Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa

Kirjailija ja yleisö eläytyivät näytelmään saman katon alla

The theatre is a place where one has time for the problems of people to whom one would show the door if they came to one’s office for a job.

-Tennessee Williams

Saman katon alla -näytelmän kantaesityksestä on kulunut jo vähän yli viikko. Elämys oli niin voimakas, etten oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.

kukkia-1

Ensi-iltakukkasia.

Aloittaisinko siitä, kun menin ensi-iltapäivänä ostamaan Lapualta kiiltävää pinniä hiuksiini, jotta juhla-asuni olisi täydellinen?

Vai siitä, kun nuo timanttipinnit unohtuivat kotiin sulloessani sukkahousuja matkalaukkuun.

Aloittaisinko siitä, että otin sittenkin mukaan väärät sukkahousut?

Vai siitä, kun saavuin alkuillasta hotellin ravintolaan ja näin läheisteni odottavan minua pitkän pöydän ääressä, hymy huulillaan?

Tai ehkä siitä, kun siskoni kohotti minulle maljan ja minua itketti kaikki yhtä aikaa; hänen kauniit sanansa ja se, että nuo ihanat ihmiset olivat tulleet Vaasaan asti minun ja näytelmän takia.

***

saman-katon-alla-tanssi

Saman katon alla -näytelmän tanssikohtaus Vaasan kaupunginteatterissa. Kuvassa Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen ja Emmi Kangas. KUVA: Linus Lindholm

Yhtä hyvin voisin aloittaa itse näytelmästä. Siitä, kun eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu jouluksi intialaistaustainen vegaaniminiä.

Tai siitä sanoinkuvaamattomasta hellyydestä ja kiintymyksestä, jota tunsin kirjoittamiani hahmoja kohtaan. Tuo tunne saavutti huippunsa, kun sain katsella heitä näyttämöllä, lihaa ja verta olevina ihmisinä.

Maatilan vähäpuheinen vanha isäntä Jorma (Jari Hietanen) ja hänen sanavalmis vaimonsa Lissu (Kirsi Asikainen) miettivät sukutilalle jatkajaa. Tarina käynnistyy, kun perheen nuorempi poika Matias (Lauri Kukkonen) tuo ensimmäistä kertaa näytille tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee). Tämän hienostuneen helsinkiläisparin saapuminen sysää niin perheenjäsenet kuin sukutilankin muutokseen.

Konfliktiherkässä perhejoulussa riittää sulateltavaa isoveli Hanella (Jorma Tommila), rehvastelevalla mutta sydämeltään herkällä pohjalaisäijällä, jonka kaljankatkuiset tokaisut saavat itse näytelmäkirjailijankin punastumaan.

Vastusta Hanelle tarjoaa reipasotteinen vaimo Tiina (Emmi Kangas), jossa on selvää emäntäainesta. Kovia kokenut pariskunta elää asumuserossa, mutta kummankaan tunteet eivät ole kuolleet.

saman-katon-alla-hane-ja-tiina

Eron partaalla räpiköivä pariskunta Hannu eli ”Hane” (Jorma Tommila) ja Tiina (Emmi Kangas) käyvät näytelmässä tahtojen taistelua. KUVA: Linus Lindholm

Matkan varrella olen keskustellut näytelmän henkilöistä useaan otteeseen ohjaaja Erik Kiviniemen ja dramaturgi Outi Rossin kanssa. Olen oppinut paljon näistä keskusteluista, miettinyt henkilöhahmojen historiaa, motiiveja, haaveita ja tahdonsuuntia – ja pannut peliin kaiken tietämykseni ihmisenä olemisesta.

Olen viettänyt kirjoittamieni hahmojen kanssa paljon aikaa, suunnilleen vuoden verran. Olen nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, tuntenut heidän stressinsä ja epätoivonsa, heidän halunsa ja mustasukkaisuutensa, olen ymmärtänyt heidän ongelmiaan ja paheksunut heidän sanojaan, olen surrut kun heillä menee huonosti ja iloinnut kun he onnistuvat, olen nähnyt kuinka he kohtaavat ja kaipaavat ja kurottelevat toisiaan kohti.

Maria Antmanin hieno lavastus tuo esiin kuilun, joka toisinaan ajaa perheenjäsenet erilleen. Näyttämön halki virtaava joki on konkreettinen ja symbolinen raja, jonka äärellä riidellään, rakastetaan, saunotaan ja pestään kädet.

saman-katon-alla-sauna

Veljekset Matias (Lauri Kukkonen) ja Hane (Jorma Tommila) ovat eri mieltä sukutilan tulevaisuudesta. KUVA: Linus Lindholm

***

Ensi-illassa jännittävintä oli aistia niin läheisten kuin muunkin yleisön reaktiot. Mikä naurattaa, mikä hämmentää, mikä saa melkein huudahtamaan ääneen?

Minkä kohtauksen aikana joku kaivaa nenäliinaa käsilaukustaan?

Oli hienoa seurata, kuinka yleisö lämpeni tarinalle ja eläytyi tapahtumiin. Välillä tuntui, että me kaikki katsojat olimme mukana viettämässä tuota arvaamatonta joulua. Me saimme nähdä omin silmin, kun tupaan asteli Hanen näköinen joulupukki hämmentävässä naamarissaan. Me katsoimme vierestä, kun veljekset riitelivät saunan lauteilla ja kun intialaisten suitsukkeiden tuoksu täytti tuvan. Me seurasimme silmä tarkkana, kun lavalla tanssittiin bollywoodia ja laulettiin seuraavassa hetkessä haikeaa jouluvirttä.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”

saman-katon-alla-2

Jorma Tommilan esittämästä Hanesta paljastuu näytelmän kuluessa myös herkkä puoli. Kuvassa lisäksi Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen sekä Lauri Kukkonen. KUVA: Linus Lindholm

***

Kun esitys päättyi, minutkin kutsuttiin näyttämölle yleisön eteen. Työryhmän tavoin sain kukkia ja iloisia aplodeja. Yritin kumartaa mahdollisimman luontevasti. Se ei varmastikaan näyttänyt siltä. Olen oppinut lapsena vain niiaamisen taidon.

Ennen karonkkaa oli kiitosten aika. Olin kirjoittanut etukäteen päiväkirjaani noin nelisen sivua kiitoksia, joita olin mumissut puoliääneen pitkillä pyörälenkeillä Lapualla. Olen onnellinen, että muistin puheessani sanoa melkein kaiken.

Kun karonkka ja muut juhlallisuudet olivat ohitse, menin yksin hotellihuoneeseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, mihin tarttunut. Niinpä söin hopetoffeekarkkeja, jotka olin saanut ystävältäni lahjaksi. Katselin pöydällä tuoksuvia ruusuja, neilikoita, gerberoita ja krysanteemeja. Selasin kännykästäni illan aikana otettuja valokuvia. Koska yksikään potrettini ei ollut onnistunut, otin itsestäni kompensaatioksi noin 23 selfietä. Näistä kaikista otoksista kelpuutan vain yhden, tai kaksi. Tässä toinen niistä:

ensi-ilta

Kello oli tuolloin suunnilleen yksi yöllä. Ripsivärini oli levinnyt, hiukset kaipasivat kampaa. Tunnin päästä täyttäisin vuosia.

En olisi voinut kuvitella parempaa starttia syntymäpäivälle.

Mitä tapahtuu katharsiksen kynnyksellä

Catharsis (from Greek κάθαρσις katharsis meaning ”purification” or ”cleansing”) is the purification and purgation of emotions—especially pity and fear—through art or any extreme change in emotion that results in renewal and restoration.

Lähde: Wikipedia

Kirjoittamani näytelmän kantaesitys on jo huomenna perjantaina Vaasan kaupunginteatterissa. Ensi-ilta saapui lopulta yllättävän äkkiä, aivan kuin syksy itsekin.

Reagoin lähestyvään juhlahetkeen monin tavoin.

rappusilla-1

Pari viikkoa sitten huvimajan portailla Lapualla.

Tunnen oloni jossain määrin rauhattomaksi. Saan kirjoitettua lähinnä Saman katon alla -aiheisia Facebook-päivityksiä. Täytän koko seinäni näytelmään liittyvällä materiaalilla. Olen iloinen, että tuleva esitys on päässyt jo ennakkoon hienosti esiin pohjalaisissa lehdissä, samoin kuin muun muassa Maaseudun Tulevaisuudessa, jossa oli oivallinen otsikko: Vegaaniminiä järisyttää lihakarjatilallista perhettä Vaasan kaupunginteatterissa. Printtiversiossa otsikkona oli yhtä lailla osuva ”Luvassa tunteiden vuoristorata”.

Tiedossa on todellakin tunteita laidasta laitaan: iloa, surua, riemua, pelkoa – ja mielestäni myös katharttinen puhdistuminen.

Viime viikolla teatterilla järjestettiin Saman katon alla -lehdistötilaisuus, jossa esitettiin näytelmästä pitkähkö dramaattinen otos. Se antoi hyvin esimakua tulevasta väläyttäen näytelmän maailmaa ja perhesuhteita.

lehtijuttua-1

Pätkä Laura Krohnin kirjoittamasta Pohjalaisen jutusta.

Välillä toki julkaisen Facebookissa muutakin sisältöä, jotta seinälläni näkyisi vähän vaihtelua. Juuri eilen tein esimerkiksi testin, jossa selvitin, mikä Muumi-hahmo olen.

Olen Niiskuneiti. Minä sanon sen kaikille.

Näen levottomia unia. Herään kolmelta yöllä siihen, että minulla on hirveä jano. Nukahdan uudelleen. Olen yhtäkkiä bileissä, joissa tapaan hyvin nuoria, minulle vieraita Teatterikorkeakoulun opiskelijoita. Yksi heistä huomauttaa, että minulla on jännä pukeutumistyyli: ”Sul voi olla esimerkiksi todella tyylikäs laukku, ja sitten yhtäkkii jotkut tosi oudot leggingssit ja sadetakki.”

Seuraavassa hetkessä tapahtuu vesivahinko. Katosta ropisee vettä, ihmiset kirkuvat. He lähtevät taksilla johonkin.

He eivät odota minua.

junassa-1

Taannoin junassa.

Hereillä ollessani joudun konfliktitilanteeseen kahtena peräkkäisenä päivänä Helsingissä. Tällaista ei tapahdu usein, sillä minä nimenomaan vältän konflikteja – kaikkialla muualla paitsi tarinoissa.

Nyt päätin kävellä niitä kohti.

Isosiskoni on monesti lohduttanut, että sitten kun täyttää 40, ei enää yksinkertaisesti pysty pitämään suutaan kiinni. Elämä helpottuu valtavasti, kun saa sanottua asiansa. Olen ajatellut melkein epätoivoisena, että minun kohdallani siihen tuntuu olevan miltei liian kauan aikaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että ehkä jonkinlaista muutosta on jo havaittavissa.

”It has begun”, siskoni vahvisti eilen puhelimessa.

Iltaisin harhailen Helsingin vaatekaupoissa. Kokeilen paria juhlamekkoa, kumartelen sovituskopeissa. Minulle kelpaa vain kaikki mikä kimaltaa. Löydän Monkista T-paidan, jossa lukee ”A never ending story”. Se ei kimalla, mutta ostan sen silti.

t-paita-1

Juoksen viikon sisällä kolme kertaa väärään junaan. Pulssini on koholla, sadetakki hiostaa. Herätän huomiota Batman-housuissani. Epäilen, että deodoranttini on pettänyt.

Haluan seurata ainoastaan kolmea tv-sarjaa: Vain elämää, Ensitreffit alttarilla ja Exiä rannalla. Viimeksi mainittua katsoin hiljattain jopa uusintana (kaksi kertaa). Minua kiinnostaa, miten Luca reagoi, jos Ninnu ihastuukin Mattiin.

Yhtäkkiä sillä on väliä. Kaikella on väliä.

Soitan hotelliin, joka sijaitsee lähellä Vaasan kaupunginteatteria. Pyydän mahdollisimman hiljaista huonetta. Yllättäen se järjestyy helposti. Kaikki järjestyy!

Pakkaan matkalaukun Pohjanmaan reissua varten. Otan mukaani vähintään kolme eri juhlavaatekertaa, lenkkarit ja juoksuhousut, pari romaania sekä päiväkirjan. Nenäsumutteen. Särkylääkkeitä. Ja tietysti myös pienen savukvartsikiven, joka auttaa saavuttamaan sisäisen tasapainon.

Näin olen lukenut.

joki-sillalta

Näkymä Karhunsillalta Lapualta.

Kirjoitan tämän blogipostauksen, liian pitkän tauon jälkeen. Totean, että minun pitäisi päivittää blogia useammin. Minun täytyy kirjoittaa enemmän kaikkea. Minun täytyy lukea enemmän. Täytyy kirjoittaa ja lukea, kirjoittaa ja lukea.

Käyn juoksulenkillä, joka kestää kymmenen minuuttia. Tiskaan puolitoista tuntia, kuuntelen Iisan ihanaa biisiä Tuu tänne. Siivoan kylpyhuoneen. Hankaan kaakeleita sinisellä harjalla, valutan viemäriin kaiken lian. Pyyhin peilin puhtaaksi, puhdistan vessanpöntön kumihanskat kädessä.

Huokaisen syvään. Käyn suihkussa, pesen hiukset perusteellisesti. Puen ylleni vaatteet, joissa on helppo olla. Viikkaan laukkuun sen ainoan paljettimekon, johon luotan.

Tuntuu siltä kuin jonkinlainen katharsis olisi jo nyt huuhtonut minut kauttaaltaan.

Olen valmis lähtemään juna-asemalle.