”Sinä olet kuin kukka!”

I can live for two months on a good compliment.

-Mark Twain

Päätin eilen mennä lounaan jälkeen eräälle torille, pitkästä aikaa. Aurinko paistoi hyväntuulisena, appelsiininkirkkaat kojut houkuttelivat minua luokseen. Ylläni oli kukikas hame sekä noin 60 denierin sukkahousut, koska en ollut vielä ymmärtänyt kesän tulleen.

Pinkki kukka

Talutin pyörää kojujen välissä ja katselin ympärilleni. Repussani odotti käsikirjoitus, jota minun pitäisi kohta korjata. Yhtäkkiä joku huikkasi minulle englanniksi:

”Pidätkö lahjoista?”

Pöydän takana seisoi mies, jolla oli iloinen hymy ja mustat hiukset, pidemmät kuin minulla. Ja kiiltävämmät.

”Ai pidänkö lahjoista”, sanoin varovasti hymyillen. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. ”Kyllä.”

”Minä teen sinulle kukan”, hän sanoi. ”Koska sinä olet kaunis kuin kukka!”

Kiitin nauraen. Kun olin aamulla herännyt tukka pystyssä ja harjannut hampaitani, en olisi voinut ikinä kuvitella, että saisin päivän mittaan tällaisen kohteliaisuuden.

Kukkaloistoa

Korukauppias otti käsiinsä rautalangan ja alkoi muotoilla kukkaa. Katselin koruja ja kiviä, joita hän oli asetellut pöydälle myytäväksi. Samalla me esittäydyimme ja juttelimme, hän oli kotoisin Etelä-Amerikasta ja matkusteli paljon. Suomessa hän aikoi olla syyskuuhun asti. Sain sen vaikutelman, että suomalaisia ei välttämättä ollut kovin helppo lähestyä – mutta ihmiset olivat muuttuneet avoimemmiksi nyt, kun kesä oli tullut. Kauppias sanoi, että hän oli oikeastaan aika ihastunut suomalaiseen kulttuuriin.

”Haluatko olla ystäväni”, hän kysyi ja ojensi kätensä.

”Joo, voin olla”, vastasin hymyillen.

”Jee, Taina, sinä olet toinen suomalainen ystäväni!”

Nauroimme. Pitelin käsissäni kukkaa, jonka hän oli minulle tehnyt.

lisää kukkia

Sain lähtiessäni vielä toisenkin lahjan: pienen kristallikvartsikiven, onnenamuletin, jota minun täytyisi kantaa käsilaukussani joka päivä. Se auttoi kuulemma löytämään tasapainon. (Täydellinen lahja kaltaiselleni henkilölle).

”Kaikki eivät tosin tällaisista asioista perusta”, mies totesi kerrottuaan kiven vaikutuksista.

Tunnustin, että nukun joka yö savukvartsikivi tyynyni alla, koska kyseinen kivi kuulemma auttaa pääsemään eroon menneisyyden painolastista.

”Okei”, hän ilahtui. ”Sinä siis uskot taikaan!”

Kyllä, niinkin voisi sanoa. Uskon hyvän tekemiseen, taikaan joka syntyy ihmisten välisestä kohtaamisesta.

Siitä, että sanoo toiselle jotakin kaunista.

Siitä, että on avoin ja hymyilee.

Toivon, että voisin itsekin olla vielä enemmän tuon uuden tuttavuuden kaltainen. Unohtaa ujouden, epävarmuuden, sulkeutuneen sydämen – ja kaiken mikä hankaloittaa elämää.

Tuona iltapäivänä kävelin torilta pois hymy huulilla. Olin saanut kaksi materiaalista lahjaa, mutta kolmas niistä oli kaikkein tärkein: toisen ihmisen ystävälliset sanat.

Vaaleanpunaisia kukkia

”Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa.”

-Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (suom. Irma Packalén)

Kuka on sinun keltaisesi?

Keltaiseksi kutsutaan henkilöä, jolla on erityinen rooli elämässämme. Keltaiset asettuvat ystävien ja rakastettujen välimaastoon.

-Albert Espinosa: Keltainen maailma

Luin hiljattain kirjan, joka valaisi päiviäni auringon lailla. Syvennyin sen lukuihin raitiovaunuissa ja metromatkoilla, ja odottaessani ratikkaa räntäisellä pysäkillä.

Kirjan nimi on Keltainen maailma, ja sen on kirjoittanut espanjalainen kirjailija, insinööri, elokuvantekijä ja näyttelijä Albert Espinosa (s. 1973).

Kaupallinen yhteistyö: Fabula

keltainen maailma ja teekuppi 1

Olin hypistellyt Keltaista maailmaa monesti kirjakaupoissa, ihaillut sen voimakasta kansiväriä ja lukenut ensimmäisiä lauseita. Kun löysin teoksen sähkökirjana Fabulan tarjonnasta, en epäröinyt hetkeäkään sen avaamista.

Taina Helkamon taidokkaasti suomentama teos on kiehtova sekoitus omaelämäkertaa ja elämäntaito-opasta. Se poikkeaa kuitenkin kaikista muista self help -kirjoista, joihin olen aiemmin tarttunut; Espinosan auringonkeltaisessa elämäntaito-oppaassa puhutaan nimittäin myös kuolemasta.

Espinosa sairastui 14-vuotiaana syöpään. Kymmenen vuoden sairastamisen aikana hän menetti toisen jalan, yhden keuhkon sekä palan maksaa.

Vaikka sairaus otti paljon, se myös antoi paljon. Se auttoi ymmärtämään paremmin itseä ja muita, ja se toi Espinosan elämään joukon ihmisiä, jotka lahjoittivat hänelle kullanarvoisia elämänohjeitaan. Näiden neuvojen ja omien kokemustensa pohjalta Espinosa on hahmotellut 23 oivallusta, joista keltainen maailma muodostuu.

Monet niistä kääntävät pinttyneitä olettamuksia päälaelleen, kuten tämä: ”Menettäminen tekee hyvää”.

”Toisinaan menetykset ovat pieniä, toisinaan suuria, mutta jos totut ymmärtämään niitä, kohtaamaan ne, oivallat lopulta, ettei menetyksiä sellaisenaan ole olemassakaan. Jokaisesta menetyksestä saa jotakin”, kirjailija pohtii.

Espinosan tyyli kirjoittaa on valoisa ja elämänmyönteinen. Kirjassaan hän kehottaa muun muassa kysymään joka päivä viisi hyvää kysymystä ja miettimään ihmiset, jotka osaisivat vastata näihin. Hän muistuttaa myös, kuinka tärkeää on osata sanoa ei. Tämän hänelle opetti 76-vuotias sairaalan huonetoveri, herra joka rakasti appelsiineja ja jonka sanat Espinosa kirjoitti nuorukaisena muistiin:

”Usko pois, ei tuo tullessaan monta kyllää.”

Keltainen maailma

Keltainen maailma ilmestyi suomeksi vuonna 2014. KUVA: Bazar

Kirjan kiinnostavin osuus muodostuu luvuista, joissa Espinosa käsittelee keltaisia; henkilöitä, jotka ovat vähän enemmän kuin ystäviä mutta jotka eivät ole rakastettujakaan. He ovat sukulaissieluja, jotka vetävät meitä mystisesti puoleensa, joihin haluamme tutustua vaikkapa lentokentillä tai kahviloissa, jotka tuntuvat ymmärtävän meitä täydellisesti vaikka tapaisimme heidät ensimmäistä kertaa.

Keltaiset voivat olla miehiä tai naisia, tuttuja tai vieraita, heille voi puhua kevyitä ja syvällisiä, heidän kanssaan nukutaan ja herätään. Usein heistä myös erotaan. He saattavat viipyä luonamme vaikkapa vain pari tuntia, tai viikon, tai läpi elämän.

Espinosalle esimerkiksi jotkut sairaalan huonetoverit olivat keltaisia. Kirjailijan mukaan suhde keltaisiin ei vaadi ylläpitoa tai tapaamisia, toisin kuin ystävyyssuhteet.

”He olivat kanssasi, auttoivat sinua tietyllä hetkellä tai sinä autoit heitä jollain nimenomaisella hetkellä. Sitten he jatkavat matkaansa ja heistä tulee jonkun toisen keltaisia.”

Keltaisiin liittyy fyysistä läheisyyttä, halauksia ja hellyyttä. He saavat osansa siitä läsnäolosta, joka aiemmin suotiin vain omalle kumppanille. Keltainen hellyys ei ole luonteeltaan seksuaalista (vaikkakin toisinaan keltaisesta voi tulla myös rakastettu). Tulkitsinkin keltaisen läheisyyden olevan jonkinlaista sielujen sympatiaa.

keltainen vihko 2

Suhde keltaiseen voi joskus herättää mustasukkaisuutta parisuhteessa, vaikka siihen ei Espinosan mukaan pitäisi olla syytä. Hänen mielestään on ylipäätään epäreilua, että ”sijoitamme” 95 prosenttia läheisyydestä ja halauksista yhteen ihmiseen, omaan kumppaniin.

”Minusta me teemme siinä virheen. Sen vuoksi on niin paljon uskottomuutta, siksi ihmiset tuntevat itsensä niin yksinäisiksi, sen vuoksi kärsimme fyysisen läheisyyden, hellyyden ja hyväilyn puutteesta”, Espinosa kirjoittaa.

Espinosa ihmettelee myös, miksi ystävät koskettavat toisiaan niin vähän. Hän tekee kiinnostavan havainnon siitä, että ystävyyden käsite ei ole historian saatossa kehittynyt, toisin kuin pari- ja perhesuhteet. Tosiasia kuitenkin on, että maailman meno on toisenlainen kuin vaikkapa renessanssi- tai keskiajalla.

”Ystävän käsite ja rooli ei enää nykyisellä teknologian aikakaudella voi olla sama kuin ennen. Minusta tuntuu, ettei ystävyyssuhteita voi ylläpitää enää samalla tavalla kuin menneillä vuosikymmenillä. Kaikki menettävät ystäviä vuosittain, ja selitykset ovat varsin vaihtelevia [- -]”.

Kenties keltaisen käsitteelle on todellakin tarvetta. Espinosan mukaan ”keltaisuus on ystävyyden uusi aste”.

Tätä kirjaa lukiessani olen paitsi kuunnellut repeatillä Coldplayn Yellow-biisiä, myös pohtinut, ketkä ovat olleet minun elämäni keltaisia.

Sitä ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikki heistä eivät täytä aivan jokaista keltaisen määritelmää, kaikkien kanssa en ole esimerkiksi nukkunut tai herännyt.

Mutta jokaisen kanssa olen puhunut tärkeistä asioista, ja jokaista heistä olen halannut.

Ja jokaisen heistä tulen muistamaan aina.

 

Keltainen ystävänpäivähalaus kaikille jo tänään!

Naurua ja tanssia Berliinin taivaan alla

I know nothing with any certainty, but the sight of the stars makes me dream.

-Vincent van Gogh

Viikko sitten lauantaina seisoin Berliinin Alexanderplatzilla ja ihmettelin, kuinka suurta kaikki oli. Lasitalot kurkottivat korkeuksiin, autot vilisivät ohitse, raitiovaunut raapivat asfalttia.

katutaidetta berliinissä 1

Katutaidetta Alexanderplatzilla.

Ihmisiä hyöri kaikkialla, he kiiruhtivat ohitseni tietäen minne olivat menossa. En voinut sanoa samaa itsestäni.

Entä jos katoaisin tänne kokonaan?

Sitten tuli tekstiviesti lapsuudenystävältä. Tapaisimme Alexanderplatzilla aivan kohta. Hän neuvoi minua tulemaan Park Inn -hotellin eteen, se oli korkein kaikista maamerkeistä.

Suunnistin valtavaa rakennusta kohti, kiersin sen toiselle puolelle, näin vieraita ihmisiä, kävelin takaisin.

Ja siinä hän seisoi, vieraiden ihmisten keskellä, lierihattu päässään. Juoksin hänen kaulaansa. Olimme tunteneet toisemme päiväkodista asti, mutta vasta nyt olimme yhdessä ulkomailla. Olin saanut Berliinistä viikon residenssipaikan, ja ystäväni oli lentänyt kaupunkiin kolmeksi päiväksi.

Lämpötila kipusi reippaasti yli kolmenkymmenen. Aurinko oli täysin hullaantunut heinäkuusta, tuntui kuin olisimme kävelleet saunassa vaatteet päällä. Tuskin olin missään kokenut sellaista kuumuutta.

Taina Latvala Gedänkstätte Berliner Mauer

Berliinin muurin muistomerkillä (Gedänkstätte Berliner Mauer).

Ensimmäisenä iltana suuntasimme kadulle nimeltä Schönhauser Allee. Luen parhaillaan samannimistä saksankielistä teosta, jonka on kirjoittanut venäläissyntyinen, nykyään Saksassa asuva Wladimir Kaminer. Opus sisältää hauskoja pieniä tarinoita Schönhauser Alleesta, tuosta kolmen kilometrin mittaisesta kadusta, joka tuntuu olevan kuin Berliini pienoiskoossa – joka kulman takana odottaa yllätys.

Kioskissa meitä esimerkiksi odotti violetti suklaapatukka, jonka nimi oli Nussini. Emme voineet lakata nauramasta. Miesmyyjä näytti hämmentyneeltä. Oli mahdotonta selittää, mikä oli niin hauskaa.

”We are from Finland, and this word just reminds us of a Finnish word… a word which… ”

Naurua.

Yritimme myös ottaa selfien (tai siis melfien) oven edessä, jonka yläpuolella luki ”Blutgeschwister”. Se ei onnistunut kovin hyvin, aina jommaltakummalta puuttui leuka tai silmä. Pyysimme vierasta pariskuntaa apuun. Yritin selittää heille kameran käyttöä saksaksi: ”Ich glaube, es ist jetzt in einer… Selfie-Stellung.”

Kikatusta.

Myöhemmin samana iltana näimme, kuinka ihmiset tanssivat salsaa kadulla. Joku riehaantui niin, että yritti kiivetä pitkin lyhtypylvästä.

Berliinin yössä voi siis tapahtua mitä tahansa.

salsaa kadulla Berliinissä 1

Seuraavana päivänä seikkailimme Prenzlauer Bergin kirpputoreilla. Päädyimme myös isoille markkinoille nimeltä Flohmarkt im Mauerpark, jossa bongorummut soivat ja hipit hikoilivat nurmikolla. Ostin yhdestä kojusta nahkaisen käsintehdyn muistikirjan, ja antikvariaattikauppiaalta Christopher Isherwoodin episodiromaanin Leb Wohl, Berlin.

Olen asettanut itselleni tavoitteen, että luen sen seuraavan viiden vuoden aikana.

Illan suussa suuntasimme monimediaiseen Van Gogh -näyttelyyn (Van Gogh Alive – The Experience). Lojuimme vierekkäin mustilla säkkituoleilla ja katselimme taiteilijan teoksista tehtyjä videoesityksiä. Saimme myös tutustua Van Goghin elämäntarinaan ja lukea häneltä lainattuja sitaatteja. Yksi niistä meni suunnilleen näin:

”I would rather die of passion than of boredom.”

Muistin nuo sanat seuraavana päivänä, kun matkasimme charlottenburgilaisesta talvipuutarhasta rosoiseen Itä-Berliiniin, vuokrasimme pyörät ja viiletimme pitkin levottomia katuja, pelottavan lähellä autoja, sydämet seikkailua täynnä. Koirat kipittivät irrallaan omistajiaan seuraten ja minä mietin, oliko minulla jäykkäkouristusrokote voimassa. Poljimme lämpimässä tuulessa kohti East Side Gallerya, 1.3 kilometrin mittaista Berliinin muurin pätkää, jonka olin viimeksi nähnyt 17-vuotiaana. Otimme valokuvia korkeasta betoniseinästä, johon 118 taiteilijaa ympäri maailman on jättänyt kädenjälkensä.

Ja nähtävästi myös moni muu.

Berliinin muuri auto

Tämä auto oli tuttu näky turistikauppojen postikorteissa.

Muurilta ajoimme kohti Spree-joen rantaa. Ystäväni polki edeltä niin kuin oli aina tehnyt, lapsuudesta asti, matkalla koulusta Halpa-Halliin tai Rollsiin – hän hahmotti liikenteen minua paremmin ja viittoili kädellään suuntaa.

Lopulta saavuimme joen rantaan, Berliinin tuomiokirkkoa ja museosaarta vastapäätä. Ihmiset lojuivat aurinkotuoleilla ja siemailivat drinkkejä, me lukitsimme pyörät toisiinsa kiinni ja valitsimme mieluisan ravintolan. Söimme mozzarellapitsan puoliksi ja suunnittelimme, minne menisimme illalla tanssimaan. Tämä oli viimeinen yhteinen iltamme Berliinissä, ystäväni oli lähdössä kotiin seuraavana päivänä.

Päädyimme kokeilemaan kahta erilaista klubia. Ensimmäiseen oli pitkä jono, vilkuilimme ovelle ja seisoimme parikymppisten hollantilaispoikien takana. Olisin halunnut keskustella heidän kanssaan ennen kaikkea Van Gogh -näyttelystä, mutta se ei yhtäkkiä tuntunut kovin nuorekkaalta aiheelta Berliinissä keskiyöllä.

Berliini yöllä 1

Jokin berliiniläiskatu myöhään illalla.

He kysyivät, olimmeko kaupungissa ensimmäistä kertaa.

”I was here many many years ago, back when I was seventeen”, sanoin.

”How old are you exactly”, he kysyivät silmät suurina.

Emme kertoneet.

Kun pääsimme vihdoin sisään klubille, siellä jumputti musiikki, joka oli luultavasti teknoa tai elektroa (onko niissä jotain eroa?) Tungin tulpat syvemmälle korvakäytävään, kun kuljimme hämärästä huoneesta toiseen.

Viihdyimme siellä noin viisi minuuttia.

Päädyimme täysin toisenlaiseen yökerhoon, jossa paidaksi riittivät ilmeisesti pelkät henkselit. Sekään ei ollut meitä varten. Ehkä mistään päin maailmaa ei löydy niin hyvää baaria kuin Lost & Found aikoinaan oli. Tanssimme kuitenkin jonkin aikaa keskellä tupakansavua ja teknon lumoamia ihmisiä.

Seuraavana päivänä ystäväni piti lähteä takaisin kotiin. Halasimme toisiamme tiukasti, ennen kuin hän suuntasi Tegelin lentokentälle.

Autoja Potsdamer Platzilla 1

Liikennettä Potsdamer Platzilla.

Seisoin yksin keskellä pitkää loputonta katua. Berliini näytti harmaalta, vaikka aurinko helotti yhä. Olin sen verran poissa tolaltani, että ajoin metrolla harhaan noin puolentoista tunnin verran.

Lopulta selvisin kuitenkin Potsdamer Platzille. Kerron myöhemmin, mitä siellä tapahtui. Siihen liittyy tyllihame ja amerikkalainen nainen. Ja jossain vaiheessa myös Salvador Dali.

 

Bis bald, meine liebe Leser und Leserinnen!

 

PS: Otsikkoon lainattu ”Berliinin taivaan alla” on Wim Wendersin kuuluisa elokuva vuodelta 1987. En ole vielä nähnyt sitä, mutta täytyy korjata asia ensi tilassa.