Suomalaisesta huono-osaisuudesta ja turvapaikanhakijoista

Suomessa on täysin salonkikelpoista vedota siihen, että turvapaikanhakijoita emme voi vastaanottaa, koska Suomessakin on jo niin paljon ”huono-osaisia” että niiden asiat pitää hoitaa kuntoon ensin. On myös puhuttu uskonnoista, kulttuureista ja ihmisoikeuksista – mietitty kotouttamisen onnistumista tähän asti. On myös osuvasti muistutettu Suomen omasta Karjalan evakkohistoriasta ja sotalapsista jotka lähetettiin Ruotsiin. Emme siis palaa enää niihin näkökulmiin.

Olen itse Karjalan evakkosuvusta. Asia on ollut etäisesti läsnä, mutta sitä ei ole paisuteltu eikä se ole jättänyt vahvaa leimaa identiteettiini. Katson asiaa toisesta näkökulmasta.

Mitä on suomalainen huono-osaisuus?

Jokaisella Suomen kansalaisella (ja Kela-kortin omistajilla) on yhtäläiset oikeudet neuvolapalveluihin, erittäin korkeatasoiseen terveydenhuolto- ja sosiaalipalveluihin sekä perus-, ammatilliseen ja korkeakoulutukseen. Jokaisella joka tämän polun käy on nauttinut arviolta kymmeniä ellei satoja tuhansia tukea yhteiskunnalta polullaan eteenpäin. Esimerkiksi hammaslääkäreille yhteiskunta tarjoaa ilmaiseksi lottovoittoa vastaavat varmat ja korkeat tulot loppuelämäksi. Pelkästään maailman paras peruskoulumme antaa jo varsin vahvan perustan elämälle, joka on harvinaisuus maailmassa.

Maa on myös turvallinen ja täällä voi luottaa oikeusjärjestelmään ja poliisiin. Suomi menestyy tasa-arvo-, korruptio- ja sosiaalisen mobiliteetin tutkimuksissa. Täällä todellakin on mahdollisuuksia ja ne tarjotaan valtion kassasta.

Puhtaasti aritmeettisesti katsoen, kukaan suomalainen ei voi olla huono-osainen, jos uskallamme vertailla asiaa maamme rajojen yli. Tiedän että sivistykseni suurin aukko on siinä, että en ymmärrä miksi ihminen ei tässä mahdollisuuksien viidakossa pärjää. Toki se vaatii ahkeruutta, oma-aloitteisuutta ja vastuunkantoa, mutta miksi ei vaatisi? Se on aika pieni hinta näistä upeista olosuhteista joita Suomi tarjoaa.

Irakista ja Syyriasta tulevilla turvapaikanhakijoilla ei ole koskaan ollut vastaavia mahdollisuuksia mitä kaikilla suomalaisilla on. Ihmisoikeustilanne ja naisten asema ovat myöskin hyvin ongelmallisia. Nepotismi ja korruptio ovat standardeja kaikessa toiminnassa. Näissä maissa ei kerta kaikkiaan kaikki voi pärjätä, vaikka niin haluaisivatkin ja ahkeroisivat. Terrorismi ja fundamentalistit tuhoavat yhteisöjä mielivaltaisesti. Oman perheen henki on vaarassa harva se päivä.

Suomalaisen ja syyrialaisen turvapaikanhakijan vertaaminen on älyllisesti epärehellistä ja väärinymmärrys yhteiskuntamme tarjoamasta turvaverkostosta. Kaikista voi tulla hammaslääkäreitä, jos he vain itse asiaan panostavat ja ahkeroivat sen eteen.

Elämme varsin historiallisia ja poikkeuksellisia aikoja. Kun edeltävän sukupolven suurin ongelma oli valinta Rhodoksen tai Kanarian välillä, minun sukupolveni yrittää pitää huolen siitä, että Suomi ei tipahda länsimäisen valistuksen kelkasta, selviää törkeän isosta velkataakasta, integroituu paremmin osaksi globaalia markkinataloutta ja onnistuu turvapaikanhakijoiden kotouttamisessa. Itseäni haaste voimaannuttaa. Tehdään enemmän sitten töitä, maksetaan veroja ja yritetään joka työpäivä enemmän. Tämä on minun sukupolveni talvisota ja meidän pitää olla siihen valmiita.

Vielä loppuun toive. Jos uskaltaisimme myöntää sen, miten hyvin maassamme tuetaan ihmisiä paremman elämän tavoittelussa, ja miten kaukana se on esimerkiksi syyrialaisten perheiden mahdollisuuksista, voisimme ehkä löytää vähemmän kiusallisia avauksia kun mietimme miten yhdessä ratkaisemme tämän tragedian. Se kuitenkin tulee värittämään Euroopan tulevaisuutta seuraavien vuosikymmenien ajan ja sitä ei kukaan Suomessa pääse pakoon.

Veroprosentiksi 100

 

Veroprosenteista puhuminen on suurimmaksi osaksi kiusallista. Ei siksi että se liittyy suomalaisten vaikeimpaan tabuun – rahaan – vaan siksi että se paljastaa keskustelijan sivistyksen tason tai ainakin puutteelliset taidot loogisessa päättelyssä.

Silloin tällöin julkisesti myönnetään, että verotusta käytetään myös tuloerojen kaventamiseen. En ole poliittisen historian asiantuntija, mutta asia on joskus voinut ollut jopa hallitusohjelmassa asti. Minua fiksummat asian tarkistakoot.

On täysin kiistatonta, että tuloerojen kontrolloimisella olemme saavuttaneet paljon hyvää. Itse ainakin arvostan sitä että Suomessa ei lapsia viedä kouluun panssaroiduissa autoissa, turvamiesten saattamina. Laiskalle miehelle verotus on myös suhteellisen helppo tapa maksaa asioista, ikään kuin osamaksulla. Ongelmaksi toki muodostuu se, että kansalainen maksaa myös Lapin sivukylien infrahankkeista vaikka niitä ei koskaan käyttäisikään. Mutta palataan aluepolitiikkaan myöhemmin tekstissä toisesta näkökulmasta.

Arvioin että hieman yli puolet suomalaisista ovat sitä mieltä, että ”hyväosaiset” pystyvät maksamaan enemmän veroja. Uskon että näin myös on. Mutta se ei olekaan lähellekään asian ydin.

Yritetäänpä analogian kautta. Olemme kaikki sitä mieltä että vaikeasti ylipainoinen ihminen voi laihduttaa. Mutta kukaan ei ole sitä mieltä että hän voi laihduttaa nollakiloiseksi. Olemme siis kaikki älyllisesti sitä mieltä, että laihduttamisellakin on rajansa ja että tärkeää on löytää tasapaino.

Jos sanoisin ”huono-osaiselle” yksinhuoltajasairaanhoitajalle, että ensi kuusta alkaen valtio takavarikoi kaikki hänen tulonsa (eli veroprosentti on 100), tieto eittämättä kauhistaisi häntä, ja meitä muita, ja hän pitäisi koko ajatustakin järjettömänä.

Voimme siis vetää johtopäätöksen, että vaikka ihmiset kannattavat verojen nostoa, niin he myös ymmärtävät että liikaa verottaminen on täysin järjetöntä. Loppuanalyysiksi jää: kansalaiset kannattavat sellaista verotusta, jossa on järkeä. He eivät kannata epä-älyllistä ja summittaista verojen nostoa.

Jos joku uskoo, että korkeammat verot tuovat vain hyvää, on epäloogista kannattaa alle 100:n veroprosentteja.

Jos unohdamme populistisen asetelman – ”rikkaille” korkeammat verot – ja otamme tavoitteeksemme Suomen kokonaishyvinvoinnin nousun, niin keskustelu muuttuu.

Millä verorakenteella Suomi toimii siten, että meillä KAIKILLA on parempi ostovoima, hyvinvoinnin taso ja hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytykset? Siihen pitäisi pyrkiä. Ja se on asian ydin.

Miten paljon ”rikkaiden” korkeampi veroprosentti lämmittää, jos itsellä ei ole työpaikkaa? Jos tiede voisi osoittaa, että selvästi matalammat tuloveroprosentit loisivat Suomeen lisää työpaikkoja, pystyisimmekö hyväksymään sen älyllisesti ja kannattamaan siihen siirtymistä, vai olisiko meille tärkeämpää poliittis-traaginen katkeroituminen maassa, jossa lienee maailman parhaat edellytykset sosiaaliseen mobiliteettiin (en ole varma miten asia ilmaistaan ilman anglismia)?

Kuka Suomessa pitää huolen että verotuskeskustelussa säilyy järki? Lehdistö ei ole ainakaan sitä tehtäväkseen ottanut. En tiedä absoluuttisen toimivaa verotuksen mallia, mutta sen tiedän että loputon verojen korotus on tuhon tie jo maalaisjärjellä ajatellen.

Lupasin loppuun vähän aluepolitiikkaa. Jos Suomessa oikeasti ajateltaisiin luovasti, niin myös osavaltiokeskustelu olisi enemmän esillä. Verotus tulisi eri tavalla konkreettiseksi, kun jokainen maakunta (tai pienempi hallintoalue) joutuisi itse keräämään asukkailtaan tarvitsemansa verot menojen kattamiseksi. Kehä III:n verorakenne muuttuisi melkoisesti, mutta niin myös muuttuisi ääni verotuskeskustelun kellossa.

Suomessa ei ole helppo äänestää

Huolimatta otsikosta, tämä kirjoitus ei ole puolustuspuhe äänestämisen mekaanisen helpottamisen (esim. verkkoäänestäminen) puolesta.

Haluan tuoda esiin keskustelun liittyen Suomen edustukselliseen demokratiaan, josta puhutaan liian vähän. Jos ollenkaan.

Väitän että 70-luvulla syntyneiden ja sitä nuorempien, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa on enenevässä määrin vaikeuksia löytää puoluetta jonka takana pystyy seisomaan. Ja koska Suomi kaupungistuu ja eurooppalaistuu, ja isot sukupolvet aikanaan äänestäjäkunnasta poistuvat, niin puolueiden kannatusten muutokset tulevat olemaan isompia kuin kuvittelemmekaan. Pari tärkeää avointa kysymystä jää: miten nykyiset puolueet kehittyvät ja syntyykö Suomeen uusia merkittäviä puolueita?

Suomi on menestystarina. Rakensimme ennätysajassa hyvinvointia ja yhteiskunnan, johon syntyi paljon ylpeiden aiheita. Usein nämä ylpeyden aiheet ovat saavutettuja etuja, rakenteita, sivistystä ja vaurautta. Tätä kaikkea ei ennen ollut, joten muutosvastarintaa ei edes teoreettisesti voinut olla. Ei ollut mitä puolustaa ja mistä pitää kiinni. Sen vuoksi onnistuimme.

Nyt kun asioita, joista ”ei voi” luopua, on rikkaassa Suomessa riittämiin, olemme tilanteessa jossa vakiintuneiden puolueiden (ja tiettyjen etujärjestöjen) dogmaattisuus estää seuraavan askeleen ottamiseen. Koska puolueet eivät uudistu, niin Suomi ei voi uudistua, ja tämä johtaa siihen että äänestämällä vaikuttavat valitsevat pienemmän pahan – mutta suurempaa tuskaa kokien. Kerron esimerkin itsestäni.

En ymmärrä kivikautista porvaristo-vasemmisto-keskustelua. En näe että meillä pitäisi olla vanhentuneet asetelmat joiden mukaan mustavalkoisesti näemme maailmaan. Itse näen että meille on mahdollisesti syntymässä yksi iso jakolinja joiden molemmin puolin suomalaiset asettuvat. Se on vapaus vastaan kontrolli, ja yksilö vastaan valtio. Itse uskon erittäin vahvasti vapauteen ja yksilöön. En siis usko valtiojohtoiseen ja vahvasti säänneltyyn tulevaisuuteen. Vapaus ja usko yksilöön vaikuttaa markkinoihin, ihmisoikeuksiin, sivistykseen ja kulttuuriin.

Uskon toisaalta siihen, että valtion pitää suojella tiettyjä elintärkeitä asioita. Haluan elää valtiossa joka suojelee ja parantaa ihmisoikeuksia, kuten seksuaalivähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa. Haluan elää valtiossa joka ei asiantuntemattomasti pilaa ympäristöään, kuten Talvivaarassa kävi. Haluan valtiolle ja kunnille paljon vähemmän tehtäviä, mutta haluan niiden luovan edellytyksiä kovemmalle kilpailulle (joka on Suomessa vielä aika oudoksuttu asia) jotta maassamme on muutakin kuin osuuskuntien jättihuoltoasemia.

Eritoten valtion pitäisi pysyä pois markkinoilta, esimerkiksi yritys- ja maataloustuet poistamalla. Haluan luonnonsuojelun ja ihmisoikeuksien ulkopuolella kaiken sääntelyn minimiin. Ja haluan ehdottomasti että Suomessa ei ole valtionkirkkoa. Koti, uskonto ja isänmaa kuulostaa minusta muutosvastarinnan reseptiltä.

Näillä parametreillä kun vastailee vaalikoneisiin, saa vain kohtuullisen korkeita yhteensopivuusprosentteja. Nekin piraattipuoleen jäsenistä. Kaikella kunnioituksella piraattipuoluetta kohtaa, on käsittämätöntä että en löydä ehdokkaita puolueista, joiden organisaatio on valmistautunut aidosti kantamaan vastuuta ja uudistamaan Suomea.

Jokaisessa puolueessa on tehnyt useita linjauksia, joita en kerta kaikkiaan voi hyväksyä. Vasemmistopuolueiden retoriikka suomalaisista voimattomina uhreina, joita valtion pitää auttaa etteivät he murru maailman muutoksen alla, loukkaa minua syvästi eikä vastaa sitä suomalaisuutta jota itse elän. Mitä meille, ahkerille uudistajille, on muka tapahtunut? Onko ay-liike manipuloinut suomalaiset passivoitumaan ja uhriutumaan? Ja en halua edes kommentoida vasemmistopuolueen haavetta kuusituntisista työpäivistä.

Kokoomuksen dogmaattinen EU-myönteisyys, passiivisuus ympäristöasioissa ja patavanhoillisen uskonnollisen porvarillisuuden tekohengitys ei herätä kiinnostusta.

Vihreiden musertava kaksinaismoralismi ja naiivi talouspolitiikka hirvittävät.

Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten tarjoama vaihtoehtotodellisuus on juuri se musta aukko josta Suomi on hyvän aikaa kasvanut pois. Ei kiitos.

RKP:n nykylinja on melko kiinnostava, mutta puolueen rahoituspohja tarkoittaa että tietyistä kahleista puolue ei tule koskaan pääsemään eroon.

Surullisinta on, että kun kuvailen poliittisen identiteettini, jokaisen puolueen kannattajat kokevat että heidän puolueensa on se juuri oikea minulle. Eli puolueen eetoksesta on tullut heille uskonto, eikä substanssiydin josta voi keskustella, joka elää ajan mukana ja jota voi kehittää. Poliitikothan eivät koskaan ole väärässä.

Joten mistä löytyisi puolue joka keskittyy ihmisarvoihin, vapauteen, valtion merkityksen ja julkisen sektorin pienentämiseen, ympäristönsuojeluun, Suomen uudistamiseen, kolmikannan nykyaikaistamiseen ja jalostamiseen, kansainväliseen yhteistyöhön, valtionkirkon poistamiseen, tasa-arvon kehittämiseen, ammattiarmeijaan ja Nato-jäsenyyden hakemiseen?

Niinpä. Ei mistään. Silti kuulemma vain äänestämällä voi vaikuttaa.