Siksi kirjoitan

Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää.

-Leena Krohn: Erehdys

Syksy 2010. Elokuvakäsikirjoittamisen koulutusohjelma Tampereella, ensimmäinen oppitunti. Kolmekymppinen brittiopettaja astelee luokkaan ja hymyilee valoisasti, valloittaa kaikki olemuksellaan.

Hän kirjoittaa liitutaululle kysymyksen:

WHY DO WE WRITE?

kukkamuistikirja

Hän katsoo meitä silmiin ystävällinen ilme kasvoillaan. Yritän keksiä jotakin englanninkielistä sanottavaa. Pääni on tyhjä, piiloudun nimilappuni taakse. Onneksi muut ovat rohkeampia.

Taululle ilmaantuu viisaita vastauksia:

Koska saamme siten hyödyntää luovuutta.

Koska haluamme ilmaista itseämme.

Koska haluamme kertoa tarinoita.

Koska rakastamme sanoja ja lauseita.

Koska kirjoittaminen keventää sydäntä.

Opettaja nyökkäilee, hyväksyy kaikki vastaukset. Sitten hän kääntyy takaisin liitutaulun puoleen ja kirjoittaa oman vastauksensa, isoin kirjaimin:

BECAUSE WE HAVE TO.

Luokkaan laskeutuu hiljaisuus. Ymmärrämme, että tuo yksi lause sisältää oikeastaan kaikki muut vastaukset.

Opettaja vertaa kirjoittamista kuntosalilla käymiseen: aina sinne ei jaksaisi lähteä, mutta sitten kun on saanut treenin tehtyä, ei koskaan kadu että nosti vähän puntteja.

Indeed. Vuosien kokemuksella voin sanoa, että kirjoittamisesta tulee hyvä olo.

Tai ainakin vähän parempi.

***

HS kulttuuri

Muisto esikoiskirjasyksyltä 2007.

Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalisteilta kysytään aina kolme tai neljä kysymystä, joista yksi kuuluu: miksi kirjoitat?

Kysymys on tavallaan yksinkertainen – ja kuitenkin täsmällisen, kaiken kattavan vastauksen antaminen on vaikeaa. Voi myös olla, että perusteluja on monia.

Esikoisteokseni Arvostelukappale oli kisassa ehdolla vuonna 2007. Etsin huvikseni käsiini vanhan lehtileikkeen ja löysin oman vastaukseni miksi kirjoitat -kysymykseen:

”Kirjoittaminen on minulle luontevin tapa saada maailmasta kiinni – ja myös itsestäni. Uusien tarinoiden luominen tuottaa iloa, jota ei voi verrata mihinkään muuhun tunteeseen.”

Voin yhä allekirjoittaa nuo 25-vuotiaana kirjoittamani lauseet (jopa tuon ajatusviivan paikan), vaikkakaan ne eivät aivan täydellisesti kykene vangitsemaan sitä mitä ajattelen. Lisäisin vielä joukkoon ainakin rakkauden kieleen ja sanoihin, ja itsensä ilmaisemisen tarpeen.

 

martta wendelin muistikirja

Vuoden 2015 Finlandia-voittaja Laura Lindstedt oli kanssani samassa kisassa ehdolla romaanillaan Sakset (2007). Hänkin puhui vastauksessaan luomisesta:

”Löytääkseni muitakin ääniä kuin omani. Vapautuakseni kommunikaatiosta mykäksi heittäytymättä. Luodakseni maailmoja, jotka ylittävät minun maailmani.”

Samana vuonna ehdolla ollut prosaisti Miina Supinen vastasi kirjoittavansa, koska se ”piristää ja rauhoittaa” häntä, ja novelleilla debytoinut teatterintekijä Pasi Lampela kirjoittaa ymmärtääkseen, ”miten kaltaiseni henkilö on voinut syntyä, ja miten voin selvitä”.

Vuoden 2015 HS-esikoiskirjakilpailun voitti Saara Turunen romaanillaan Rakkaudenhirviö. Hän vastasi kysymykseen kolmella sanalla:

”Voidakseni iloita elämästä.”

Myös vuonna 2014 ehdolla ollut kirjailija ja näyttelijä Antti Holma kiteytti vastauksensa yhteen lauseeseen:

”Koska en osaa puhua enkä elää.”

***

tyhjän paperin nautinto

Teoksessaan Tyhjän paperin nautinto Julia Cameron toteaa kirjoittamisen olevan inhimillistä: ”Kirjoittamalla otamme maailman haltuun. (–) Meidän pitää kirjoittaa, koska kirjoittaminen tuo elämään selkeyttä ja intohimoa.”

Lisäksi Cameron on sitä mieltä, että ”kirjoittaminen on kuin hengittäminen”.

Hyvin sanottu.

Olen kirjoittanut aina, päiväkoti-ikäisestä asti. Olen kirjoittanut kotona, kirjastossa, hotellissa, uimarannalla, mökillä, baarissa, kahvilassa, autossa, junassa ja lentokoneessa. Olen kirjoittanut Lapualla, Vimpelissä, Lapissa, Dubaissa, Manchesterissä, Edinburghissa, Pariisissa ja Espanjassa uima-altailla.

Kirjoittaminen on auttanut minua selviytymään, se on vapauttanut paperille surua ja kyyneliä. Se on myös auttanut minua viihtymään, se on ollut ajankulua, se on saanut minut nauramaan.

Joskus sisällä käy sellainen myllerrys, että siihen ei juuri tepsi mikään muu kuin Maraboun suklaalevy, juoksulenkki tai kynä ja pala paperia (tai vaihtoehtoisesti tietokoneen naputtaminen).

Joskus kirjoittamista välttelee viimeiseen asti, koska se pelottaa. On pelottavaa kohdata yhä uudelleen itsensä ja ajatuksensa, tyhjän paperin edessä.

fearless muistikirja

Mutta joskus sielussa jomottava möykky on niin suuri, että vain kirjoittaminen auttaa purkamaan sen.

Sitä makaa valveilla keskellä yötä, outo paino rinnassa, sydämessä kasa sanomattomia sanoja. Nousee ylös, ottaa muistikirjan esiin, antaa kynän kulkea, etsii täsmälliset sanat tunteelle.

Sille tunteelle, joka on koko ajan yrittänyt paeta lauseita ja määritelmiä mutta joka on nyt vihdoin tässä, silmien edessä.

 

Siksi kirjoitan.

Kuuntele sydäntäsi ja kirjoita

Ja ei oo mitään mitä ei vois sanoo, meissä

on pimeä mut meis on myös valo.

-Aurora: Kaikki mitä näät

Olen viime aikoina kuunnellut usein Auroran kappaletta Kaikki mitä näät. Se kertoo tulisista tunteista ja ravistelevasta rakkaudesta, mutta valitsemani sitaatti sopii mielestäni hyvin myös kirjoittamiseen.

Lainasin yllä olevia sanoja, kun puhuin taannoin Porvoon Amistossa nuorille lähihoitajaopiskelijoille. Puhuin siitä, miten kirjoittaminen voi toimia itseilmaisun keinona ja miten sanojen avulla voi ilmaista erilaisia tunteita: rakkautta, vihaa, iloa, surua, riemua, epätoivoa.

syksy pienempi

Vierailuni Amistossa oli osa Lukukeskuksen ja Taiteen edistämiskeskuksen järjestämää Write on -kirjailijakiertuetta, joka on suunnattu ammattioppilaitoksiin. Kiertueen tarkoituksena on kannustaa nuoria kirjoittamaan ja lukemaan.

Aluksi puhuin lyhyesti kirjallisuusterapiasta, koska arvelin aiheen innoittavan tulevia lähihoitajia. Olin tutkaillut vierailua varten kirjaa nimeltä Hoivasanat (toim. Silja Mäki Terhikki Linnainmaa), joka on oivallinen opus kirjallisuusterapiasta kiinnostuneille.

Hoivasanoissa todetaan, että luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen ero on häilyvä. Luova kirjoittaminenkin voi olla terapeuttista, vaikka sillä ei olisikaan terapeuttisia tavoitteita.

”Jos runoutta ja kirjallisuutta ajatellaan taidemuotoina, ei niiden ole tarkoitus olla terapiaa, vaan taiteellisia luomuksia. Se ei estä runoa tai tarinaa olemasta yksilön näkökulmasta terapeuttinen, muutosta ja kasvua edistävä”, kirjassa todetaan.

20151112_143549 (2hoivasanat

Taide voi olla terapeuttista myös sen vastaanottajalle, kuten taiteilija ja professori Teemu Mäki on todennut esseekokoelmassaan Näkyvä pimeys (2009). Mäki kirjoittaa, että taide eroaa terapiasta juuri jaettavuudellaan:  ”Se saattaa olla yhtä terapeuttista yleisölleen kuin tekijälleen.”

Törmäsin Mäen pohdintoihin lukiessani Niina Revon pro gradu -tutkimusta ”Kirjailijana ja luovan kirjoittamisen ohjaajana – oppeja omista kokemuksista” (2010). Löysin gradun etsiessäni netistä tietoa terapeuttiseen kirjoittamiseen liittyen. Opinnäytetyössään Repo pohtii muun muassa kirjailijaksi tulemista, läheltä itseä kirjoittamista, terapiakirjoittamista ja kirjoittamisen ohjaamista.

”Kirjoittamalla voi tutkia itseään, etäännyttää, kertoa tarinoita, jotka ovat tai voisivat olla totta”, Repo tiivistää.

Koen, että kirjoittaminen on minulle useimmiten hyvinkin hoitavaa ja vapauttavaa. Olo helpottuu, kun jonkin epämääräisen tunteen saa loihdittua vaikkapa laulun sanoiksi, novelliksi tai romaanin aluksi.

kuva

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lopullinen teos olisi suora, todellinen dokumentti minusta itsestäni. Sanat elävät paperilla omaa elämäänsä, draaman kaari muokkaa arjen kulkua, mielikuvitus laukkaa toden ohi.

Repo tiivistää faktan ja fiktion eron hyvin gradussaan:

”Vaikka fiktion kirjoittaja kirjoittaisi elämänkertakirjoittajan tavoin itsestään – etsisi itseään ja jäsentäisi elämäänsä – kirjoittamalla,  ei lopputulosta voi tulkita toden kautta.”

Tärkeämpää kuin se, kuinka paljon tekstissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota, onkin ehkä lopulta se, millaisen tunteen tai reaktion teos herättää lukijassa. Tulen aina todella onnelliseksi, jos oma kirjani on onnistunut koskettamaan jotakuta niin, että hän on nauranut tai itkenyt sen äärellä, käsitellyt kirjoitusteni kautta omia surujaan ja ilojaan.

Puhuin opiskelijoille myös aiheesta, jota olen paljon pohtinut: kirjoittajan rohkeudesta ja rehellisyydestä, uskalluksesta kurkistaa oman sielunsa kammioihin.

”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät”, kirjoittaa Julia Cameron teoksessaan Tyhjän paperin nautinto.

tyhjän paperin nautinto

Teetin opiskelijoille muutamia kirjoitusharjoituksia, joissa tarkoituksena ei ollut tuottaa mitään ”hienoa” ja valmista, vaan kirjoittaa paperille niin kuin asiat ovat.

Pyysin opiskelijoita esimerkiksi kirjaamaan ylös heidän ensimmäisen lapsuusmuistonsa. Oli hienoa huomata, kuinka nuoret kirjoittivat kynät sauhuten, omaan tarinaansa keskittyen.

Tyhjän paperin nautinto -kirjassaan Julia Cameron toteaa, että kirjoittaminen on pikemminkin muistiin merkitsemistä kuin uuden keksimistä.

”Kirjoittaminen on kuuntelevan sydämen taidetta”, Cameron sanoo.

Tulkitsen tuon lauseen niin, että ehkä meissä uinuvat jo valmiiksi ne tarinat ja mahdolliset maailmat, jotka meidän pitää luoda ja kirjoittaa.

Meidän täytyy vain kuunnella.

Mies, joka ei pelännyt tunteita

”Kun kirjoitamme rehellisesti, sanat lämpenevät ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät.”

-Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Baareissa ei kovin usein tapaa ihmistä, jonka kanssa voisi puhua kirjallisuudesta lauantaiyönä klo 3.30. Toisinaan näin kuitenkin voi käydä. Mies, jonka kanssa juttelin kerran Loosessa valomerkin aikaan, piti etenkin Albert Camus’sta. Kotimaisista kirjailijoista hän ihaili lähinnä Juha Seppälää. Ymmärsin, että kotimaiset romaanit olivat hänen mielestään usein liian suunniteltuja, juonenlangat liian tarkoin solmittuja. Niiden taidokkaat rakennelmat eivät puhutelleet häntä.

Hän esittikin minulle ja muille kirjailijoille toiveen.

”Kirjoittakaa siitä, miltä teistä tuntuu.”

Tuo lause jäi pyörimään mieleeni. Se kaikui päässäni, kun luin Camus’n Putoamisen tai kun ahmin Karl Ove Knausgårdin koskettavia omaelmäkerrallisia romaaneja tai kirjoitin omaa kirjaani.

Kuinka moni uskaltaa kirjoittaa siitä, miltä todella tuntuu?

”Miksei kukaan sanonut mitään? Miksei kukaan huutanut ääneen”, Charles Bukowskikin ihmetteli nuorena miehenä, kun hän yritti löytää Los Angelesin kaupunginkirjastosta hyvää luettavaa; kirjoja, jotka puhuisivat juuri hänelle ja joissa olisi intohimoa ja rohkeutta.

Lopulta Bukowski löysi sattumalta John Fanten romaanin Ask the Dust, joka teki nuoreen kirjailijan alkuun vaikutuksen jo ensiriveistä lähtien. Vihdoin hän oli kohdannut miehen, joka ”ei pelännyt tunteita”, kuten Bukowski kirjoittaa Fanten romaanin esipuheessa.

Ask the Dust -romaanin on suomentanut Juhana Rossi.

Rehellisesti ja aidosti kirjoittaminen ei aina ole helppoa, se vaatii kirjoittajalta rohkeutta ja heittäytymistä. Rehellisyys on kuitenkin yksi tärkeimmistä avaimista hyvään kirjoittamiseen. Se myös auttaa oman äänen löytämisessä.

Puhun näistä asioista lisää huomenna Imagen kirjoittajakoulutuksessa. Uusin siellä marraskuussa pitämäni luennon, jonka aiheena on ”Kirjoittajan oma ääni ja tyyli”.

Tilaisuus näyttää olevan jo loppuunmyyty. Ehkä joku teistäkin on siellä, toivon niin.
Nähdään!