa. Näitä tilanteita on ollut historiassa lukuisia (esimerkiksi Stonewall) ja niitä tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Ajatus siitä, että mellakointi itsessään olisi automaattisesti asioita vauhdilla eteenpäin vievä voima ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. Yhteiskunnallisten kamppailuiden taktiikat ja keinot pitää sovittaa hetkeen ja vallitsevaan tilanteeseen. Ei voida sanoa, että jokin keino on absoluuttisen hyvä tai huono – kaikki riippuu kontekstista. Ihmisoikeuksien puolesta mellakoiminen Istanbulin Pridessä on todennäköisesti tarpeellista, järkevää ja mahdollisesti ainoa käytettävissä oleva keino. Istanbulin Prideä ei kuitenkaan auta Helsingissä heitetty kivi. Tilanteet muuttuvat nopeasti, ja on täysin mahdollista että mellakointi tasa-arvon edistämisessä on meilläkin lähempänä kuin arvaammekaan. Tai sitten ei.

2) On hyvä että jotkut asiat etenevät niin, ettei niistä tarvitse mellakoida

Moni asia on kesken Suomessa. Sukupuolten ja eri seksuaalisten suuntausten tasa-arvoa meillä ei ole. Yhdet räikeimmistä epäkohdista tällä hetkellä ovat epähumaani translaki ja Maahanmuuttoviraston suorittamat HLTBIQ-pakolaisten pakkopalautukset. Stonewallin ajoista ollaan kuitenkin edistytty. Vallankumoukselliset liikkeet epäonnistuvat usein saavutusten juhlimisessa. Koska näemme niin paljon epäkohtia ympärillämme, tuntuu vaikealta hyväksyä se, että jo saavutettuja minimivaatimuksia voisi juhlia. Jaksamisen kannalta se on kuitenkin välttämätöntä. Omasta näkökulmastani Pride onkin nimenomaan tällainen juhla. On hyvä, että edes joitain yhteiskunnallisia minimejä tasa-arvon edistämisessä on saavutettu. On hyvä, ettei meidän tarvitse tällä hetkellä mellakoida sen vuoksi, ettei meitä suoranaisesti tapettaisi suuntauksemme tai sukupuolemme vuoksi. Juhlinta ei tarkoita, ettemme muista tai kunnioita sitä, mistä Pride on saanut alkunsa.

3) Liittolaiset ovat tärkeitä, mutta Pride ei saa olla imagoprojekti

Tänä vuonna viranomaisten osallistuminen Prideen on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Erityisesti poliisin ja Maahanmuuttoviraston osallistumista on arvosteltu. Mikä tahansa liike tarvitsee voittaakseen voimakkaita liittolaisia. Mitä yhteiskunnallisesti hyväksytympiä liittolaiset ovat, sitä hyväksyttävämmältä ja helpommin lähestyttävältä myös itse asia alkaa näyttää suuren yleisön silmissä. Poliisibarometri kertoo vuosi toisensa jälkeen samaa tarinaa: Suomalaiset rakastavat poliisia. Poliisin sulkeminen instituutiona Priden ulkopuolelle olisi vallitsevassa tilanteessa mielestäni erikoinen valinta. Poliisi sikailee monilla tavoin, mutta käsittääkseni Suomessa poliisi ei harjoita sellaista systemaattista syrjintää tai väkivaltaa nimenomaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä vastaan, että poliisin sulkeminen tapahtuman ulkopuolelle olisi perusteltua (kertokaa toki jos olen väärässä). Hyödyt poliisin näyttäytymisestä asian tiimoilla sen sijaan voivat olla merkittävät: jos lähes kaikkien rakastama poliisi avoimesti liputtaa sateenkaarilipuin, on peruspertsankin ehkä helpompi hyväksyä se, että homotkin ovat ihmisiä. Sen sijaan Maahanmuuttoviraston ottaminen mukaan on vähintään erikoinen valinta. Maahanmuuttovirasto on toistuvasti palauttanut vaarallisiin lähtömaihin HLTBIQ-henkilöitä ja kertonut haastatteluissa epäilevänsä henkilöiden itse ilmoittamaa seksuaalista suuntausta. Vaikka voimakkaiden ja näkyvien liittolaisten löytyminen on tärkeää, ei Prideä saa käyttää pinkkipesun välineenä. Pridelle ovat minun puolestani tervetulleita tahot, joiden toiminnassa Priden arvot näkyvät jollain tapaa. Maahanmuuttovirastolla tällaisia näyttöjä ei ole, ja sille Pridelle osallistuminen on vain imagonnostatuskampanja. Tähän ei minkään liikkeen pitäisi suostua.

4) Pride on niin suuri, koska se ei ole mellakka

Vuoden 2016 Helsinki Pride keräsi 30 000 osallistujaa. Pride on niin suuri kulkue, koska se ei ole mellakka. Jos Helsinki Pride lähtisi mellakoimaan uuden translain tai HLTBIQ-pakolaisten statuksen puolesta, sillä olisi tietysti vaikutusta. Tilanteessa, jossa Suomessa ei lähdetä mellakoimaan edes sote-uudistuksia, eduskunnassa vallitsevia rasisteja tai hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan, on kuitenkin mahdoton kuvitella että Pride lähtisi mellakoimaan. Mellakat eivät myöskään sovi kaikille. Pride on inklusiivinen ja siihen osallistuvat kaikenlaiset ihmiset, jotka eivät mellakassa olisi turvassa.

 

Pride on feel-good-tapahtuma. Sen arvo ei tällä hetkellä yhteiskunnassa ole olla vallankumouksellinen ja mellakoiva voima. Pride on silti äärimmäisen tärkeä. Se juhlii ja esittelee tasa-arvon arkipäiväistymistä, ja sitä jos mitä me yhteiskuntana tarvitsemme. Pride ei tarkoita, että taistelu on ohi tai tasa-arvo valmis. Se antaa kuitenkin hetken aikaa hengähtää kaiken epätasa-arvoisen paskan keskellä, antaa tilaisuuden skoolata jo voitetuille välierille ja muistaa niitä, jotka tämän tilanteen ovat mahdollistaneet. Pride oli mellakka, mutta hyvä ettei ole enää. Tai ainakaan juuri nyt.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *