Ihmisenä olemisen inventaario

joka päivä keksin uuden yksityiskohdan/ talojen julkisivuista, keväällä/ näen kaiken uudessa valossa.”

-Pentti Saarikoski

Viime viikot ovat kuluneet nopeasti, sulaneet pois huomaamatta kuin lumi. Olen jo alkanut käyttää kirkkaankeltaisia aurinkolaseja ja nähnyt katupölyn kädenjäljet ikkunoissa.

sunnuntaina

Olen siivonnut kotia kattoremontin jäljiltä ja heittänyt turhaa tavaraa roskiin. Olen löytänyt laatikoista mykkiä kuolleita kännyköitä, vanhoja vakavia passikuvia, totisen 27-vuotiaan tytön valokuva-automaatin kopissa. Kyseisessä kuvasarjassa näytän siltä kuin minut olisi juuri vangittu Meksikon rajalla tuntemattomasta rikoksesta.

Ehkä ennen kaikki ei ollutkaan paremmin. ”Ennen kaikki oli toisin”, täsmentää Kari Hotakainenkin Henkireikä-romaanissaan.

Olen löytänyt vanhan Kirjailija-lehden vuodelta 2011, jutun jossa minut esitellään muiden joukossa Kirjailijaliiton uutena jäsenenä. Kaikilta kysytään muutama kysymys, kuten ensituntemukset jäseneksi hyväksymisestä. Neljäs kysymys kuuluu: ”Millaiset välit sinulla ylipäätään on lyytin kanssa? (Lyyti = pulppuava, vuolas luovuutesi?)”

”Olemme vain ystäviä”, minä olen vastannut.

***

paivista parhaimmat 2

Tämä on yksi niistä kirjoista, joista en koskaan luovu.

Hiljattain olen toteuttanut suurprojektin, joka kesti suunnilleen viikon: olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen ja pyyhkinyt jokaisen teoksen sitruunantuoksuisella puhdistusliinalla. Samalla luovuin isosta kasasta kirjoja, jotka murjottavat nyt kolmessa pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Välillä säälin niitä ja käyn salaa pelastamassa jonkin yksilön takaisin kirjahyllyyn.

Mutta ennen pitkää nuo hylätyt oliot on vietävä antikvariaattiin tai annettava pois. Muuten hukun kirjoihin. Toki se olisi tässä ammatissa jokseenkin miellyttävä kuolema.

Olen nähyt kaksi näytelmää, jotka saivat minut nauramaan ja liikuttumaan, miettimään kuinka *moniloperoosta on olla ihminen: Kom-teatterin Pasi was here, joka heitti minut hetkeksi takaisin 1980-luvun lapsuuteen sekä Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat, jossa pohditaan erilaisten valintojen vaikutusta elämän kulkuun.

Olen lukenut Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö. Siinä supisuomalaisesta pikkukaupungista ponnistava tyttö etsii paikkaansa maailmassa ja taistelee kotimaan ihmisille tyypillistä tavallisuuden vaadetta vastaan.

Rakkaudenhirviö 1

Romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon viime vuonna.

Lukion jälkeen romaanin minäkertoja päätyy hetkeksi töihin Englantiin. Noita jaksoja lukiessa minulle tulee kauhea ikävä kello viiden teetä ja ystävällisiä pubeja, naisia ja miehiä jotka tervehtivät tiskillä sanomalla ”Hi, love”.

Ilmeisesti ihmisellä voi olla yhtä aikaa ikävä Lapualle ja Lontooseen.

Viime viikolla vietin yhden yön Keski-Suomessa, kävin Jyväskylän kirjamessuilla ja luin Unelma-asiakas -novellini Kuultavia-tapahtumassa. Illalla noin kello 22.30 jouduin vaihtamaan hotellia, koska kuulin autojen huminan jopa korvatulppien ja tyynyn läpi.

Olen siis prinsessa ja herne -sadun postmoderni pastissi.

Välillä mietin, onko minun elämäni jollakin tavalla moniloperoosempaa kuin muiden. Vastaus on kyllä.

Torstaisin olen treenannut jazztanssia klo 17.35-18.30, tuntenut kehossani viisaan liikemuistin ja nähnyt peilistä välähdyksen siitä balettitytöstä, joka olen sisimmässäni aina ollut. Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, minkä kappaleen tahdissa me tanssimme, ja hän vastasi: Lindsey Stirlingin Crystallize.

Olen käynyt kaksi kertaa laulutunneilla ja harjoitellut muun muassa Zen Cafén Todella kaunista (karaokebravuurini) sekä Scandinavian Music Groupin kappaletta Talvipuutarhaan. Eilen musisoin ystäväni kanssa noin klo 22 asti laulaen ja soittaen pianolla Lana del Rey’tä. Pelkäsin, että alakerran asunnosta kopautettaisiin luudalla kattoon, mutta tällä kertaa niin ei käynyt.

lana del rey nuottivihko 1

Olen myös saanut palautetta kirjoitustyöstäni, antanut neuvojen laskeutua minuun ja prosessoinut niitä. Olen yrittänyt muistaa, että kohtauksessa pitää aina olla konflikti, vaikkakin itse ihmisenä mielelläni vältän niitä.

Draamassa – kuten usein elämässäkin – yksi henkilö haluaa yhtä, toinen toista.

Miksi tuo yksinkertainen asia on välillä niin vaikea muistaa, kun kirjoittaa?

Olen ikäväkseni vähän vierastanut tarinaa, jota olen aloittanut, sitä jossa kuuluu toisenlainen ääni kuin aiemmissa kirjoituksissani. Entä jos tuo ääni ei olekaan hyvä? Entä jos kirjoittamani sanat eivät sittenkään maistu ja tuoksu elämältä? Saavutanko vielä jossain vaiheessa sen ihanan hetken, eräänlaisen kipurajan, jonka jälkeen kirja vie minut mukanaan, kyselemättä?

Olen kulkenut pitkin tuttuja valoisia teitä ja tuntenut äkillisen ilon iskun sydämessä, kiitollisuuden siitä että saan olla täällä, kävellä näitä katuja, lukea kirjoja ja kirjoittaa uusia, kysyä tärkeitä kysymyksiä, nähdä kevään joka aivan kohta lämpenee kesäksi.

aurinkolasit

 

On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas,/ odotettava kauan ja sitten äkkiä, siepattava.

-Pentti Saarikoski

 

*moniloperoonen = monimutkainen. Eteläpohjalainen murresana. Käyttäjinä ainakin minä ja äitini.

 

Sitaatit ovat peräisin Pentti Saarikosken runosta, jonka löysin kirjahyllyni kätköistä, vuonna 2001 julkaistusta antologiasta nimeltä Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle. Alun perin kyseinen runo on julkaistu Saarikosken runokokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965).

Pidetään hauskaa yhdessä

Olen joskus kuullut erään runoilijan sanoneen, että uusi kirja pitää juhlia pois itsestä.

Tästä syystä en uskaltanut olla järjestämättä kirjajulkkareita, tälläkään kertaa. En halunnut, että kirja jäisi missään nimessä asumaan minuun, ahtaisiin huoneisiin.

Jostain syystä tunsin tänä keväänä kuitenkin outoa haluttomuutta järjestää juhlat. En osannut oikein kuvitella itseäni emännän rooliin, bileiden keskipisteeksi. Tahdoin kyllä, että Ennen kuin kaikki muuttuu pääsisi parrasvaloihin, samalla kun minä voisin kurkistella kilistelyä kulisseista.

Tai ehkä olisin vain halunnut, että joku toinen järjestäisi juhlat, sillä välin kun minä makaan rantatuolissa Marbellassa.

 

Kirjajulkkareita varten pitäisi oikeastaan hommata jonkinlainen julkkarikaaso tai -bestman. Tai sellainen hääsuunnittelijan tapainen energiapakkaus, samanlainen kuin Charlotten ystävä Anthony on Sinkkuelämää-sarjassa. Hän istuisi vierelläni, kun minulle esiteltäisiin erilaisia juhlapaikkoja ja tarjoiluehdotuksia, ja aina kun rypistäisin tyytymättömänä kulmiani, hän huutaisi ihmisille:

”Hates it!”

En kuitenkaan palkannut ketään tähän pestiin. Sen sijaan konsultoin lukuisia eri henkilöitä ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Kahdesta asiasta olin varma: halusin, että julkkareissa voisi laulaa karaokea ja syödä vaahtokarkkeja. Näiden ympärille aloin rakentaa juhlien suurta teemaa.

Teemaa voisi parhaiten luonnehtia toteamalla, että sitä ei ollut.

Mutta se ei tahtia haitannut – ainakin toivon niin.

Ensimmäiset vieraat olivat kustantamon väkeä ja perheenjäseniäni. He auttoivat minua käytännön asioissa, asettelivat kuohuviinilasit paikoilleen, kumosivat kulhoon vaahtokarkkeja. Siskot etisiskelivät lahjapöytää, äiti laittoi tarjolle leipomansa tuulomantortut. Hetken mietin, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä kukaan muu ei tulisikaan. Millaista se olisi? Millaiset bileet saisimme aikaan?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt kauan miettiä, sillä pian väkeä virtasi ravintola Swengin narikoille, iloisine kasvoineen, valmiina halaukseen. Jotkut toivat kukkia, toiset suklaata, kolmannet hymynsä. Jotkut heistä olin tuntenut melkein kolmekymmentä vuotta tai kymmenen kesää, toiset muutaman vuodenajan tai vain joitakin kuukausia. Olin kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Olin pyytänyt, että näyttelijät Ville Tiihonen ja Elina Keinonen lukisivat otteita kirjastani – mutta sitä ennen minun täytyisi pitää tervetuliaispuhe. Sydämeni hakkasi vilkkaasti kuin maratonissa. Lavalle nouseminen tuntui mahdottoman jännittävältä, vaikka olin kirjoittanut paperille pitkän rivin tukisanoja, tähän tapaan:

-tervetuloa

-rakkauden olemus

-pidetään hauskaa yhdessä

Aluksi oloni oli oudon virallinen seistessäni estradilla mikrofoni kädessäni. Tuntui kuin olisin pitänyt seminaariesitelmää omasta kirjastani.

Vasta sitten, kun laskin suojukseni ja sanoin jotakin täysin suunnittelematonta, saatoin rentoutua. Kiitin kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla vaikuttaneet kirjan syntyyn, ja vältin täpärästi itkuun purskahtamisen. Yritin saada käsialastani selvää baarin hämyssä, ja jouduin lopulta tunnustamaan ääneen, että en nähnyt mitään. Onneksi Ville Tiihonen riensi avukseni ja valaisi paperin älypuhelimellaan.

Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Puheeni jälkeen oli näyttelijöiden vuoro astua lavalle. Olin valinnut tekstinäytteet sillä perusteella, että ne sopisivat ääneen luettaviksi ja muodostaisivat myös keskenään jonkinlaisen kokonaisuuden.

Ville luki otteita kertomuksista Kilpikonnan äiti ja Mielipiteitä eräästä tytöstä – kokoelman ainoista teksteistä, joissa ääneen pääsee miespuolinen minäkertoja. Elina luki kokonaan novellin Komparatiivi sekä otteen novellista Ensimmäinen tavu.

Oli hienoa kuunnella, miten ammattilaiset lukivat tekstejäni, miten he eläytyivät ja antoivat hahmoilleni äänen. Välillä yleisö naurahti, joskus joku katsahti minua uteliaana. Jotkin kirjoittamani yksityiskohdat saivat minut punastumaan korviani myöten enkä voinut olla miettimättä, mitä minusta ajateltiin. Toivoin, että ihmiset rakastaisivat minua tämänkin kirjan jälkeen. Tai edes pitäisivät minusta. Puhuisivat minulle!

Toistaiseksi kukaan ei ole ainakaan poistanut minua Facebook-kavereistaan.

 

Niin sanotun virallisen osuuden jälkeen oli karaoken aika. Lauloin muun muassa muutaman dueton: äidin kanssa Katri Helenan Linnun ja lapsen, ja siskontytön kanssa PMMP:n Pikkuveljen. Yksin lauloin Ed Sheeranin I See Fire ja Zen Cafén Todella kaunis, joista molemmista pidän valtavasti. Muut vieraat eivät olleet aivan niin innoissaan karaokesta kuin minä ja minun lähipiirini. Onneksi jotkut kuitenkin nousivat lavalle, ja lopulta houkuttelin myös lapsuudenystäväni vierelleni lauteille. Hän valitsi meille biisiksi Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Se olikin kaikessa hypnoottisuudessaan loistava kappele illan päätteeksi. Keskiyön jälkeen läsnä oli vielä kourallinen ystäviä, joiden seuraan ehdin vihdoin rauhassa istahtaa. Silloin, pienen pöydän äärellä, eräs kirjailijaystäväni tarttui minua olkapäästä ja sanoi minulle niin kauniin lauseen, että minua alkoi itkettää.

Mutta se oli hyvä itku. Sellainen, jonka jälkeen tekee mieli laulaa lisää.

Miten onni näkyy?

”Don’t tell me the moon is shining; show me the glint of light on broken glass.”
-Anton Tšehov

Kymmenisen vuotta sitten opiskelin luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajakoulutuksessa. Silloin jotakin hyvin olennaista loksahti paikoilleen minun ja kynän välillä: oivalsin yksityiskohtien merkityksen kirjoittamisessa.

Runokurssilla ymmärsin, että isoja asioita ei kuvata suurten sanojen avulla, vaan pienten yksityiskohtien. Sivusin tätä aihetta viikko sitten, kun puhuin Imagen kirjoittajakoulutuksessa kirjoittajan omasta äänestä ja tyylistä.

Jos haluaa kuvaa sydänsurua, olisi varmaan helpointa sanoa, että ”sydämeni on särkynyt”. Mutta runokurssilla opin, että tämä ei ole se paras tapa. Tunne pitäisi pystyä ilmaisemaan jotenkin toisin, konkreettisesti, vaikkapa siten kuin Samuli Putro Zen Cafén biisissä Piha ilman sadettajaa:

”Peiton käärin rullaksi
sen asettelen viereeni,
kuvittelen, että siinä oot.”

Hyvää tekstiä voisi verrata onnistuneeseen valokuvaan. Arto Seppälän ja Markku Hattulan Sanasi sun -kirjoittamisoppaassa neuvotaan, että terävät lähikuvat ovat parempia kuin epämääräiset kaukokuvat. Kun kirjoittaa, kannattaa siis zoomata lähelle.

Muistikirjani yliopistoajoilta.

Muistan luovan kirjoittamisen opinnoista myös toisen tärkeän oivalluksen: kirjoittaminen vaatii paljon työtä, uudelleenkirjoittamista, editoimista, korjauksia, paranneltuja versioita.

”Kirjoittajan ei saa koskaan olla laiska”, julisti romaanikurssin opettaja.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Olin kirjoittanut omaan tarinaani tavanomaisuuksia vilisevän hääkohtauksen, jossa kerroin muun muassa, että ”morsian oli onnellinen”. Kurssin vetäjä totesi, ettei sellaista tarvitse sanoa. Kaikki tietävät, että morsian on todennäköisesti onnellinen hääpäivänään. Kiinnostavampaa olisi kuvata, miten onni näkyy.

Tuosta kurssista lähtien olen yrittänyt välttää kliseitä yhtä suurella kiihkeydellä kuin aikaisia aamuherätyksiä. Kirjoittajan pitää väsymättä etsiä uusia, tuoreita tapoja ilmaista asioita. Toisina päivinä se onnistuu paremmin, toisina heikommin. Mutta aina täytyy yrittää.

Kirjoittajakurssilla sain kuunnella myös muiden esiintyjien kiinnostavia puheenvuoroja. Imagen päätoimittaja Heikki Valkama puhui otsikoinnista ja hyvästä aloituksesta. Hän totesi muun muassa näin: ”Jos et tiedä miten sanoa, sano se suoraan.” Tämä on hyvä vinkki kaikkeen kirjoittamiseen.

Kirjailija Miina Supinen puhui kirjoittamisen esteistä ja niiden voittamisesta. Hän siteerasi Stephen Kingiä, joka on antanut tällaisen neuvon kirjoittamisoppaassaan On Writing (suom. Kirjoittamisesta):


”Write with the door closed, rewrite with the door open.”





Ymmärsin Kingin sitaatin tarkoittavan sitä, että tekstin ensimmäinen
versio olisi hyvä kirjoittaa itsekseen, omassa rauhassa, muiden mielipiteet unohtaen.

”Älkää päästäkö ketään itsenne ja näppiksen väliin”, Supinen neuvoi.

Vasta kun käsikirjoitus on sopivassa vaiheessa, sitä kannattaa näyttää muillekin.

Kollegani muistutti myös, että kirjoittamiseen täytyy sitoutua. Voi esimerkiksi päättää, että naputtelee joka päivä yhden liuskan proosaa. Tai vaikka vain neljä riviä. Joskus tuo sitoutuminen voi merkitä sitä, että jokin muu hauska asia jää tekemättä. Jos todella haluaa kirjoittaa, on turha lykätä sen aloittamista.
”Oikea aika on tänään”, Supinen kannusti.

Kirjailija Katja Kettu esitteli yleisölle tarinankerronnan kolmetoista käskyä. Hän neuvoi muu muassa ”diggailemaan Aristotelesta” ja muistamaan draaman kaaren perusasiat: alun, keskikohdan ja lopun. Kettu sanoi myös, ettei kannata ajaa ilman rattia tai silmät kiinni; kirjoittaessa olisi hyvä tietää suunnilleen, minne on menossa. Tärkeää olisi myös rakastaa hahmojaan ja muistaa, että totaalinen pahuus tai hyvyys ei ole kiinnostavaa. Henkilöissä on hyvä olla rosoa ja kosketuspintaa, tunnistettavuutta.

Kirjailija ja toimittaja Anu Silfverberg puhui kuulijoille lehtijutun rakenteesta. Hän siteerasi Mark Krameria, joka on todennut: ”Structure is what the reader needs next.” Silfverberg kehotti miettimään juttua rakentaessa myös sitä, mitä tekstin kertojan on ylipäätään mahdollista tietää seuraavaksi. Aika- ja paikkasiirtymien tulisi olla motivoituja, ja kappaleiden aloitusten pitäisi houkutella lukemaan lisää. Kirjoittajan täytyisi myös pystyä perustelemaan joka ikisen kohdan olemassaolo tekstissä.

Luentojen jälkeen kurssilaiset saivat vielä osallistua erilaisiin työpajoihin. Minä kävin kuuntelemassa Heikki Valkamaa, joka kertoi editoinnista Imagessa. Opin muun muassa uuden käsitteen ennakoiva editointi. Tämän ajatuksen mukaan editorin rooli ei painotu vain lehtijutun viimeistelyvaiheeseen, vaan hän on kätilöimässä juttua alusta loppuun. Editori on tekstin ensimmäinen lukija, mutta myös kirjoittajan kannustaja ja innostaja.

Koulutuksen jälkeen vaeltelin hetken Kallion kirjastossa Raymond Carverin novelleja etsien. Minusta on ihanaa kulkea kirjastoissa ja kirjakaupoissa, sillä tunnen oloni aina onnelliseksi kirjojen keskellä.

Miten onni sitten näkyy minussa?

Suunnilleen näin:

Shakespeare & Company -kirjakaupassa Pariisissa.

Bonne journée, rakkaat lukijat!