Toinen tuntematon luo katseen sota-ajan naisten kokemuksiin

Tammikuun puolivälin tienoilla putkahti sähköpostiini kirjoituskutsu WSOY:ltä. Minulta kysyttiin, haluaisinko olla mukana kirjoittamassa Toinen tuntematon -nimistä teosta – kirjaa, joka sisältäisi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954) liittyvien naishahmojen tarinoita.

WSOY ja viestintätoimisto Ellun Kanat kutsuivat hankkeeseen parikymmentä kirjailijaa. Antologia koostuu 22 novellista, jotka käsittelevät fiktion keinoin kotirintamaa ja naisten sota-ajan kokemuksia.

toinentuntematon kansi

Toisen tuntemattoman kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.

Tehtävä tuntui samaan aikaan hyvin kiehtovalta ja vaativalta – onhan kyse nimenomaan Tuntemattomasta sotilaasta, kenties kaikkien aikojen tunnetuimmasta kotimaisesta romaanista. Juuri siksi kirjoituskutsu oli myös suuri kunnia, ja halusin ehdottomasti olla mukana.

Lisäksi idea oli niin hyvä, että hetken ihmettelin, kuinka tällaista ei ollut aiemmin tehty.

Aloin tutkia meille kirjailijoille lähetettyä listaa, joka sisälsi Tuntemattoman sotilaan naishahmot – sekä romaanista löytyvät että hanketta varten keksityt henkilöt. Saimme esittää toivomuksia niistä hahmoista, joista mieluiten kirjoittaisimme. Listasta löytyivät muun muassa ”Nainen valokuvassa”, ”Sirkka”, ”Lotta kanttiinissa Paloaukealla”, ”Korsumäen neulova vaimo”, ”Lyyti Rokka”, ”Suomalaiset opiskelijaneitoset Petroskoissa”, ”Veeruska” sekä ”Mäkilän laihialaistilan hevospiika”.

tuntematon sotilas romaani 1

Tuntematon sotilas ilmestyi vuonna 1954.

Vaistonvaraisesti valitsin oman ykkössuossikkini. Samalla mietin, miten sulavasti hahmojen jakaminen mahtaisi onnistua kirjailijoiden kesken. Entä jos suurin osa valitsisi vaikkapa Sirkan, Veeruskan tai Naisen valokuvassa? Olinkin yllättynyt kuullessani, ettei kirjailijoiden toiveissa ilmennyt juuri minkäänlaisia päällekkäisyyksiä, vaan kaikki olivat löytäneet omat hahmonsa varsin helposti.

Paljastan oman henkilöhahmoni myöhemmin julkaistavalla esittelyvideolla, joka kuvattiin keskiviikkona WSOY:llä. Puhun videolla myös suhteestani Linnan klassikkoteokseen, kerron sodan kokeneista isovanhemmistani ja näytän erään vanhan kirjetervehdyksen vuodelta 1942.

taina kuva uusi 1

Toisen tuntemattoman esittelyvideot kuvattiin tällä viikolla.

Viime aikoina olen lukenut Tuntematonta sotilasta lyijykynä kädessäni. Olen merkinnyt huutomerkkejä marginaaleihin ja alleviivaillut tärkeitä kohtia. Olo on vähän sama kuin parikymppisenä opiskelijana, kun luin kyseisen romaanin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden klassikkokurssilla.

Silloin ahmaisin romaanin syksyn isoa kirjatenttiä varten. Nyt luin kirjan siksi, että halusin palauttaa mieleeni mitä romaanissa tapahtui, millaisia olivatkaan Koskela, Rokka, Mäkilä ja Hietanen, mitä tapahtui heidän pitkällä raskaalla matkallaan ja miten heille lopulta kävi.

Lisäksi olen lukenut taustatietoa sota-ajasta, googlannut netistä artikkeleita, etsinyt vastauksia tietokirjoista. Olen tutkaillut muun muassa Anssi Männistön ja Ville Kivimäen kirjaa Sodan särkemä arki (2016), Jouni Kallioniemen teosta Kotirintama. Sotavuosien Suomi naisten ja lasten silmin (2006) sekä Ilona Kemppaisen tutkimusta Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (2006). 

Vuonna 2012 ilmestyneestä Sirkka-Liisa Rannan teoksesta Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita olen lukenut, miten naisten työt ovat muuttuneet 1860-luvulta 1960-luvulle.

kotirintama kirja 1

Tietokirja sota-ajan Suomesta.

Erilaisia lähteitä tutkailemalla on avartunut näkemykseni siitä, miltä näytti sodanajan Suomi, evakot jotka joutuivat jättämään kotinsa, naiset jotka tekivät raskaita peltotöitä, kaupunkilaiset jotka yrittivät suojautua pommituksilta; miten kotoa lähetettiin sotilaille kaipaavia kirjeitä ja miten omaiset saivat rintamalta suruviestin. Vastaan on tullut myös erikoisia pieniä yksityiskohtia, joita en ollut tiennyt; Kotirintama-teoksesta luin, että kahvinkorvikkeen valmistuksessa käytettiin muun muassa sokerijuurikasta ja sikurijuurta ja että aito neljänneskilon kahvipaketti maksoi sodan aikaan noin 75 euroa.

Tietokirjojen lukeminen on auttanut ymmärtämään paremmin paitsi käänteentekeviä historiallisia tapahtumia myös suomalaista kansanluonnetta, kaikkea sitä, mistä edelliset sukupolvet ovat joutuneet selviämään ja miten nuo menneisyyden tapahtumat vaikuttavat meissä jälkipolvissa vielä tänäkin päivänä.

Toinen tuntematon ilmestyy lokakuussa, ja se on hyväksytty mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaan. Kirjasta voi lukea lisää osoitteessa toinentuntematon.fi. Sieltä löytyvät muun muassa esittelyt meistä 22 kirjailijasta, jotka olemme mukana hankkeessa. Kirjalle on avattu myös omat Facebook-sivut.

 

Hyvää Minna Canthin päivää – ja iltaa – teille kaikille!

Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268

KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015

Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.

Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!

Nobelistien isä kannusti kirjoittamaan lisää (Lasse Koskela 1955-2015)

Muistaisin, että silloin oli syksy. Illat olivat jo pimeitä, unelmat kirkkaita. Yliopiston käytävillä kaikuivat uudet suunnitelmat ja ahkerat askeleet.

Olin noin 23-vuotias ja menossa ensimmäistä kertaa Nobelistiklubin kokoontumiseen. Kirjoittajaryhmän nimikin jo kertoo, että se vaati jonkin verran rohkeutta.

Nobelistiklubi kokoontui keskiviikkoisin Helsingin yliopiston tiloissa, ja sen vetäjänä toimi kirjallisuudentutkija ja kriitikko Lasse Koskela. Olin lukenut opiskelijalehdestä Tuuve Aron haastattelun ja painanut kirjoittajaryhmän nimen mieleeni. Nobelistiklubin tavoitteena oli tuottaa joka vuosi uusi esikoisteos, ja tulokset olivat hyviä; muun muassa Tuuve Aro ja Jussi Valtonen olivat tuolloin jo julkaisseita kirjailijoita.

Lasse Koskela

Lasse Koskela tutki kirjallisuutta. (KUVA: Yle/ Anne Hämäläinen)

Nousin hissillä neljänteen kerrokseen, yritin vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Istuin kirjallisuuden laitoksen käytävällä ja odotin, että näkisin elämäni ensimmäiset nobelistit.

Kun he saapuivat reppuineen ja olkalaukkuineen, seurasin heitä luentosaliin suuren kunnioituksen vallassa. He olivat vähän vanhempia kuin minä, mikä lisäsi jännitystä entisestään. Kaikkein jännittävintä oli kuitenkin esittelykierros. Tänäkään päivänä en ymmärrä, miten lopulta onnistuin sanomaan nimeni.

Tuona syksynä klubi kokoontui jostain syystä ilman vetäjää. Nobelistit olivat kuitenkin kokeneita palautteen antajia, ja arvostin heidän mielipidettään.

Vein klubille ensin pari runoa, sitten novelleja. Novelleista innostuttiin – ja niin innostuin minäkin.

Kevätlukukaudella opettajanpöydän taakse istahti siilitukkainen, viisikymppinen mies. Hän oli Lasse Koskela, Nobelistiklubin henkinen isä; kriitikko, kirjailija ja kirjallisuuden rakastaja, suomen kielen mestari ja Väinö Linnan fani. Hän osasi ulkoa Pohjantähden ja Tuntemattoman sotilaan ja siteerasi niitä aina tilaisuuden tullen.

Ryhmä sai heti uutta ryhtiä, kun sillä oli johtohahmo. Lasse antoi suoraa, rehellistä palautetta, esitti kysymyksiä, laukoi totuuksia: ”Kirjailijat kirjottaa, koirat haukkuu!” Lasse muistutti, että jos naputtelee tekstiä vaikkapa vain yhden liuskan päivässä, sivuja kertyy vuodessa jo 365.

Hän opetti meille myös hyvää suomen kieltä. Parempi oli esimerkiksi sanoa ”yksi mies” kuin ”eräs mies”. Ja miksi pitäisi kirjoittaa, että ”hän päätti syödä”, kun yhtä hyvin voi todeta, että ”hän söi”? Mitä virkaa päätöksellä on tuossa lauseessa?

Nobelistit saivat vapaasti keskustella kirjoituksista ja esittää mielipiteitään. Minä en aluksi uskaltanut sanoa juuri mitään. Uskalsin vain kirjoittaa.

Lasse antoi minulle innostunutta palautetta ensimmäisistä teksteistä lähtien.

”Onks sulla paljonkin näitä novelleja”, hän kysyi minulta kerran.

”Noooh… ehkä jotain viis.”

”Kirjotas nyt lisää, niin minä vien nää sun tekstit sitten Touko Siltalan pöydälle!”

Touko Siltala oli tuolloin WSOY:n kirjallinen johtaja. Tuo kaikki kuulosti todella absurdilta. Vaikka olin kirjoittanut jotain koko ikäni, tunsin silti olevani alussa. Minunko tekstejäni vietäisiin WSOY:n kirjallisen johtajan luettavaksi? En tiennyt, mitä olisin sanonut. Niinpä tein sitä, minkä ainakin osasin, eli hymyilin.

Nobelistikaverin ilmeestä huomasin, että nyt oli tosi kyseessä. Tuo ilme kertoi: ”Tämä on iso juttu, ota tämä vakavasti.”

Ja niin minä tein. Naputtelin lisää novelleja maagisen flow’n vallassa, avasin sydäntäni, kirjoitin sen mitä halusin sanoa. Säännöllisin väliajoin vein klubille uutta luettavaa, Lassen ja muiden nobelistien rohkaisemana. Otin vastaan palautetta, kirjoitin muistiinpanoja, korjailin tekstejä. Pian novelleja kertyi sen verran, että ne muodostivat jo käsikirjoituksen. Tai ainakin osan siitä.

Lasse teki kuten lupasi ja toimitti tekstit Touko Siltalalle.

Syksyllä 2007 WSOY julkaisi esikoisteokseni Arvostelukappaleen.

***

Tuosta ihmeellisestä syksystä on kohta kahdeksan vuotta. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Osa nobelisteista on mennyt naimisiin ja saanut lapsia, hionut käsikirjoituksia, allekirjoittanut kustannussopimuksia. Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 Finlandia-palkinnon, mikä oli suuri juttu meille kaikille.

Vanha nobelistijengi ei kokoonnu enää yliopistolla, vaan lähinnä juhlien tai muiden erityistilanteiden merkeissä. Talvella tapasimme pitkästä aikaa porukalla ja vierailimme Lassen luona. Huone täyttyi naurusta ja muistoista, tarinoista ja totuuksista. Kaikki oli kuten ennenkin, eikä kuitenkaan ollut. Lassella oli vakava sairaus, ja ilmassa leijui haikeus. Tuntui, että jokin aikakausi oli päättymässä.

”Mikä sai sut vetämään Nobelistiklubia niin monta vuotta”, Jussi kysyi Lasselta.

”Ehkä se oli uteliaisuus”, Lasse vastasi hetken mietittyään.

Hän oli kiinnostunut uusista teksteistä ja tuoreista tarinoista, siitä, millä tavalla me kirjoitimme.

Vaihdoimme kuulumisia vuorotellen. Sanoin, että huhtikuussa ilmestyisi kertomuskokoelmani Ennen kuin kaikki muuttuu. Tuntui hyvältä kertoa Lasselle, että neljäs kirja oli tulossa. Nobelistit sanoivat, että sille olisi helppo keksiä jatko-osia. ”Sitten kun kaikki muuttui.” Tai: ”Mikään ei muuttunutkaan”.

Mutta aina jokin muuttuu, vaikka ei haluaisikaan.

Viime viikon alussa sain kuulla, että Lasse on kuollut.

Tuo surullinen uutinen luki nobelistiystävän kirjoittamassa yhteismailissa. Tuossa sähköpostiringissä olimme vaihtaneet niin monta iloista postia bileistä ja tulevista tapaamisista, niin monta hauskaa lausetta kaikesta mitä olimme nähneet ja kokeneet yhdessä.

Nyt tuli toisenlainen viesti.

Kaiken haikeuden keskellä olen kiitollinen, että ehdin kiittää Lassea siitä, että hän auttoi minut kirjallisen urani alkuun. Ja että lähetin hänelle huhtikuussa uusimman kirjani, tervehdyksen ja signeerauksen kera. Tuokin teos on tavallaan seurausta siitä, kuinka tärkeä rooli Lassella oli nuoren kirjoittajan polulla, hyvin keskeisessä elämänvaiheessani; kuinka hän silloin vuosia sitten, juuri oikealla hetkellä, kannusti minua kirjoittamaan lisää.