Pokemon on aikamme ase

Kesä 2016 alkoi vaikuttaa masentavimmalta koskaan. Aamuisin ahdisti avata puhelin siinä pelossa, millaisia uutisia nyt olisi tulossa vastaan. Seurasin Turkin sotilasvallankaappausta reaaliajassa Twitterissä, nähtyäni edeltävinä päivinä videoita poliiseista ampumassa mustia kaduille, Nizzan tapahtumista, luettuani jatkuvasti yhä kamalampia rasistisia viestejä kansanedustajilta ja seurattuani Brexitin vaiheita.

Yleinen ilmapiiri on ollut lamaantunut, ahdistunut ja pelokas. Se on haluamattani tarttunut myös minuun – olen ajatellut maailman olevan menossa päin helvettiä ja kovaa vauhtia.

Sitten asensin Pokemon Gon.

Ensimmäisenä iltana tein lyhyen kävelyn. Sen aikana törmäsin metsäpolulla ikäiseeni viiden hengen porukkaan, joka nauroi puhelimet kädessä. “Hei tuolla on lepakko!”, huudahti yksi heistä. Hymyilin ja totesin ohi mennessäni että olin juuri napannut sen.

Pelon maantiede on käsite jota alettiin Suomessa käyttää 1990-luvulla. Tällöin kokemus turvattomuudesta alkoi nousta ja käsite viittaakin kaupunkitilassa koetun väkivallan ajallisiin ja tilallisiin ulottuvuuksiin, eli siihen, kuinka pelko vaikuttaa ihmisten liikkumiseen. Rasistien vapaana juoksevat katupartiot, siirtolaiskeskustelu, terroriteot ja yleinen epävakaus maailmalla ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, kuinka näemme kanssaihmisemme. Vuosi 2016 on ollut merkittävä pelon lietsonnan vuosi Suomessa.

Pokemon Go taistelee pelon maantiedettä vastaan. Se opettaa meitä katsomaan toisiamme jälleen uuden todellisuuden läpi. En puhu virtuaalitodellisuudesta, vaan siitä olemisen tilasta jossa näemme toisemme potentiaalisina ystävinä emmekä uhkana. Kävellessäni kaupungilla näen nyt jatkuvasti ihmisiä hymyilemässä, hihkumassa ja liikkumassa porukoissa. Tällä kertaa katupartiot eivät kuitenkaan jahtaa rodullistettuja suomalaisia tai maahanmuuttajia vaan Ponytaa ja Eeveetä.

Tuskin mikään harrastus on saanut ihmisiä muuttamaan käytöstään tai olemistaan kaupunkitilassa näin perustavanlaatuisesti ja laajoissa massoissa. Minä koen Helsingin muuttuneen ympärilläni yhden pelin ansiosta. Olen käynyt keskusteluja tuntemattomien kymmenenvuotiaiden poikaporukoiden kanssa (olivat löytäneet Pikachun ja halusivat kertoa minullekin mistä). Kun yliopiston eteen ilmestyy keskellä yötä pokemonhoukutin, lure, olen katsonut kuinka vahtimestari juoksee puhelin kädessä ulos istumaan muun porukan kanssa. Olen mennyt kadulla puhumaan tuntemattomille miehille keskellä yötä, koska kerrankin oletin meidän olevan samalla puolella enkä olettanut näistä mitään pahaa.

Pokemon Go on juuri se ase, jota aikamme ja yhteiskuntamme tarvitsi. Se on ase pelkoa ja epäluuloa vastaan. Se on ase, jolla uhkaamme vihan lietsojia, rasisteja, kaikkia niitä jotka hyötyvät siitä, ettemme katso toisiamme rakkauden vaan pelon silmin. Epävakaus ja viha tarvitsevat kasvualustaakseen pelkoa. Siitä on pudonnut pois suuri osa Pokemon Gon myötä. Enkä enää avaa puhelintani aamulla ahdistuneena vaan innostuneena.

\//,,