Sallittua väkivaltaa ja avoimia naisia elokuvafestareilla

Felix Ruckert

Sain katsottavakseni seksiin liittyviä elokuvia tulevalta DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalilta ja valitsin niistä kaksi: Violently Happy ja Venus. Ne ovat kaksi hyvin erilaista teosta, jopa toistensa ääripäitä.

VIOLENTLY HAPPY

On olemassa väkivaltaa, josta ihmiset nauttivat. Siitä kertoo elokuva Violently Happy, joka seuraa Berliinissä asuvan Felix Ruckertin elämää BDSM-yhteisö Schwellessä. Suosittelen elokuvaa erityisesti alan harrastajille ja aiheeseen jo hieman tutustuneille.

Jos aihe on täysin tuntematon, monet kohtaukset saattavat alkaa ahdistaa. Elokuva onnistuu vangitsemaan täydellisesti sen, mitä monet BDSM:ää harrastavat tuntevat. Kyseessä ei ole mikään pervosirkus, vaan aikuisten ihmisten yhteisymmärryksessä tapahtuvaa seksuaalista leikkiä.

Swchelle muistuttaa hyvin paljon suomalaista BDSM-yhteisöä, johon minä olen tutustunut. Se on ihana turvapaikka, jossa voi toteuttaa esimerkiksi sitomis- ja piiskaamisfantasioitaan. Maailma sen ulkopuolella on täysin merkityksetön ja siellä sinut hyväksytään juuri sellaisena kuin olet.

VENUS

Elokuva on hyvin yksinkertaisesti toteutettu, siinä on kuvattu nuoria tanskalaisnaisia kertomassa omasta suhteestaan seksuaalisuuteensa ja seksiin. Sitä on myös visuaalisesti miellyttävä katsoa, sen rauhallisen tunnelman ja värityksen ansiosta.

Kaikkia kiinnostaa seksi, mutta vain harvat uskaltavat puhua siitä ääneen. Siksi Venus on kiinnostava teos, sillä se tyydyttää ihmisen uteliaisuuden tarvetta samalla, kun siitä voi oppia uutta. Elokuvaan on valikoitu henkilöitä hyvin erilaisista taustoista neitsyestä ageplay-harrastajaan, mikä tekee siitä monipuolisen ja ajatuksia herättävän.

On ihanaa kuunnella näin suoraa puhetta seksistä, sillä se rikkoo tabuja ja poistaa häpeää. Toivon, että ihmiset oppisivat puhumaan esimerkiksi kumppaneilleen yhtä avoimesti aiheesta. Se vaatii toki hurjan paljon itsetuntemusta ja turvallista tilaa, jossa pelkoa tuomituksi tulemisesta ei ole.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali / Helsinki / 23.1. – 29.1.2017

 

Elätkö sinäkin kinkykaapissa?

Helsinki Shibari Festival

Vieraskirjoittaja: Ceci Ferox

Palasin hiljattain pohtimaan yhteiskunnan heteronormatiivisuutta, ja löysin ajattelutavasta aivan uusia sävyjä. Vatsanpohjassa kytenyt fiilis alkoi saada käsitteitä, muotoa ja analyysiä ympärilleen. Silmäni aukesivat vaniljanormatiivisuudelle*.

Ihmisten seksuaalista identiteettiä käsiteltäessä kiinnitetään huomiota lähinnä halun kohteen sukupuoleen. Erilaisista seksuaalisista ilmaisumuodoista joko vaietaan tabuina tai ne jopa patologisoidaan. Isketään ekshibitionistille ällöttävän itsensäpaljastajan leima otsaan tai selitetään masokismi itsetuhoisuutena.

Tämä ei toki ole ihme, poistuivathan fetissit ja transvestismi sairausluokituksesta vasta muutama vuosi sitten. Nykyinen asenneilmapiiri tuo mieleen sen muutoksen, jonka läpi homous on kulkenut. Homoseksuaalisuuskin oli sairaus Suomessa vuoteen 1981 saakka.

Kulttuurimme on rakentunut niin, että kuten heterouskin, on vaniljaseksi normi, oletus, juhlittua ja odotettua. Rakkaus, läheisyys ja hellyys nähdään ”oikeana” seksinä, kun valtadynamiikan, kivun tai häpeän ei koeta voivan luoda samanlaista intimiteettiä ja yhteyttä ihmisten välille. Kinkyn tila toimia sosiaalisesti ja kulttuurisesti avoimena omasta identiteetistään on rajattu. Kaapista ulos tuleminen on vaikeaa.

Entisaikojen homot etsivät kivien alta tiloja, joissa voi olla oma itsensä. Nämä tilat olivat salaisia ja pyörivät paljon seksin ympärillä – sisäpiirin tiedossa olevia puistoja, suusta suuhun kuultuja kutsuja bileisiin. Tilanne on pitkään ollut sama kinky-yhteisöissä ympäri maailman. Lähivuosina on kuitenkin suomessakin syntynyt tiloja sosiaaliselle kanssakäymiselle, oppimiselle ja keskusteluille.

Avoimuus asettaa kinky-elämäntyylit ja -identiteetit myös alttiiksi uudenlaiselle, henkilökohtaiselle kritisoinnille ja jeesustelulle. Oikeuksien eteen taistelu ja julkisemmat tilat luovat turvattomuutta yhteisön jäsenille, mutta ilman avoimuutta asiat eivät etene. Milloinkohan alamme nähdä kinkyyden osana ihmisen identiteettiä, eikä suljettujen makuuhuoneen ovien taakse vaiettavana perversiona?

*Kinkypiireissä kutsumme vaniljoiksi henkilöitä, jotka eivät harrasta BDSM:ää tai ole muuten kinkyjä.

Tavallinen seksi on tylsää

Välillä havahdun siihen, että haluaisin rakastella jonkun kanssa hellästi. Kuvittelen, kuinka suutelen toisen ihmisen huulia ja minut valtaa rakastunut tunne. Jatkaisimme siitä romanttiseen lähetyssaarnaajaan, katsekontaktia tietenkään rikkomatta.

Tällaiset ajatukset ovat ristiriitaisia. Ideatasolla vaniljaseksi on kuulostaa ihanalta. Käytäntö on kuitenkin asia erikseen, sillä minä pidän enemmän kinkystä seksistä. Sellaisesta, jossa lyödään ja alistetaan toista.

Todellisuudessa tilanne menee aina niin, että mennään sänkyyn ja jompikumpi saa piiskaa. Sitten huoritellaan, sanotaan lutkaksi ja käsketään pyytämään anteeksi olemassaoloaan. Jos halutaan yhdyntää, se tapahtuu kovaa ja puoliväkisin. Session lopuksi molemmat saavat orgasmit.

En koe saavani tavallisesta seksistä mitään. En kostu, enkä pääse nautinnon huipulle. Olenkin päätynyt siihen lopputulokseen, että vaniljaseksi on salainen fantasiani. Kaikkia fantasioita nimittäin ei ole tarkoitettu toteutettavaksi.

Jatkan siis hempeilystä haaveilua, samalla kun survon strap-oniani vieraan miehen anaaliin.

Mistä sinä fantasioit?