Pukeutuminen on aina viesti. Sitä on vaikea välttää
Muutama kuva jatkoksi toissapäiväiseen blogiini. Saksalaistaustainen, Yhdysvalloissa muotisuunnittelijaksi kouluttautunut ja New Yorkiin asettunut Robert Geller esitteli syksyn 2017 mallistonsa. Inspiraation taustana on ollut “maahanmuutto ja aggressiot”.
Kun muoti ottaa ilmiön tai teeman haltuunsa, alkaa käsittelyprosessi: mikä tahansa teema pyörii ensin suunnittelijan päässä, suodattuu piirroksesta sovitukseen ja lopulta mallin päälle, kaupan hyllylle ja kuluttajalle. Matkan varrella taiteilija etsii esimerkiksi aggression syitä ja ilmenemistapoja sekä käsittelee niitä eri näkökulmista. Selitykset ja tulkinnat kiteytyvät lopputulokseen. Muoti on taidetta. Prosessi toimii samalla tavalla kuin kirjallisuudessa, kuvataiteessa, teatterissa. Lopputulos on muotitaiteilijan näkemys jostakin asiasta maailmassa, jossa hän elää. Harvoin se on vastaus mihinkään.
Kun me otamme muodin käyttöön ja pukeudumme vaikka camouflage-kuvioiseen vaatteeseen, olemme osa prosessia: joko trivialisoimme kuvion viestiä tai vahvistamme sillä jotakin omaa tarkoitustamme.
Siksi muoti on aina valinta. Pukeutuminen on viesti, samanlainen kuin valitsemamme musiikki tai kirja, josta pidämme ja jota haluamme suositella. “Vaatteet on mun aatteet.”
Voiko pukeutua viestimättä mitään? En ole aivan varma.
Robert Geller tuli näytöksensä päätteeksi kiittämään yleisöä päällään Immigrant-t-paita. Hänen ensi syksyn mallistonsa miehille ottaa vahvasti haltuun militaariset värit, kuviot ja linjat ja sekoittaa niihin etnisiä aineksia. Taiteilija on kesyttänyt aggression tehdessään siitä yhteistä muotia. Toivon niin.
http://www.vogue.com/fashion-shows/fall-2017-menswear/robert-geller/slideshow/collection#2
Tahattomista vaatetukseen liittyvistä viesteistä muistuu mieleeni naamiaiset vuosien takaa. Olin parikymppinen ja ostanut naamiaiskaupasta hivenen flirttailevan, mielestäni poliisipuvun koppalakkeineen kaikkineen, mitä itse pidin tuolloin hauskana vetona. Myöhemmin kuulin kautta rantain erään toisen vieraan nähneen sen “natsiupseeriasuna”. Tuntui kauhealta tulla yhdistetyksi johonkin, mikä ei voisi olla paljon kauempana ajatusmaailmastani ja josta en ikinä vitsailisi… Teki mieli selittää oma tulkintani varmuuden vuoksi jokaiselle mukana olleelle, mutta tapahtuneesta oli tuolloin jo kuukausia. Harvoin ajattelen munanneeni kunnolla, mutta tuolloin kyllä, vaikken edelleenkään tiedä kumpaa asu enemmän oli, poliisia vai natsia.