Empatia on kaikki mitä meille jää

Turun terrori-isku osoitti meille kaksi mahdollista tietä. On meidän vastuullamme valita niistä oikea.

Puhelimen uutishälytys piippaa, ja pian internet roihuaa vihasta. Viime vuosien aikana yhteiskuntaa on valeltu bensalla, ja liekit ovat uinuneet odottaen mitä tahansa kipinää. Nyt ne leimahtavat, ennen kuin mitään tietoa, vahvistuksia tai varmuutta tapahtuneesta on.

KRP on tänään vahvistanut tutkivansa Turun iskua terroristisina murhina. Tekijä on vasta 18-vuotias. Eilisen viitoittamalla tiellä en tahdo edes ajatella, millaisia kommentteja tulemme lukemaan, miten tieto iskusta näkyy kaduillamme, millaisiin bunkkereihin tämä ihmisiä ajaa.

Terrorismi on lopulta yksinkertaista: sen tarkoitus on herättää pelkoa ja kääntää meidät toisiamme vastaan. Pelko, viha, ennakkoluulot ja ymmärtämättömyys saavat meidät sulkemaan kotimme, sydämemme ja rajamme. Turun iskun kaltaiset järkyttävät tapahtumat ovat kuitenkin arkea ihmisille esimerkiksi Syyriassa. Juuri tällaisia oloja yhä useammat turvapaikanhakijat lähtevät pakoon kotimaistaan: silmitöntä, järjetöntä, satunnaista vihaa ja väkivaltaa. Se, että viha ja terrori levittäytyvät yhä laajemmalle ei ole heidän syytään. Myös he ovat terroristien uhreja.

Linnoittautuminen vahvistaa eriarvoisuutta maailmassa. Terrorismiin ratkaisu ei ole eristäytyminen ja aseistautuminen, vaan parempien olojen takaaminen kaikille globaalisti. Terrorismiin ratkaisu ei ole sulkea rajoja pakolaisilta, vaan auttaa niitä, joille tällaiset olot ovat vielä yleisempää arkea kuin meille. Järkyttävien tragedioiden aikana ei siilipuolustus suojele meitä. Me emme voi käpertyä pelkoon ja vihaan, sulkea ulkopuolelle kaikkea mitä pidämme vieraana. Jos toimimme näin, terroristit saavat sen mitä haluavat. Vihaansa internetissä huutavat ihmiset pelaavat terroristien pussiin. Vaikka keinot ovat erilaiset, on tulos sama. Vaikkei ihmisen puukottaminen keskellä kirkasta päivää ja twiitin lähettäminen ole sama asia, on kummankin tavoite saada meidät suhtautumaan pelolla ja vihalla toisiimme. Murhat ovat terroristeille väline, eivät päämäärä.

Ainoa kestävä ratkaisu on kokea empatiaa kaikkea elävää kohtaan. Turussa rohkeat ihmiset tulivat auttamaan ja asettivat itsensä vaaraan suojellessaan tuntemattomia kanssaihmisiä terroriteon keskellä. Turussa ristesi kaksi ihmisyyden polkua: toinen kehottaa suojelemaan, auttamaan, turvaamaan, toinen kehottaa tarttumaan vihaan ja pelkoon. Joka vihaan tarttuu, se vihaan hukkuu. Empatia on kaikki mitä meille jää.

Empatia saattaa joskus tuntua hupenevalta luonnonvaralta, ja mikäli empatia tuntuu liian vaikealta, voi tilannetta ajatella myös itsekkäästi tulevaisuuden turvaamisen kannalta. Ihmiskunta on sellaisten globaalien haasteiden edessä, ettei kukaan meistä selviä niistä yksin. Ilmastonmuutokseen, ruokakriiseihin ja epävakaisiin poliittisiin tilanteisiin ei ole muuta ratkaisua kuin solidaarisuus. Me tulemme vielä Suomessa tarvitsemaan apua, emmekä saa sitä jos suljemme itsemme muulta maailmalta. Terrori-iskut ovat aina epäsosiaalisten, häiriintyneiden mielten tuotosta, oli kyse sitten Charlottesvillen, Barcelonan tai Turun iskuista tai meillä useammin sattuvista kouluampumisista.

Nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen me tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme suojaa, rakkautta ja avoimuutta. Me tarvitsemme siltoja muurien sijaan. Me tarvitsemme kuulevia korvia ja ymmärtävää sydäntä huutamisen sijaan. Pysykää turvassa, ystävät. Syvimmät osanottoni uhrien läheisille.

 

 

Ulkomaalaisen näköinen nainen

Julkaistu alun perin Iso Numero-lehdessä syksyllä 2016. Julkaistaan uudelleen 18.8.2017 sisäministeri Risikon käytettyä toistuvasti mediassa termiä ”ulkomaalaisen näköinen.”

 

Seison ihmisjoukossa Varsovassa, me kaikki katsomme suurelta ulkoilmanäytöltä jalkapalloa. Viereeni pysähtyy jalkapallofani, joka puhuttelee minua puolaksi. Vastaan englanniksi etten valitettavasti puhu puolaa kuin muutamia sanoja. “Luulin sinua paikalliseksi, mistä maasta olet?”, kysyy henkilö englanniksi. Samankaltainen tilanne on toistunut kohdallani niin kaikissa Pohjoismaissa kuin esimerkiksi Baltiassa, Venäjällä, Saksassa kuin Ranskassakin. Näytän geneeriseltä eurooppalaiselta – suomalaisesta näkökulmasta katsottuna siis mahdollisesti ulkomaalaiselta.

Suomen poliisin harjoittama etninen profilointi ja ulkomaalaisvalvonta nousivat jälleen keskusteluun loppukesästä 2016 räppäri Musta Barbaarin eli James Nikanderin kerrottua sosiaalisessa mediassa, kuinka tämän äiti ja sisko olivat joutuneet poliisin kovakouraiseen käsittelyyn ulkomaalaisvalvonnan yhteydessä. Lain mukaan poliisilla on oikeus tarkastaa, onko ulkomaalaisella henkilöllä oikeus olla maassa. Ongelma tulee siitä, kuinka valvonnan kohteeksi joutuvat henkilöt valikoituvat.

Poliisi on myöntänyt tekevänsä tarkastuksia ulkonäön perusteella. Helsinkiläinen poliisi kertoi vuonna 2013 Ylen haastattelussa tekevänsä tarkastuksia “ulkomaalaisilta näyttäville ihmisille”. Mutta kuka 2010-luvun Suomessa näyttää ulkomaalaiselta? Jos ulkomaalaisuus määritellään ihonvärin tai muiden ulkoisten piirteiden perusteella, on kyseessä etninen profilointi. Se puolestaan ei ole okei edes lain mukaan. Ylen haastattelema yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston erityisasiantuntija Robin Harms muistuttaakin, että poliisin täytyy huolehtia siitä, ettei etnistä profilointia tapahdu. “Tämän päivän Suomessa on täysin vanhanaikaista tehdä päätelmiä ihonvärin perusteella. Meillä on Suomen kansalaisia, joilla on kaikenlaisia ihon värejä.”

Kaikki lait eivät ole moraalisesti ja eettisesti kestäviä. Vaikka minä olen todistettavasti puolalaisen, venäläisen ja ranskalaisen näköinen nainen, ei Suomen poliisi ole koskaan pyytänyt nähdä papereitani ulkomaalaisvalvonnan nojalla. Ulkomaalaisuudella ei Suomessa selvästi tarkoiteta valkoista ihoa. Niin kauan kuin rodullistetut ihmiset joutuvat poliisin silmätikuksi kadulla kävellessään vain ulkonäkönsä takia, ei tasa-arvo ole valmis. Ihmisten luokittelusta ulkomaalaisiin ja kotimaisiin ihonvärin perusteella on välttämätöntä päästä eroon muuttuvassa maailmassa. Jokainen meistä on ulkomaalaisen näköinen. Se ei saa tarkoittaa, ettemme voi kokea olevamme kotona missä tahansa.

Vanhemmuus on yksi siivenisku

Kävelemme paahtavan kuumaa ja kapeaa katua käsi kädessä lapsen kanssa. Joonianmereltä puhaltava tuuli ei viilennä lähelle 40 astetta kipuavaa lämpötilaa. Lapsi kulkee ajatuksissaan, kunnes pysähtyy äkkiä valtavien kukkien eteen. Kukat kuhisevat mehiläisiä. “Parhainta hunajaonnea teille ja lapsillenne”, toivottaa lapseni ja jatkaa matkaansa.

Suuresti arvostamani ajattelijat ja kirjoittajat Maria Pettersson ja Reetta Räty kirjoittivat kesän aikana lasten kohtaamisesta ja vanhemmuudesta. Yhteiskunnassamme lapset (ja ylipäätään sukupolvet) on eristetty toisistaan, erilaisiin arkiin, erilaisiin maailmoihin, erilaisiin tiloihin. Sekä Petterssonin että Rädyn tekstit kuitenkin katsovat otsikoissa yleensä esiintyvän lapsuudesta ja lapsiperhe-elämästä luodun kuvan taakse. Tämä teksti on minun valotukseni siihen, miltä vanhemmuus tuntuu. Se on subjektiivinen, koska millään muulla tavoin ei voi vanhemmuudesta kirjoittaa.

Vanhemmuus on pelkoa. Jatkuvaa pelkoa siitä, että mitä jos lapsi ei pärjääkään ilman minua, ja samalla pelkoa siitä, että mitä jos pärjääkin. Se on hiljaisissa hetkissä päässä soiva Abban ‘Slipping through my fingers’, pelko siitä että menettää nämä ainutlaatuiset hetket kun väsyneenä ei todellakaan kiinnosta tarttua siihen hetkeen jolloin yrittää mahdollisimman nopeasti raahata lapsen loskaisen kaupungin läpi kotiin. Pelkoa lapsen puolesta: mitä jos se jää auton alle, jos tuo lapsi jonka kanssa se leikkii onkin huonoa seuraa, jos se lähtee pihalta vieraan matkaan vaikka on kielletty (ikään kuin sellaista ikinä tapahtuisi), jos se meneekin armeijaan ja äänestää Perussuomalaisia.

Vanhemmuus on palavaa rakkautta. Sitä, kuinka henki salpautuu katsoessa lapsen niskan ja lapaluiden kaarta, minä tein tuon!-ajatus, miten kaunis ja täydellinen! Pitkän päivän jälkeen suljetun lastenhuoneen oven takaa kuuluva tunnustus ‘sä olet maailman paras äiti’, joka saa putoamaan polvilleen itkemään. Sitä kun katselee nukkuvaa lasta ja tukahduttaa pakahduttavan halun herättää se, vain jotta voisi kertoa, miten rakastettu se on, miten sen pitää aina kertoa jos on mitään ongelmia, miten sen elämässä ei voi tapahtua mitään sellaista minkä jälkeen ei olisi tervetullut kotiin. Muista se aina, muistatko.

Vanhemmuus on halvaannuttavaa väsymystä. Se on ensimmäinen puolitoista vuotta pimeyttä, koska univelan ja henkisen kuormituksen takia muistijälkiä ei jää. Se on minuuttien laskemista siihen, koska saa lapsen seuraaville unille, koska joku muu ottaa sen hetkeksi, energiajuomiin hankittu addiktio koska aamuisin on liian väsynyt keittääkseen kahvia. Väsymystä, josta tuntuu että järki lähtee lopullisesti, koska kukaan ei ota vakavasti sitä miten ote todellisuudesta alkaa herpaantua lähiöiden betoniseiniä harmaina talvipäivinä tuijottaessa kun on vuoden nukkunut maksimissaan kahden tunnin pätkissä.

Vanhemmuus on ylpeyttä. Kun lapsi osoittaa empatiaa satunnaisille mehiläisille, puuttuu pihalla kiusaamiseen, on kiinnostunut Tärkeistä Asioista ja on Ikäisekseen Kypsä. Kertoo haluavansa isona filosofiksi ja jäätelönmyyjäksi. Osoittaa, ettei välitä materiasta yhtä paljon kuin oikeudenmukaisuudesta. Esittää hämmentävän syvällisiä ja filosofisia ajatuksia: itkee ensimmäisen kerran kun kuulee että kuolema on lopullinen päätös egolle, mutta seuraavan kerran aiheesta puhuessaan on hyväksynyt elämän jatkumisen suuremman mittakaavan kauneuden.

Vanhemmuus on toivoa. Toivoa siitä, ettei ehkä pilaa lasta omalla keskeneräisyydellään. Että jos se perisikin ne omat parhaat puolet ja jättäisi pikkumaisuuden, katkeruuden ja asioissa vellomisen tähän sukupolveen. Toivoa että se on onnellinen elämässä, onhan se saanut niin hyvät eväät, saa kavereita minuutissa ja on sosiaalisesti urheampi kuin minä tulen koskaan olemaan. Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.

Vain huonot vanhemmat eivät pelkää olevansa huonoja vanhempia. Jokainen hyvä vanhempi kokee riittämättömyyttä, pelkää mokaavansa – ja mokaakin, lukemattomia kertoja. Jokainen lapsi traumatisoituu, mutta vanhempi voi onnekkaiden sattumien kautta ehkä vaikuttaa siihen, traumatisoituuko lapsi siitä ettei sinä yhtenä iltana saanut kolmatta annosta muroja vai siitä ettei sitä rakastettu. Vanhemmuus ei ole päivähoitomaksujen laskemista ja unien aikatauluttamista, vaan sellainen emotionaalinen matka, jota ei samalla toivoisi pahimmalle vihamiehelleen. Ja samalla toivoisi jokaisen kokevan, jotta ne ymmärtäisivät että se käytätkö puhelinta ruokapöydässä lapsen kanssa on yhdentekevää suhteessa siihen, millainen on sävy siinä päivän viimeisessä kosketuksessa silittäessäsi lapsen uneen. Musta kotka ei vie lasta, mutta kaikki tämä on yhdessä siiveniskussa silti ohi.