Kaapista ulos
Vuoden 2012 viimeisenä päivänä ajattelin, että nyt
olisi aika tehdä jotakin rohkeaa ja repäisevää, jotakin mikä vaatii fyysisiä ja
henkisiä ponnisteluja, jotakin mikä olisi symboli uudelle alulle.
Päätin siivota vaatekaappini.
Olin lykännyt tuota tehtävää noin 365 päivän ajan. Vaatekaapissani
vallitsi täydellinen kaaos. Hameet, housut ja paidat oli sullottu samalle hyllylle, kesä-
ja talvivaatteet murjottivat yhdessä mytyssä toisiaan vihaten. Silitysrautaa
nuo paitaressut eivät olleet nähneet miesmuistiin.
Joku on sanonut, että vaatekaapin sisältö kuvastaa
ihmisen persoonallisuutta. Jos tuo väite on totta, minun on varmaankin varattava
aika psykiatrille.
Ajattelin kuitenkin ensin kokeilla kotihoitoa ja
ryhtyä töihin – jo mielenterveyteni vuoksi. Vuonna 2013 olisi ilmeisesti pyrittävä
eheyteen. Sanoihan presidentti Sauli
Niinistökin uudenvuodenpuheessaan, kuin hienovaraisena vinkkinä minulle:
”Eheyden voima on vaikeuksien voittamisen voimaa.”
Presidentillä tuskin on aavistustakaan siitä, millaisiin
vaikeuksiin henkilö voi joutua vaatekaappia siivotessaan. On tehtävä valintoja, heitettävä
pois kelvottomat rievut, seurattava sivusta, millaista darwinistista taistelua
vanhat ja uudet T-paidat käyvät keskenään. Vaatekaapissa pätee samanlainen laki
kuin luonnossakin: vahvin voittaa.
Toisaalta on kyse tunteista. Joitakin vaatteita ei
voi heittää pois, vaikka niitä ei olisi pitänyt vuosikausiin. Päässä lepattaa
monenlaisia ajatuksia: ”Tuon paidan äiti osti minulle Lapuan markkinoilta
vuonna 1999. Nuo housut isä toi Floridasta, kun olin lukion ekalla. Tuossa
takissa olin elämäni ensimmäistä kertaa moottoripyörän kyydissä. Tuo paita
minulla oli ylläni, kun rakastuin.”
Hypistelin erikseen jokaista vaatetta, ihastelin ja
muistelin. En heittänyt pois yhtäkään paitaa, joka herätti tunteita, en yhtäkään
hametta, johon liittyi tarina. Suhtauduin vaatteisin kuin niillä olisi ollut
sielu.
Vaikeiden valintojen äärellä päätin tehdä oloni mukavaksi.
Silitin vaatteita verkkaiseen tahtiin, kuuntelin musiikkia, katselin ikkunasta miten
raketit jo räiskyivät mustalla taivaalla. Välillä kävin päivittämässä
Facebookiin: ”Siivoan vaatekaappia. Pyörryttää. Mulla onkin koko ajan ollu
kivoja paitoja.”
Kolmetoista kaveria tykkäsi – melkein kaikki heistä naisia.
Yksi kavereista kysyi, aioinko kenties viettää uuden
vuoden kaapissa. Se olisi ollut järkevä vaihtoehto. Olin siivonnut vaatekappia
jo kuutisen tuntia, mutta valmista ei tullut. Sängyllä lekotteli epämääräisiä
vaatekasoja, pikkuhousut pitivät bileitä parketilla, työpöydällä lojui läjä
villapaitoja, jotka olivat jotenkin onnistuneet voittamaan olemassaolon
taistelun.
Tuota kaikkea katsoessani ajattelin, että ehkä minun täytyy vain oppia hyväksymään elämän ajoittainen kaoottisuus. Jätin siivoukset kesken ja lähdin Helsingin
keskustaan juhlimaan uutta vuotta. Ilotulitteet riemuitsivat, maailma paukkui. Kaaosteorian
mukaan ”perhosen siiven räpäys Katmandussa saa aikaan pyörremyrskyn Floridassa.”
Toivoin, että vaatekaapin siivoamisella olisi sen sijaan jokin hyvä seuraus. Esim. jonkinlainen eheys.
Hyvää uutta vuotta, rakkaat lukijat!
lehtikolumnini. Istuin tietokoneen ääreen vakaana aikomuksenani kirjoittaa
jotakin purevaa ja yhteiskunnallista. Mutta lopulta päädyinkin kirjoittamaan
siitä, millaisia tunteita koin siivotessani vaatekaappiani.
vaihtaa kolumnin aihetta.