Puolukassa vastaanottokeskuksessa

 

Tilasin perjantai-iltana 20 litraa puolukoita tuntemattomalta turvapaikanhakijalta. Pyyntöni välitti vapaaehtoinen tukihenkilö, jonka tavoitin Facebookin suljetun tukiryhmän kautta.

Tänään hain marjat sovittuun aikaan vastaanottokeskuksesta ja pääsin kurkistamaan paikkaan. Olin todella utelias.

Poimija osasi odottaa minua – hyvä niin, sillä keskuksen pihalla oli hiljainen tunnelma. Viisi kuusi miestä istui penkeillä vanhan sairaalan pihassa. Yksi oli erillään muista ja tuijotti varpaitaan hupparin hupun suojista. Muutkaan eivät juuri reagoineet, vaikka pysäköin auton heidän viereensä ja nousin ulos ihmettelemään, mistä ovesta astuisin sisään.

Kohta pihan poikki kiirehti nuori mies, joka kysyi englanniksi, olenko hakemassa marjoja. Hiukan arasti hän jatkoi, haluanko tulla sisään vai tuoko hän marjat ulos. Sanoin tulevani sisään. Kiipesimme neljänteen kerrokseen.

Yhtäkkiä minua alkoi ujostuttaa. Olisin halunnut kysyä vaikka mitä miehen elämästä ja olemisesta vastaanottokeskuksessa mutten voinutkaan. Enhän muutenkaan ryntää tuntemattomien kotiin ja kysele ensimmäiseksi heidän yksityiselämästään. Kuljin marjanpoimijan perässä kohti hänen huonettaan ja mietin tilanteeseen sopivaa jutun aihetta. Osa käytävän varrella olevista ovista oli kiinni. Osa oli raollaan ja näin niiden takaa asukkaat. Pienessä keittiössä tehtiin ruokaa. Ilahduin, sillä olin juuri lukenut aamun lehdestä käsittämättömän tiedon, että hygienialainsäädännön vuoksi turvapaikanhakijat eivät voi kaikkialla laittaa ruokaa itse.

Kommentoin sitä isännälleni. Hän vastasi, että täällä 150 miehellä on käytössään kaksi pientä keittiötä, joihin mahtuu pari kokkia kerrallaan.

”Täytyy herätä hyvin aikaisin aamulla, jos haluaa keittiövuoron”, hän jatkoi ja melkein hymyili.

Samalla tavalla hymyä tapaillen hän vastasi, kun kysyin, mistä hän on ja kauanko hän on ollut Suomessa. Tulimme hänen huoneensa ovelle ja hän raotti ovea vain vähän pujahtaessaan hakemaan kaksi täyttä puolukkaämpäriä. Annoin mukana tuomani ämpärit tilalle, maksoin marjat ja ojensin käteni ottaakseni toisen ämpärin kannettavakseni. Mies ei antanut sitä vaan sanoi kantavansa marjat autolleni.

Paluumatkalla hän jo kyseli, mistä minä olen ja kertoi poimineensa kavereineen viime päivinä puolukoita neljä viisi ämpärillistä päivässä.

Autolla kättelimme. Ymmärsin, että yllä oleva on ihan kaikki, mitä voin ja haluan kertoa kohtaamisestamme. En tullut tapaamaan häntä toimittajana tai bloggarina vaan marjojen ostajana. Kunnioitan hänen ja hänen asuintovereittensa oikeutta yksityisyyteen.