Läskiaktivisti vai vaakakapinallinen?

Mikä on tämä Ylen juupas eipäs -vatvomisprojekti Vaakakapina? Päästäni tulee kuumaa vesihöyryä joka kerran, kun kuulen kapinajohtajan, toimittaja Jenny Lehtisen, selittävän, miten hän ei enää ikinä laihduta vaan aikoo loppuelämänsä vain relata ja olla stressaantumatta ainakaan syömisestään.

Tiedän, etten saisi sekoittaa Vaakakapinaa läskiaktivismiin enkä Lehtistä aktivisti Saara Särmään, mutta silti ajattelin nyt mahduttaa heidät samaan juttuun.

Särmä ei halua muuttaa kenenkään kehoa vaan yhteiskunnan, jotta se olisi nykyistä sallivampi kaikenlaisia vartaloita kohtaan. Lehtinen yrittää saada armahdusta – tai ainakin sympatiaa – pahoille teoilleen eli ylensyönnille, ja siinä häntä auttavat Vaakakapinassa ravitsemusasiantuntija ja psykologi.

Oikeasti kaksi viimeksi mainittua yrittävät salakavalasti saada Lehtisen laihtumaan: myötäkarvaan sukien he hokevat, että jos Lehtinen pääsee oikealle tielle eli harrastaa kivaa liikuntaa, syö säännöllisesti ja nauttii vain terveellisiä herkkuja, niin ihme tapahtuu. Ihme on tietysti laihtuminen, vaikka sen sanomista projektissa kartetaankin. Jos oikein rumasti sanon, niin Lehtinen on Vaakakapinassa stereotyyppi ”hölmö lihava nainen”, joka antaa järjestelmän taas viilata itseään linssiin ja juoksuttaa normin perässä.

Läskiaktivismista on uusimmassa Voima-lehdessä Saara Särmän ja Raisa Omaheimon kirjoittama hyvä juttu. Suosittelen.

Läskiaktivismin periaate, että kaikilla on täysi oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja valta määritellä sen rajat itse, pitää sisällään myös ajatuksen, että jokaisen keho on hyväksyttävissä juuri sellaisena kuin se on. Läskiä ei tarvitse selittää, eikä kenenkään tarvitse sitä kommentoida. Läskin saa näyttää, ja läski saa olla. Mitä se kenellekään kuuluu.

Minulla ei ole läskiaktivismiin nokan koputtamista. Omaheimo ja Särmä pitävät jutussaan puurot ja vellit erillään. He eivät puhu ylipainosta tai pohdi läskiä fyysisen terveyden näkökulmasta.

Vaakakapina sen sijaan ei vakuuta. Mitä sillä loppujen lopuksi halutaan sanoa? Kehottaako se laihduttamaan vai ei? Nettisivuilla julkaistuissa jutuissa ollaan vuoroin mitäkin mieltä, ja kun lihavuuden fyysiset terveysriskit painetaan villasella yhteisen kivan hengessä, tarjoillaan jo vaihtoehtoista totuutta.

Vanhempien työ tuhoaa lasten hampaat

Hammaslääkäriaseman uutiskirjeessä oli hälyttävä uutinen: Suomalaislasten hampaat ovat aiempaa huonommassa kunnossa. Syyksi lääkäri nimesi vanhempien kiireen. Perheillä ei ole aikaa vahtia pienten lasten hampaidenpesua, jotta se tehtäisiin kunnolla kaksi kertaa päivässä.

Kumpi on huolestuttavampi uutinen, lasten hampaiden reikiintyminen vai vanhempien elämänhallinnan katoaminen?

Tietysti jälkimmäinen. Missä kaikessa muussa jatkuvan kiireen seuraamukset kohta huomataan, jos ne näkyvät jo lasten suussa? Jos pikkulasten iltapesua ei ehditä valvoa, niin onko aikaa houkutella temppuilevaa lasta syömään, lukea iltasatua, ohjata isomman lapsen matikanläksyjä, jutella teinin kanssa nettikäyttäytymisestä, kuulustella englannin sanoja, lohduttaa ekoissa sydänsuruissa, tutustua kavereihin, keskustella mopon hankinnasta, miettiä kurssivalintoja, pohtia ammatinvalintaa tai vaikka vain syödä yhdessä? Lista asioista, joita vanhemman pitää ehtiä tehdä lastensa kanssa on loputon. Aikaa pitää tietysti riittää myös itselle eli parisuhteelle, omille vanhemmille, ystäville, työhön sekä rentoutumiseen ja lepoon. Onhan viimeaikoinen kiinnitetty paljon huomiota siihen, että suomalaiset nukkuvat liian vähän.

Mihin aika sitten menee? Ensimmäiseksi vastaamme tietysti kaikki, että työ vie ajasta leijonanosan. Työnantajat ja esimiehet ovat vaativia, teemme kaikki ylitöitä, emmekä laske tunteja. Olemme kännykät auki hälytysvalmiudessa kaiken aikaa ja tarkistamme työsähköpostin vielä hetkeä ennen nukkumaan menoa. Emme sano kuormitukselle ei, koska näinä epävarmoina ja uhkaavina aikoina, kun taloudellinen kasvu mataa ja digitalisaatio uhkaa viedä työpaikat, on pidettävä kiinni hyvän tyypin maineesta.

Näin on. Mutta sitten omantunnon kysymys: paljonko aikaa menee somessa? Miten paljon paremmin työpäivä riittäisi varsinaisiin hommiin, jos aina välillä ei antaisi periksi uteliaisuudelle kurkata Facebookiin, Twitteriin, Instaan, WhatsAppiin? Olisiko illalla aikaa sekä rentoutumiselle että lasten hampaiden pesulle, jos kuuma linja ei olisi kaiken aikaa auki?

Työtä ja esimiestä on helppo syyttää. Kun vetoaa työelämän kiristymiseen, on moni heti myötäilemässä vieressä. Monikanavainen some-elämä sen sijaan on parhaimmillaan niin kivaa ja kiihottavaa, että addiktoitumista on vaikea tunnustaa edes itselleen.

Jos olen väärässä, ja vanhempien työ tuhoaa lasten hampaat, olemme todella syvällä.

 

P.S. Jaoin blogini Facebookissa ja pyysin siihen hammaslääkärikavereiden kommentteja. Suomen hammaslääkäriliiton toiminnanjohtaja Matti Pöyry antoi luvan julkaista vastauksensa tässä:

Tuota tuota. Tiedossani ei ole mitään tutkimusta, joka osoittaisi suomalaislasten hammasterveyden olevan huonompi kuin aikaisemmin tai että harjaus olisi vähentynyt. Paremminkin kysymys on siitä, että Suomi ei ole koskaan muiden Pohjoismaiden kyytiin päässytkään. Se mitä on kolmenkymmenen viime vuoden aikana tapahtunut on, että terveys ja sairaus on polarisoitunut. Kun Minna olit 70-luvulla Harjavallan alakoulussa niin luokan lapsilla oli tasaisesti reikiä – nyt isolla osalla lapsista sielläkin on terveet suut. Pienellä osalla on sitten ongelmia muidenkin edestä. En tiedä onko jossain tutkittu ”kiireen” olevan harjaamattomuuden syy, mutta itse kytken asian vanhempien koulutukseen ja perheen sosiaaliluokkaan. ”Kiireinen työ” tuskin siis on laajemmin asian taustalla, pikemminkin se, että vanhemmilla työtä ei ole ja tämän myötä perheen terveystottumukset ovat pielessä (mikä siinä sitten onkaan syy ja mikä seuraus). Myös maahanmuuttajaperheet ovat tältä osin heikommassa asemassa. Eli: vanhempien työttömyys tuhoaa lasten hampaat. Haastatellun erikoishammaslääkärin terveysneuvot kyllä paikallaan.

 

Pukeutuminen on aina viesti. Sitä on vaikea välttää

Muutama kuva jatkoksi toissapäiväiseen blogiini. Saksalaistaustainen, Yhdysvalloissa muotisuunnittelijaksi kouluttautunut ja New Yorkiin asettunut Robert Geller esitteli syksyn 2017 mallistonsa. Inspiraation taustana on ollut ”maahanmuutto ja aggressiot”.

Kun muoti ottaa ilmiön tai teeman haltuunsa, alkaa käsittelyprosessi: mikä tahansa teema pyörii ensin suunnittelijan päässä, suodattuu piirroksesta sovitukseen ja lopulta mallin päälle, kaupan hyllylle ja kuluttajalle. Matkan varrella taiteilija etsii esimerkiksi aggression syitä ja ilmenemistapoja sekä käsittelee niitä eri näkökulmista. Selitykset ja tulkinnat kiteytyvät lopputulokseen. Muoti on taidetta. Prosessi toimii samalla tavalla kuin kirjallisuudessa, kuvataiteessa, teatterissa. Lopputulos on muotitaiteilijan näkemys jostakin asiasta maailmassa, jossa hän elää. Harvoin se on vastaus mihinkään.

Kun me otamme muodin käyttöön ja pukeudumme vaikka camouflage-kuvioiseen vaatteeseen, olemme osa prosessia: joko trivialisoimme kuvion viestiä tai vahvistamme sillä jotakin omaa tarkoitustamme.

Siksi muoti on aina valinta. Pukeutuminen on viesti, samanlainen kuin valitsemamme musiikki tai kirja, josta pidämme ja jota haluamme suositella. ”Vaatteet on mun aatteet.”

Voiko pukeutua viestimättä mitään? En ole aivan varma.

 

A61C2891A61C3525A61C3623

Robert Geller tuli näytöksensä päätteeksi kiittämään yleisöä päällään Immigrant-t-paita. Hänen ensi syksyn mallistonsa miehille ottaa vahvasti haltuun militaariset värit, kuviot ja linjat ja sekoittaa niihin etnisiä aineksia. Taiteilija on kesyttänyt aggression tehdessään siitä yhteistä muotia. Toivon niin.

A61C3734

 

http://www.vogue.com/fashion-shows/fall-2017-menswear/robert-geller/slideshow/collection#2