Vain marginaalissa olet puhdas

Puritanismi on kaikkein tehokkain tapa tappaa ajattelun kehitys. Se on ajattelun vankila, piste lauseen lopussa kaksoispisteen sijaan. Oman poteron kaivaminen ja sieltä käsin muiden aatepuhtauden vahtiminen on kyllä helppoa, mutta mitä syvemmällä montussa olet, sitä vaikeammaksi eteenpäin liikkuminen muodostuu. Sama logiikka pätee, olipa kyse sitten muiden ruokailuja vahtivasta vegaanista, puoluevasemmiston hajaannuksesta tai anarkisteista, jotka pahastuvat väärällä alustalla vaikuttavasta aatetoverista.

Mitä pienempi aate tai liike on, sitä helpompi sen puhtautta on vaalia. Pieni liike ei kuitenkaan ole vaikutusvaltainen. Jokainen ideologia pyrkii leviämään, valtaamaan tilaa sekä ajattelussamme, keskusteluissamme että toiminnassamme. Tähän tarvitaan ihmisiä, ja mitä laajempi liike on, sitä enemmän sen sisällä on variaatiota. Mihin tahansa aatteeseen voi uppoutua loputtoman syvälle. Oman ja muiden aatepuhtauden vahtiminen tulee helposti itsetarkoitukselliseksi ja estää laajojen kokonaisuuksien näkemisen.

Kun rakastumme liiaksi ismeihin, menetämme nopeasti mahdollisuuden yhteistyöhön, kyvyn strategiseen ajatteluun ja kokonaisuuden hahmotukseen. Minä olen anarkisti, mutten välitä siitä miten ismin itsensä käy, jos sen keskeiset periaatteet toteutuvat. Hierarkioista ja sorrosta vapaata maailmaa ei saavuteta marginaalissa pysymällä ja muiden samaa asiaa ajavien puritanismia vahtimalla. Jos anarkismi haluaa olla uhka vallitsevalle epätasa-arvolle, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin vallata lisää tilaa itselleen, kaikin keinoin.

Päätökseni vaikuttaa mediassa on herättänyt paljon närää aatepuhtauden vaalijoissa monessakin leirissä. Kapitalistit rakastavat päteä siitä, että käytän esimerkiksi Twitteriä ja iPhonea anarkismin ajamiseen. Kapitalismi ei kuitenkaan tee innovaatioita tai rakenna puhelimia – ihmiset ajattelevat ja työ tekee esineitä missä tahansa ismissä. Tietenkin käytän kaikkia saatavilla olevia välineitä ja alustoja, jotka voivat tavoittaa mahdollisimman suuren ihmismäärän. Maailma ei muutu paremmaksi paikaksi, jos minä päätän boikotoida miljonäärien omistamia medioita. Se ainoastaan takaisi aktivistipisteen henkilökohtaiseen puritanismiini, muttei hyödyttäisi suurta kokonaisuutta. Iso kuva on se millä on väliä, ei yksittäisen ihmisen yksittäinen boikotti.

Anarkistien parissa taas närää herättää henkilöni esiintuonti, se, etten puhu joidenkin mielestä tärkeimmistä asioista tai anarkismin valtavirtaistaminen. Henkilöinti on anarkistille tietenkin ongelmallista, mutten ole koskaan sanonut edustavani ketään muuta kuin itseäni. Jos en jonkun mielestä tuo osaa tärkeistä asioista esiin, johtuu se siitä että minulla on eri näkemys siitä mikä on milloinkin strategisesti järkevin painotus. Areena on myös vapaa, ei muuta kuin haastattelua antamaan tai blogia kirjoittamaan siitä Kaikkein Tärkeimmästä Asiasta. Eräässä kommentissa päiviteltiin puolestaan sitä, kuinka blogini voi vielä johtaa siihen, että Imagen sivuilta voi saada kevään parhaat muotivinkit ja lukea anarkismista samalta aukeamalta. Johtaisipa! Siinä vaiheessa kun anarkismi on yhtä suuren hypen aihe kuin veganismi nyt, alan olla tyytyväinen tämän yksittäisen projektin tuloksiin.

En halua liisteröidä elämässäni enää yhtään julistetta, järjestää yhtään mielenosoitusta, pitää megafoniin puhetta kahdellesadalle ihmiselle. En hetkeäkään epäile, ettenkö kaikkia näistä vielä tule tekemään, mutta unelmiemme täytyy voida kantaa pidemmälle kuin jatkuviin yksittäisiin kamppailuihin. Ajattelu ei kehity kuplassa. Ajattelua täytyy uskaltaa haastaa, se täytyy tuoda alttiiksi kritiikille, sitä täytyy pystyä perustelemaan ja puolustamaan. Vääriä ajatuksia, huonoja strategioita ja liian pieniin yksityiskohtiin takertumista täytyy pystyä kritisoimaan, niin itsessä kuin muissakin. Puritanismi on ansa, sillä kukaan ei voi olla täysin puhdas aatteen soturi, olipa aate mikä tahansa. Puritanismin sijaan meidän täytyy nousta montustamme ja katsoa marginaalin tuolle puolen.

Tämä teksti on muuten kirjoitettu Imagen blogiin MacBook Airilla samalla, kun juon Coca-Colaa.

Päivystävä anarkisti päivystää niin Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa, Periscopessa kuin ask.fm:ssäkin nimellä @suviauvi.

Beibi, mä olen anarkisti

Kymmenen vuotta sitten istuin vallatun puutalon vintillä ja katsoin, kuinka poliisin moottorisaha repi rikki yli satavuotiaan talon välikattoa. Ennen tätä hetkeä poliisi oli aina näyttäytynyt minulle neutraalina toimijana, joka teki työtään pistämällä rosvot vankilaan ja etsimällä kadonneita ihmisiä. Nähdessäni vihaisen poliisin lähietäisyydeltä ja tajutessani vihan kohdistuvan minuun, parikymppiseen hentoon tyttöön, muuttui jotain ajattelussani.

Hyvää päivää, minä olen Suvi Auvinen, päivystävä anarkisti. Olen helsinkiläinen alle kouluikäisen lapsen äiti, teatteritaiteen maisteri, pedagogi ja toimittaja. Olen ollut anarkisti kymmenen vuotta, ja viimeiset muutaman vuoden kirjoittanut blogiani aiheesta Puheenvuorossa. Nyt blogini siirtyy Imagelle, ja minun lienee syytä esittäytyä lyhyesti.

Miksi politiikasta kiinnostunut, yhteiskunnallisesti valveutunut, korkeasti koulutettu ihminen ehdoin tahdoin on anarkisti 2010-luvun Suomessa? Eikö anarkismi ole parhaimmillaankin vain utopia?

Minulle anarkismi on ennenkaikkea radikaali tasa-arvoliike. Se vaatii kaikenlaisten ulkoa päin annettujen valtasuhteiden, hierarkioiden, purkamista. Osittainen vapaus ja tasa-arvo eivät riitä – sellaisia ei ole edes olemassa. Kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Tasa-arvoa ei ole kenelläkään ennen kuin se on kaikilla. Minun tavoitteeni on maailma, jossa jokainen voi itse päättää omista asioistaan niin kauan, kuin päätökset eivät ole ristiriidassa muiden perusoikeuksien kanssa. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksista on tullut yhteiskunnassa niin radikaali asia, että ne nimetään ääriajatteluksi.

Miksi sitten pitää olla niin äärimmäinen, että ryhtyy anarkistiksi? Eikö muutoksiin voi pyrkiä vähitellen, käytössä olevia päätöksentekojärjestelmiä käyttämällä?


Ensinnäkin: jokainen yhteiskuntaa ja maailman nykytilaa katsova tietää, että muutoksia on tehtävä, ja niitä on tehtävä pian. Tällä hetkellä ilmastonmuutos on suurin yksittäinen uhka elämän jatkumiselle sellaisena kuin me sen tunnemme. Olemme jo nyt pisteessä, jossa peruuttamattomia muutoksia on tapahtunut, ja niitä tapahtuu joka hetki ympärillämme. On liian myöhäistä tehdä osittaisia, pieniä muutoksia. Kasvihuonepäästöjen rajoittaminen valtioiden välisillä sopimuksilla ei riitä pelastamaan tilannetta.

Minä olen anarkisti, koska meillä ei ole enää aikaa osittaisille ratkaisuille. Nykyinen päätöksenteko- ja talousjärjestelmä eivät voi riittävän nopeasti pysäyttää ilmastonmuutosta, eikä niillä ole halua siihen. Kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu jatkuvaan kasvuun, ja niin kauan kuin se on vallassa, pyrkivät kapitalistit kasvattamaan pääomaansa ympäristöstä, ihmisistä tai muista eläimistä välittämättä. Päätöksentekojärjestelmämme taas on niin olennaisesti sidoksissa talousjärjestelmään, etten usko olevan mahdollista vaihtaa vain toinen näistä. Minä olen anarkisti, koska tarvitsemme kokonaisvaltaisen ajattelun ja arvojen muutoksen. Päästäksemme niihin, meidän täytyy täysin vaihtaa vallitsevat rakenteet.

Toiseksi: meillä ihmiskuntana on valtava vastuu siitä, kuinka asiat kehittyvät tästä eteenpäin. Vastuu ja vapaus ovat erottamaton parivaljakko. Johtajien valitseminen ei ole todellista valinnanvapautta. Kukaan ei voi pakottaa meitä valitsemaan ruton ja koleran väliltä, me suostumme siihen itse. Alistuminen on oman ajattelun loppu, se on vastuun näennäistä sysäämistä “jollekin muulle”. Meillä on kuitenkin jokaisella sekä vapaus että vastuu tehdä kaikkemme, jotta maailma olisi paras mahdollinen paikka. Päättäjien syyttäminen tuhoisasta politiikasta ja silti näiden valintaprosessiin osallistuminen ei vapauta meitä vastuusta. Mikään ei vapauta meitä vastuusta.

Minä olen anarkisti, koska koen olevani vastuussa siitä millaisen maailman jätän jälkeeni. Koen vastuukseni puuttua kaikenlaiseen riistoon ja epäoikeudenmukaisuuteen jota ympärilläni näen, on kyse sitten hallituksen leikkauspolitiikasta, eläinten tehotuotannosta tai Välimereen hukkuvista pakolaisista. En halua olla valitsemassa johtajia joiden arvoihin en usko, enkä piiloutua näiden selän taakse kun asiat eivät suju kuten toivoisin. Haluan olla luomassa maailmaa, jossa vaihtoehtojen kirjo on loputon. Olen anarkisti, koska olen hyväksynyt vastuuni yksilönä siitä, että minun tulee tehdä kaikkeni oikeudenmukaisemman maailman eteen.

Kolmanneksi: ihmiskunta ei ole saavuttanut kehityksensä huippua. En usko, että epädemokraattinen edustuksellinen demokratia ja planeetan tuhoava kapitalistinen talousjärjestelmä ovat parasta mihin pystymme. Yhteiskuntajärjestelmät ovat ihmiskunnan historiassa muuttuneet radikaalisti ennenkin, ja uskon että kehitys sen suhteen on vääjäämätöntä. On absurdimpi ajatus, että jatkuvasti muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa mikään pysyisi paikallaan, kuin se, että valtavat muutokset olisivat mahdollisia tai jopa todennäköisiä.

Minä olen anarkisti, koska uskon ajattelun evoluutioon. Uskon jatkuvaan kehitykseen ja siihen, että pystymme parempaan. Uneksijoita, visionäärejä ja idealisteja tarvitaan aina. Sellaiset maailmaa horjuttaneet ajatukset kuin orjuuden kieltäminen ja ihmisen lähettäminen avaruuteen ovat olleet alunperin utopistien höpinää. Sillä hetkellä epätodennköisistä vaihtoehdoista puhuminen ja niiden edistäminen vaativat uskoa, rohkeutta ja sinnikkyyttä. Onko se sen arvoista? En voi muuta kuin toivoa parasta.


Päivystävän dosentin tapaan päivystävä anarkisti jakaa huomioitaan omasta näkökulmastaan. Blogissa luvassa anarkistisia ajatuksia, suuria suunnitelmia ja epäsuosittuja mielipiteitä. Tervetuloa seuraamaan.


Päivystävä anarkisti päivystää niin Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa, Periscopessa kuin ask.fm:ssäkin nimellä @suviauvi.