Kesän käännekohta ja pyörretyt päätökset

Enpä arvannut etukäteen, että heti juhannuksen jälkeen tekemästäni, muutaman päivän pituisesta Laatokan-kiertomatkasta tulisi kesäni käännekohta. Kotiin palattuani hylkäsin pinon lomalle varattuja kirjoja ja tartuin Olavi Paavolaisen vuosina 1941-1944 kirjoittamaan päiväkirjamuotoiseen Synkkään yksinpuheluun.

Samantien pyörsin päätöksen, etten enää lukisi toisen maaimansodan aikaisia tarinoita ihmisten kärsimyksistä sodassa ja vainoissa, enkä katsoisi aiheesta elokuvia tai tv-sarjoja. Riensin ostamaan Katja Petrovskajan uutuuskirjan Ehkä Esther ja hurahdin seuraamaan televisiosta uusintana tullutta brittisarjaa Sodan sukupolvi. Katsoin taas jopa Pianisti-elokuvan – ehkä neljännen kerran.

Kierrettyäni Laatokan ja luettuani Paavolaisen tiedotuskomppaniassa samoissa maisemissa kirjoittaman yksinpuhelun näin tarinat ja tapahtumat uudessa valossa. Koin oppimisen riemua ja oivaltamisen armahtavaa tunnetta, kun ymmärsin, etteivät Sodan sukupolven roolihahmot rämpineet missä tahansa maisemassa, vaan todellisilla taistelu- ja perääntymislinjoilla, joista Paavolainenkin kirjoitti.

Matkamme alkoi nykyisin lähes aavemaisesta Sortavalasta, jonka suomalaiset asukkaat jättivät jatkosodan päätyttyä. Neuvostoliitto asutti tyhjilleen jääneen kaupungin tuomalla sinne uutta väkeä mm. Etelä-Venäjältä. Katukuvasta päätellen he eivät ole kotiutuneet vieläkään: kaupunkiin on rakennettu muutama surullisen näköinen kerrostalo, eikä vanhoille suomalaisille puutaloille ole tehty mitään 70 vuoteen. Otin valokuvia seinistä, joista maali hilseili. Seinät olivat rujon kauniita, kuin abstraktisia maalauksia.

Joku matkaseurueesta pohti Sortavalassa ääneen sitä, mikä olisikaan poliittinen ilmastomme nyt, jos Karjala pari vuosikymmentä sitten olisi saatu takaisin. Sortavalassa asuisi edelleen vähemmistönä joukko venäläisiä. Putinin joukkoineen ei varmasti olisi vaikeaa väittää, että he tarvitsevat nyt venäläisten suojelua.

Yövyttyäni yhdessä elämäni surkeimmista hotellihuoneista matka jatkui kohti Aunusta. Tie kulki Laatokan lahtien rantaa, kunnes järven selkä aukeni kuin aava meri ja horisontti liukui illan valossa taivaaseen.

Aunuksessa seurueemme piti hauskaa: Illalla ravintolan naapuripöydässä oli joukko Pietarista tulleita eläkeläisiä, jotka juhlivat fasismin kukistumista ja saksalaisten perääntymistä. Hetken katselimme heitä miettien, miten sovimme samaan rintamaan. Vanhukset ratkaisivat asian hakemalla meitä tanssimaan. Pietarilaisilla oli mukanaan hanuristi. Tanssimme jenkkaa ja discoa ja tilasimme pulloja toistemme pöytiin vuorotellen. Aunuslaisetkin näyttivät pirteämmiltä kuin väki Sortavalassa.

Paavolaisen kirjassa on luku, joka on otsikoitu Aunus harmaasilmä. Seuraavan päivän näkymät toivat sille selityksen: ”Nurmoilan kylän harmaat ja muotopuhtaat talot ympäröivät pientä järveä kuin helmet nauhassaan. Kylä ja kalmisto kuvastuvat järven pinnassa epätodellisen tyylikkäinä kuin jokin teatterikulissi”, kirjoittaa Paavolainen.

Aunuslaisen Nurmoilan harmaat talot taitavat nykyisin olla pietarilaisten kesämökkejä, joille he köröttelevät viikonloppuruuhkissa ulos suurkaupungistaan, jonka ohitse ajoimme yöksi Terijoelle. En tiennyt, että kuuluisat hiekkarannat ovat kadonneet, kun pietarilaiset ovat ottaneet hiekkaa merenpohjasta rakentaakseen ohitustien. Lohdutukseksi kerron, että ainakin osan rannoista luonto on korjannut, ja ne ovat palautuneet. Sen sijaan meressä ei saa Terijoella uida. Vesi on liian likaista.

Matkalla pysähdyttiin myös taistelupaikoilla. Vitelessä kaatui appeni veli. Summassa oli mukana isoisäni. Hän säilyi hengissä.

Paavolaista lukiessani olen ällistynyt hänen kielestään. 40-luvun alussa kirjoitettu teksti on modernia, rentoa ja vetävää. Hän syyttää aikalaisiaan patetiasta, tekopyhyydestä, kapeakatseisuudesta, ahdasmielisyydestä, konservatiivisuudesta, liiallisesta uskon hurmoksesta, eikä kyllä itse syyllisty niihin. Epärealistisuus ja hurmahenkisyys suututtavat häntä.

Paavolaisessa itsessään ärsyttää hänen sotansa. Tiedotuskomppaniassa hän viettää toimistoelämää, pitää seuraa milloin saksalaisille milloin suomalaisille Kannaksella vieraileville upseereille, syö hyvin, ryyppää, ihailee maisemia ja kirjoittaa. Tykkien jyly kuuluu joskus jostakin kaukaa. Lukijasta tuntuu välillä uskomattomalta, että tämä on sama sota, jossa kuoltiin, menetettiin isiä, veljiä ja aviomiehiä ja josta tuhannet miehet tulivat kotiin niin pahasti henkisesti ja fyysisesti vammautuneina etteivät koskaan toipuneet.

Toisaalta Paavolainen sanoo karusti, että suurin osa suomalaisista selvisi sodasta pienemmin kärsimyksin kuin moni mannereurooppalainen. Suomessa pommitukset jäivät sittenkin pieniksi, eikä siviilejä vainottu tai tapettu mielivaltaisesti. Karjalan evakoille pyrittiin osoittamaan uudet asuinsijat, kun Euroopassa vaelsi pakolaisvirtoja vailla paikkaa minne mennä.

Minulla ei ole karjalaisia juuria. En nostalgisoinut matkalla menetystä tai itkenyt mummoni maita, mutta vaikutuin kaikesta näkemästäni ja koin sodan järjettömyyden ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen. Paavolaisen lukeminen toi lisää tietoa ja pani taas ajattelemaan ihmisen luontoa: vaikka paljon tapahtuu, ihminen ei vain opi ja muutu.

Menkää Karjalaan!