Toinen tuntematon luo katseen sota-ajan naisten kokemuksiin

Tammikuun puolivälin tienoilla putkahti sähköpostiini kirjoituskutsu WSOY:ltä. Minulta kysyttiin, haluaisinko olla mukana kirjoittamassa Toinen tuntematon -nimistä teosta – kirjaa, joka sisältäisi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954) liittyvien naishahmojen tarinoita.

WSOY ja viestintätoimisto Ellun Kanat kutsuivat hankkeeseen parikymmentä kirjailijaa. Antologia koostuu 22 novellista, jotka käsittelevät fiktion keinoin kotirintamaa ja naisten sota-ajan kokemuksia.

toinentuntematon kansi

Toisen tuntemattoman kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.

Tehtävä tuntui samaan aikaan hyvin kiehtovalta ja vaativalta – onhan kyse nimenomaan Tuntemattomasta sotilaasta, kenties kaikkien aikojen tunnetuimmasta kotimaisesta romaanista. Juuri siksi kirjoituskutsu oli myös suuri kunnia, ja halusin ehdottomasti olla mukana.

Lisäksi idea oli niin hyvä, että hetken ihmettelin, kuinka tällaista ei ollut aiemmin tehty.

Aloin tutkia meille kirjailijoille lähetettyä listaa, joka sisälsi Tuntemattoman sotilaan naishahmot – sekä romaanista löytyvät että hanketta varten keksityt henkilöt. Saimme esittää toivomuksia niistä hahmoista, joista mieluiten kirjoittaisimme. Listasta löytyivät muun muassa ”Nainen valokuvassa”, ”Sirkka”, ”Lotta kanttiinissa Paloaukealla”, ”Korsumäen neulova vaimo”, ”Lyyti Rokka”, ”Suomalaiset opiskelijaneitoset Petroskoissa”, ”Veeruska” sekä ”Mäkilän laihialaistilan hevospiika”.

tuntematon sotilas romaani 1

Tuntematon sotilas ilmestyi vuonna 1954.

Vaistonvaraisesti valitsin oman ykkössuossikkini. Samalla mietin, miten sulavasti hahmojen jakaminen mahtaisi onnistua kirjailijoiden kesken. Entä jos suurin osa valitsisi vaikkapa Sirkan, Veeruskan tai Naisen valokuvassa? Olinkin yllättynyt kuullessani, ettei kirjailijoiden toiveissa ilmennyt juuri minkäänlaisia päällekkäisyyksiä, vaan kaikki olivat löytäneet omat hahmonsa varsin helposti.

Paljastan oman henkilöhahmoni myöhemmin julkaistavalla esittelyvideolla, joka kuvattiin keskiviikkona WSOY:llä. Puhun videolla myös suhteestani Linnan klassikkoteokseen, kerron sodan kokeneista isovanhemmistani ja näytän erään vanhan kirjetervehdyksen vuodelta 1942.

taina kuva uusi 1

Toisen tuntemattoman esittelyvideot kuvattiin tällä viikolla.

Viime aikoina olen lukenut Tuntematonta sotilasta lyijykynä kädessäni. Olen merkinnyt huutomerkkejä marginaaleihin ja alleviivaillut tärkeitä kohtia. Olo on vähän sama kuin parikymppisenä opiskelijana, kun luin kyseisen romaanin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden klassikkokurssilla.

Silloin ahmaisin romaanin syksyn isoa kirjatenttiä varten. Nyt luin kirjan siksi, että halusin palauttaa mieleeni mitä romaanissa tapahtui, millaisia olivatkaan Koskela, Rokka, Mäkilä ja Hietanen, mitä tapahtui heidän pitkällä raskaalla matkallaan ja miten heille lopulta kävi.

Lisäksi olen lukenut taustatietoa sota-ajasta, googlannut netistä artikkeleita, etsinyt vastauksia tietokirjoista. Olen tutkaillut muun muassa Anssi Männistön ja Ville Kivimäen kirjaa Sodan särkemä arki (2016), Jouni Kallioniemen teosta Kotirintama. Sotavuosien Suomi naisten ja lasten silmin (2006) sekä Ilona Kemppaisen tutkimusta Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (2006). 

Vuonna 2012 ilmestyneestä Sirkka-Liisa Rannan teoksesta Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita olen lukenut, miten naisten työt ovat muuttuneet 1860-luvulta 1960-luvulle.

kotirintama kirja 1

Tietokirja sota-ajan Suomesta.

Erilaisia lähteitä tutkailemalla on avartunut näkemykseni siitä, miltä näytti sodanajan Suomi, evakot jotka joutuivat jättämään kotinsa, naiset jotka tekivät raskaita peltotöitä, kaupunkilaiset jotka yrittivät suojautua pommituksilta; miten kotoa lähetettiin sotilaille kaipaavia kirjeitä ja miten omaiset saivat rintamalta suruviestin. Vastaan on tullut myös erikoisia pieniä yksityiskohtia, joita en ollut tiennyt; Kotirintama-teoksesta luin, että kahvinkorvikkeen valmistuksessa käytettiin muun muassa sokerijuurikasta ja sikurijuurta ja että aito neljänneskilon kahvipaketti maksoi sodan aikaan noin 75 euroa.

Tietokirjojen lukeminen on auttanut ymmärtämään paremmin paitsi käänteentekeviä historiallisia tapahtumia myös suomalaista kansanluonnetta, kaikkea sitä, mistä edelliset sukupolvet ovat joutuneet selviämään ja miten nuo menneisyyden tapahtumat vaikuttavat meissä jälkipolvissa vielä tänäkin päivänä.

Toinen tuntematon ilmestyy lokakuussa, ja se on hyväksytty mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaan. Kirjasta voi lukea lisää osoitteessa toinentuntematon.fi. Sieltä löytyvät muun muassa esittelyt meistä 22 kirjailijasta, jotka olemme mukana hankkeessa. Kirjalle on avattu myös omat Facebook-sivut.

 

Hyvää Minna Canthin päivää – ja iltaa – teille kaikille!

Nobelistien isä kannusti kirjoittamaan lisää (Lasse Koskela 1955-2015)

Muistaisin, että silloin oli syksy. Illat olivat jo pimeitä, unelmat kirkkaita. Yliopiston käytävillä kaikuivat uudet suunnitelmat ja ahkerat askeleet.

Olin noin 23-vuotias ja menossa ensimmäistä kertaa Nobelistiklubin kokoontumiseen. Kirjoittajaryhmän nimikin jo kertoo, että se vaati jonkin verran rohkeutta.

Nobelistiklubi kokoontui keskiviikkoisin Helsingin yliopiston tiloissa, ja sen vetäjänä toimi kirjallisuudentutkija ja kriitikko Lasse Koskela. Olin lukenut opiskelijalehdestä Tuuve Aron haastattelun ja painanut kirjoittajaryhmän nimen mieleeni. Nobelistiklubin tavoitteena oli tuottaa joka vuosi uusi esikoisteos, ja tulokset olivat hyviä; muun muassa Tuuve Aro ja Jussi Valtonen olivat tuolloin jo julkaisseita kirjailijoita.

Lasse Koskela

Lasse Koskela tutki kirjallisuutta. (KUVA: Yle/ Anne Hämäläinen)

Nousin hissillä neljänteen kerrokseen, yritin vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Istuin kirjallisuuden laitoksen käytävällä ja odotin, että näkisin elämäni ensimmäiset nobelistit.

Kun he saapuivat reppuineen ja olkalaukkuineen, seurasin heitä luentosaliin suuren kunnioituksen vallassa. He olivat vähän vanhempia kuin minä, mikä lisäsi jännitystä entisestään. Kaikkein jännittävintä oli kuitenkin esittelykierros. Tänäkään päivänä en ymmärrä, miten lopulta onnistuin sanomaan nimeni.

Tuona syksynä klubi kokoontui jostain syystä ilman vetäjää. Nobelistit olivat kuitenkin kokeneita palautteen antajia, ja arvostin heidän mielipidettään.

Vein klubille ensin pari runoa, sitten novelleja. Novelleista innostuttiin – ja niin innostuin minäkin.

Kevätlukukaudella opettajanpöydän taakse istahti siilitukkainen, viisikymppinen mies. Hän oli Lasse Koskela, Nobelistiklubin henkinen isä; kriitikko, kirjailija ja kirjallisuuden rakastaja, suomen kielen mestari ja Väinö Linnan fani. Hän osasi ulkoa Pohjantähden ja Tuntemattoman sotilaan ja siteerasi niitä aina tilaisuuden tullen.

Ryhmä sai heti uutta ryhtiä, kun sillä oli johtohahmo. Lasse antoi suoraa, rehellistä palautetta, esitti kysymyksiä, laukoi totuuksia: ”Kirjailijat kirjottaa, koirat haukkuu!” Lasse muistutti, että jos naputtelee tekstiä vaikkapa vain yhden liuskan päivässä, sivuja kertyy vuodessa jo 365.

Hän opetti meille myös hyvää suomen kieltä. Parempi oli esimerkiksi sanoa ”yksi mies” kuin ”eräs mies”. Ja miksi pitäisi kirjoittaa, että ”hän päätti syödä”, kun yhtä hyvin voi todeta, että ”hän söi”? Mitä virkaa päätöksellä on tuossa lauseessa?

Nobelistit saivat vapaasti keskustella kirjoituksista ja esittää mielipiteitään. Minä en aluksi uskaltanut sanoa juuri mitään. Uskalsin vain kirjoittaa.

Lasse antoi minulle innostunutta palautetta ensimmäisistä teksteistä lähtien.

”Onks sulla paljonkin näitä novelleja”, hän kysyi minulta kerran.

”Noooh… ehkä jotain viis.”

”Kirjotas nyt lisää, niin minä vien nää sun tekstit sitten Touko Siltalan pöydälle!”

Touko Siltala oli tuolloin WSOY:n kirjallinen johtaja. Tuo kaikki kuulosti todella absurdilta. Vaikka olin kirjoittanut jotain koko ikäni, tunsin silti olevani alussa. Minunko tekstejäni vietäisiin WSOY:n kirjallisen johtajan luettavaksi? En tiennyt, mitä olisin sanonut. Niinpä tein sitä, minkä ainakin osasin, eli hymyilin.

Nobelistikaverin ilmeestä huomasin, että nyt oli tosi kyseessä. Tuo ilme kertoi: ”Tämä on iso juttu, ota tämä vakavasti.”

Ja niin minä tein. Naputtelin lisää novelleja maagisen flow’n vallassa, avasin sydäntäni, kirjoitin sen mitä halusin sanoa. Säännöllisin väliajoin vein klubille uutta luettavaa, Lassen ja muiden nobelistien rohkaisemana. Otin vastaan palautetta, kirjoitin muistiinpanoja, korjailin tekstejä. Pian novelleja kertyi sen verran, että ne muodostivat jo käsikirjoituksen. Tai ainakin osan siitä.

Lasse teki kuten lupasi ja toimitti tekstit Touko Siltalalle.

Syksyllä 2007 WSOY julkaisi esikoisteokseni Arvostelukappaleen.

***

Tuosta ihmeellisestä syksystä on kohta kahdeksan vuotta. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Osa nobelisteista on mennyt naimisiin ja saanut lapsia, hionut käsikirjoituksia, allekirjoittanut kustannussopimuksia. Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 Finlandia-palkinnon, mikä oli suuri juttu meille kaikille.

Vanha nobelistijengi ei kokoonnu enää yliopistolla, vaan lähinnä juhlien tai muiden erityistilanteiden merkeissä. Talvella tapasimme pitkästä aikaa porukalla ja vierailimme Lassen luona. Huone täyttyi naurusta ja muistoista, tarinoista ja totuuksista. Kaikki oli kuten ennenkin, eikä kuitenkaan ollut. Lassella oli vakava sairaus, ja ilmassa leijui haikeus. Tuntui, että jokin aikakausi oli päättymässä.

”Mikä sai sut vetämään Nobelistiklubia niin monta vuotta”, Jussi kysyi Lasselta.

”Ehkä se oli uteliaisuus”, Lasse vastasi hetken mietittyään.

Hän oli kiinnostunut uusista teksteistä ja tuoreista tarinoista, siitä, millä tavalla me kirjoitimme.

Vaihdoimme kuulumisia vuorotellen. Sanoin, että huhtikuussa ilmestyisi kertomuskokoelmani Ennen kuin kaikki muuttuu. Tuntui hyvältä kertoa Lasselle, että neljäs kirja oli tulossa. Nobelistit sanoivat, että sille olisi helppo keksiä jatko-osia. ”Sitten kun kaikki muuttui.” Tai: ”Mikään ei muuttunutkaan”.

Mutta aina jokin muuttuu, vaikka ei haluaisikaan.

Viime viikon alussa sain kuulla, että Lasse on kuollut.

Tuo surullinen uutinen luki nobelistiystävän kirjoittamassa yhteismailissa. Tuossa sähköpostiringissä olimme vaihtaneet niin monta iloista postia bileistä ja tulevista tapaamisista, niin monta hauskaa lausetta kaikesta mitä olimme nähneet ja kokeneet yhdessä.

Nyt tuli toisenlainen viesti.

Kaiken haikeuden keskellä olen kiitollinen, että ehdin kiittää Lassea siitä, että hän auttoi minut kirjallisen urani alkuun. Ja että lähetin hänelle huhtikuussa uusimman kirjani, tervehdyksen ja signeerauksen kera. Tuokin teos on tavallaan seurausta siitä, kuinka tärkeä rooli Lassella oli nuoren kirjoittajan polulla, hyvin keskeisessä elämänvaiheessani; kuinka hän silloin vuosia sitten, juuri oikealla hetkellä, kannusti minua kirjoittamaan lisää.

Matkaan taas kuljen nyt

Hei. Olen hieman häpeissäni. En ole kirjoittanut blogiin sanaakaan noin neljään kuukauteen.

Olette ehkä kaivanneet minua? Näin haluan uskoa.

Yritän juuri keksiä sopivaa syytä hiljaisuuteeni. Kävisikö tämä: olen ollut matkoilla?

Se on lähestulkoon totta. Olen tehnyt isompia ja vähän pienempiä reissuja näiden kuukausien aikana: pari pientä matkaa Pohjanmaalle, yhden pitkän juhannusmatkan Tornioon, yhden pikamatkan Lontooseen katsomaan Tennessee Williamsin näytelmää sekä viikon reissun Edinburgiin, jossa sain asustaa kirjailijaresidenssissä ja nauttia Skotlannin pääkaupungin festivaalihumusta.

Todistus koskenlaskustani (istun raitapaidan takana)

Myös Helsingin kesä on ollut täynnä erilaisia tapahtumia (esim. Kallio Block Party ja Flow). Torniossa sen sijaan laskin ensimmäistä kertaa elämässäni kosken. Voitteko kuvitella – Kukkolankoski on SUOMEN KOLMANNEKSI SUURIN KOSKI! Toki kumiveneessä oli minun lisäkseni muitakin, mutta mikä tärkeintä – olin mukana melomassa.

Olen kuluneina viikkoina myös työstänyt uutta versiota Välimatka-romaaniini pohjautuvasta näytelmästä. Olen nauttinut siitä, kuinka minulle rakkaat romaanihenkilöt ovat uudelleen heränneet henkiin ja kuinka näytelmämuoto on väistämättä tyrkännyt heitä uudenlaisiin tilanteisiin. (Nyt hahmot muuten puhuvat aika paljon enemmän kuin kirjassa, luonnollisesti).

Näin pitkän bloggaustauon jälkeen tuntuu hieman samalta kuin silloin, kun ei jostain syystä ole soittanut jollekulle ystävälle pitkään aikaan – ja mitä enemmän päiviä kuluu, sitä vaikeammalta tuntuu tarttua puhelimeen. On niin paljon, mitä haluaisi kertoa, niin paljon sanottavaa!

Luin novelliani yleisölle.

Ehkä aloitan vyyhdin purkamisen eilisestä. Silloin ilmestyi WSOY:n julkaisema  Matkanovelleja-antologia (toim. Katja Kettu ja Aki Salmela), jossa on julkaistu myös oma novellini ”Hän ei pelännyt ketään”. Kirja on osa Nuoren Voiman liiton järjestämää valtakunnallista Novelli palaa! -hanketta, joka on pyrkinyt tavoittamaan novelleille lisää lukijoita. Kirjahankkeessa on ollut mukana myös VR, jonka Matkaan-lehdessä on vuoden ajan ilmestynyt antologiassa mukana olevien kirjailijoitten novelleja, tuoreimmassa lehdessä Mikko Rimmisen teksti.

Julkistusjuhla järjestettiin ravintola Elielissä Helsingin rautatieasemalla. Olisin halunnut pukea ylleni Edinburgista ostamani kiltin – mutta sitten ajattelin, ettei se ehkä olisi tarpeeksi edustava asu päivän juhlallisuuksia varten. (Illalla olin vielä menossa WSOY:n ja Tammen juhliin Korkeavuorenkadulle.) 

Kiltin korvautuminen juhlamekolla aiheutti tosin pettymyksen joillekuille, mutta lupaan korjata virheeni mahdollisimman pian.

Matkanovellien julkistusjuhla käynnistyi ensin pienemmällä porukalla ravintolan kabinetissa; pidettiin puheita, kohotettiin maljoja, jaettiin ruusuja. Sen jälkeen alkoi varsinainen yleisötilaisuus. Paikalla olivat tekstejään lukemassa minun lisäkseni kirjailijat Rosa Liksom, Mooses Mentula, Jari Järvelä ja Joni Pyysalo.

Kukin luki novelliaan noin viiden minuutin ajan, minkä jälkeen improvisaatioteatteri Häpeämättömät esitti lukunäytteen pohjalta oman kohtauksensa.

Tietysti jännitin omaa lukuvuoroani. Olin jopa nähnyt edellisyönä unta, jossa minulla oli merkittävä rooli jossakin Kansallisteatterin näytelmässä.

Kaikki meni kuitenkin melko hyvin, sain jopa irrotettua mikrofonin jalustalta ilman, että kiusallinen hiljaisuus olisi venähtänyt liian pitkäksi. Toki unohdin ottaa lukunäytteeni mukaan lavalle, mutta onneksi antologian kustannustoimittaja Lari Mäkelä riensi avuksi ja ojensi minulle kirjan.
 
Tilannetta auttoi myös se, että paikalla oli henkisenä tukena joukko läheisiäni ja ystäviäni, mistä olin valtavan iloinen. Kiitos kaikille yleisön jäsenille!

Tilaisuuden jälkeen pössötimme (’pitää hauskaa’ eteläpohjalaisella murteella) porukalla hetken ravintolassa ja nauroimme asioille, joita on vaikeaa enää toisintaa tässä. Lopulta, lukuisten halausten jälkeen, matkani jatkui Korkeavuorenkadun juhliin.

Valitettavasti kurkkuni oli Skotlannin meri-ilmaston jäljiltä kipeä ja tunsin oloni hieman flunssaiseksi, joten en voinut keskustella juhlissa niin eloisasti kuin olisin halunnut.

”Mä voin olla ihan hiljaa, puhukaa te muut”, sanoin.

”Yleensä se on näissä piireissä toisinpäin”, kirjailija Jussi Valtonen huomautti.

Ilta jatkui vielä karaokebaariin, jossa tyydyin vain imeskelemään kurkkupastilleja ja juomaan kuumaa vettä (pelkäsin teen piristävän liikaa yötä vasten). Mikäli olisin ollut täysin kunnossa, olisin tietysti laulanut koko yön, kuvitellen itseni Idolsin finaaliin.

Tässä vielä lista kappaleista, jotka olisin halunnut laulaa:

Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä
Laura Närhi: Hetken tie on kevyt
Madonna: (mikä tahansa)
Joan Osborne: One of Us
Erin: Vanha nainen hunningolla
Rihanna: Diamonds
U2: One
Leonard Cohen: Hallelujah
Amy MacDonald: This is the life

ja tietysti, teemaan sopien:

PMMP: Matkalaulu.