Treffeillä Tainan kanssa

Tapasin viime viikolla lounaalla kaverini, jonka kanssa puhumme paljon tarinoista ja kirjoittamisesta. Kerroin hänelle, että olin loppukeväästä saanut näytelmäni valmiiksi ja yritin jälleen kirjoittaa proosaa. Työ tuntui edistyvän vähän nahkeasti, ehkä siksi että olin antanut jo kaikkeni draamaan.

”Onks sulla nyt takki ihan tyhjä”, hän kysyi.

”Aika lailla joo.”

kavely 1

Kaverini neuvoi, että nyt olisi nyt sopiva hetki ottaa rennosti, nauttia elämästä, inspiroitua uusista maisemista.

”Voisit tehdä niitä asioita, joista olet aina haaveillut, hän sanoi. ”Käydä vaikka Pariisin Disney Worldissa.”

(Keskustelu eteni niin vauhdikkaasti, että en ehtinyt kertoa hänelle, että Pariisin Disney World on jo koettu, yhdeksän vuotta sitten. Mikkihiiret ja akuankat hymyilivät leveästi, minä itkin. Olin äskettäin eronnut silloisesta poikaystävästäni).

Joka tapauksessa kaverini ehdotus oli loistava. Hän oli vähän samoilla jäljillä kuin Julia Cameron Tie luovuuteen -kirjassaan, jota olen tässäkin blogissa monesti siteerannut.

kirjapino

Cameron puhuu kyseisessä teoksessaan taiteilijatreffeistä. Ne ovat sikäli erikoiset treffit, että niille mennään yksin, aivan omassa seurassa. Paikan olisi hyvä olla sellainen, että se ravitsee ja inspiroi, täyttää taiteilijan luovaa varantoa.

”Sisäinen taiteilijasi on lapsi, joka ei välitä niinkään rahasta kuin huomiosta: käynti kiehtovassa romukaupassa, yhdessä ja yksin nähty vanha suosikkielokuva, taidenäyttely, luontoretki. Yhdessä vietetty aika on oleellista, ei kustannukset”, Cameron kirjoittaa.

Treffit yksin romukaupassa ei välttämättä kuulosta kovin houkuttelevalta; kirjailijan ammatissa joutuu muutenkin olemaan niin paljon yksin, ja hyvin usein myös ajatusten roinan keskellä.

Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt muita inspiroivia paikkoja. Olen mennyt spontaanisti yksin elokuviin, itseni kanssa, ehtimättä pyytää ketään seuraksi – ja olen tajunnut olevani taiteilijatreffeillä. Olen nähnyt Tainan seurassa sekä uusia että vanhoja elokuvia, muun muassa nämä: Kirsikkapuiden alla, Kaksi yötä aamuun, Tanskalainen tyttö, Kuka pelkää Virginia Woolfia? sekä Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka.

leffateatteri

Orionissa on hauska käydä katsomassa klassikkoelokuvia vuosien takaa.

Tainan kanssa on oikeastaan aika kiva käydä elokuvissa. Hän nauraa aivan samoille asioille kuin minä, täsmälleen samoissa kohdissa. Usein hän myös ostaa leffaan karkkipussin ja yrittää syödä niin, ettei aiheuttaisi salissa kiusallista rapinaa.

Se ei koskaan onnistu.

Ärsyttävin piirre hänessä on se, että hän usein myöhästyy treffeiltä vähintään viisi minuuttia. Viimeksi hiippailimme jälleen hiukan myöhässä elokuviin; Elizabeth Taylor lauloi jo Who’s afraid of Virginia Woolf -sävelmää, sali oli aivan pimeä ja Taina valaisi meille kännykällä tietä.

Yhtenä päivänä kävimme yhdessä lenkillä. Se on helppoa, koko ajan ei ole pakko juosta. Välillä pysähdymme ihailemaan meren aaltoja tai puiston hopeapajuja, otamme ehkä muutaman valokuvan ja jatkamme matkaa. Lenkin jälkeen voimme mennä kalliolle istumaan, paistatella auringossa kuin kilpikonnat ja kuunnella Sannin biisejä.

kesakalliot 3

Joskus mietin, uskaltaisinko pitkästä aikaa lähteä matkalle ihan vaan Tainan kanssa. Hänellä ei ole kovin hyvä suuntavaisto, mutta hän osaa kyllä lukea karttaa ja puhua englantia. Hänellä ei ole koskaan tyylikkäitä kenkiä, mutta olen tottunut siihen. Tärkeintä on, että Tainan on hyvä kävellä.

Reissussa hän haluaa tehdä ihan samoja asioita kuin minä: samoilla kauniilla kaduilla, pysähtyä kahviloihin, juoda teetä hämärässä pubissa. En tiedä ketään, joka jaksaisi vaellella kirjakaupoissa yhtä kauan kuin hän.

Parasta Tainassa on ehkä se, että hänen kanssaan ei koskaan tarvitse herätä aikaisin aamiaiselle. Hän nukkuu niin pitkään kuin huvittaa ja kerää voimia uutta päivää varten. Mikäli hotellin aamiaisaika on jo ohitse, Taina ei rupea mököttämään.

Hän kävelee ensimmäiseen vastaantulevaan kahvilaan ja tilaa croissantin marmeladihillolla.

Ovet avautuvat laulamalla

Olen huomannut kuinka maailmankaikkeus asettuu hyvien suunnitelmien puolelle, erityisesti se suosii rohkeita ja suuria suunnitelmia.

-Julia Cameron:  Tie luovuuteen

Jokin aika sitten sain yllättävän ehdotuksen: minua pyydettiin laulamaan nobelistin kirjajulkkareissa. Tämä oli erikoinen sattuma, sillä olin juuri tänä keväänä aloittanut laulutunnit.

Vaikka ajatus esiintymisestä tuntui jännittävältä, suostuin solistiksi melkeinpä heti. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla pyöräilin läpi lakeuksien ja lauloin tuuleen, opettelin biisien sanoja ja palautin mieleen tutut sävelet.

Linnut Pohjanmaalla 1

Lauloin lakeuksilla yhdessä lintujen kanssa.

Tarkoituksena oli valmistella yllätys Antti Rivaselle, jonka esikoisromaani Miten muistat minut ilmestyi maaliskuun lopulla. Tutustuin Anttiin aikoinaan kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa, jonka toimintaan menin mukaan opiskeluaikoina.

Ensimmäiset bänditreenit jännittivät niin, että edellisenä yönä sain toden teolla odotella nukkumattia. Treenien alussa minusta tuntui hetken siltä kuin en olisi koskaan laulanut nuottiakaan. Pelkäsin, että tuotan pettymyksen kaikille soittajille, musiikille taidelajina sekä koko maailmankaikkeudelle.

Pian löysimme kuitenkin sopivan sävellajin, minkä jälkeen musisointi sujui kuin leikiten. Jussi Valtonen soitti kitaraa, Markus Salonen bassoa. Nämäkin kaverukset tunnen jo Nobelistiklubin ajoilta. Heidän ja Antin yhteinen ystävä Petri Sämpi vastasi lyömäsoittimista.

Juhlapäivänä jännitys värisi koko kropassa. Käsi tärisi, kun yritin piirtää rajauksia silmiin. Kotona kirjoitin ylös sekä yhdet välispiikit että pienen juonnon. Katsoin tarpeelliseksi merkitä muistiin muun muassa nämä lauseet:

-hyvää iltaa kaikille

-minä olen Taina Latvala

miten muistat minut kansi 2

Antti Ritvasen esikoisromaani ilmestyi maaliskuussa.

Laulunumeromme pysyi viimeiseen asti yllätyksenä päivänsankarille. Päätimme esittää juhlassa akustisesti kaksi Antti Ritvasen säveltämää ja sanoittamaa kappaletta: Hanna-Leenan unet ja Aavistuksia. Näitä Antti on aikoinaan laulanut Maunula-nimisessä bändissä, jossa myös Jussi ja Markus ovat soittaneet. (Maunulan versiot voi kuunnella täältä.)

Koko alkuillan sydämeni sykki paljettimekon alla. Miten oikein selviän tästä? Entä jos aloitankin Hanna-Leenan unet väärästä sävellajista? Mitä jos ääneni tärisee niin, että yleisö vajoaa hitaasti maan alle?

Kun oli aika astua lavalle, yhtäkkiä outo rauha valtasi minut. Muistin erään ystäväni sanat ja tajusin, että kyseessä ei ollut The Voice of Finland -finaali. Tärkeintä oli antaa päivänsankarille tämä lahja.

Lopulta kaikki sujui yli odotusten. Laulaminen tuntui hyvältä, lämmin tunnelma leijui sävelten yllä. Sali oli täynnä ystävällisiä, hymyileviä kasvoja, yleisö eli tuttujen biisien mukana ja kuunteli uteliaana uudet sovitukset.

Esityksen jälkeen palaute oli ihastunutta ja kannustavaa. Tuli tunne, että tällaista haluan tehdä lisää.

***

kirjat tie luovuuteen 1

Viime aikoina olen maininnut aika monessa postauksessa kirjailijan ja luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin. Teen sen näköjään nytkin.

Teoksessaan Tie luovuuteen Cameron puhuu unelmista ja niiden toteuttamisesta. C.G. Jungiin viitaten Cameron kirjoittaa synkronisiteetista, ”merkittävien yhteensattumien summasta”. Kun ihminen ottaa askelen unelmaansa kohti ja alkaa seurata sitä, koko maailma alkaa ikään kuin työntää häntä tuon haaveen luokse:

”Seuratessasi sitä huomaat, kuinka lisää salaperäisiä ovia aukenee.”

Minusta tuntuu, että tänä keväänä kävi juuri näin. Hyvin nopeasti laulutunnit johtivat ensimmäiseen esiintymiseen.

Ehkäpä jostain ilmaantuu toinen!

Uuden äänen voima

And I don’t care if I sing off key

I find myself in my melodies

I sing for love, I sing for me

I shout it out like a bird set free

-Sia: Bird Set Free (San. Sia Furler, Gregory Kurstin)

Viime aikoina olen kuunnellut yhä uudestaan Sia-nimisen artistin laulua. Olen tarponut räntäsateessa kylmissä kengissä ja tajunnut, että minulla on nyt uusi voimabiisi.

Sillä voimaa tarvitaan, monenlaisiin tilanteisiin. Heräämiseen, kävelemiseen, suremiseen, laulamiseen, apurahaselvityksen tekemiseen, selfien ottamiseen, tanssimiseen, imuroimiseen, raitiovaunussa seisomiseen, puhumiseen, ikävöintiin, hauskanpitoon, hiljaisuuteen.

taina kuvassa uusi

Voimaa tarvitaan, kun yläkerran asunnosta alkaa nokkua vettä kodin lattialle ja yhtäkkiä kaikki kattilat, kipot ja pyyhkeet saavat aivan uuden käyttötarkoituksen.

Voimaa tarvitaan, kun on siirryttävä kapsäkkeineen väliaikaiseen asuntoon, jossa ei ole pianoa. (Tilapäinen koti on tosin niin ihana, että sen huoneisiin väistämättä kiintyy.)

Voimaa tarvitaan, kun vanha valkoinen tietokonerahjus saa äkillisen sairaskohtauksen. Se on tallentanut muistilokeroihinsa monen vuoden tekstit, eikä varmuuskopioita ole olemassa kuin vain murto-osasta kaikista kirjoituksista.

Voimaa tarvitaan, kun iso kirjoitustyö pitäisi palauttaa NYT, eikä minun koneeni saa silmiään auki.

Mutta sitten tapahtuu käänne. Tilapäisen asunnon läheltä löytyy tietokonehuolto, jossa tehdään ihmeitä. Siellä koneet diagnosoidaan, ne paranevat ja saavat uuden elämän. Siellä vahingoittuneesta koneesta siirretään tiedostot muistitikulle muutamassa minuutissa! Siellä todetaan rauhoittavalla äänellä, että laitteesta on vain näyttö rikki.

Tietokonekorjaaja on niin kiva, että haluaisin syleillä häntä.

valkoinen tietokone 3

Hän on pelastanut minun elämäni ja myös minun koneeni elämän. Olen hänelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa.

Lopulta asiat ovat melkein hyvin.

Paitsi että kun tietokoneen saa takaisin, sillä pitäisi myös kirjoittaa. Eikä kirjoittaminen ole helppoa. Mutta kukapa sitä helppouden vuoksi tekisikään. Muistelen usein Madonnan sanoja dokumentissa I’m Going to Tell You a Secret, jonka olen katsonut pariinkin otteeseen. Madonna tosin puhui avioliitosta, mutta mielestäni näitä ajatuksia voi soveltaa myös kirjoittamiseen:

”(–) but I don’t want easy. Easy doesn’t make you grow. Easy doesn’t make you think.”

Tuota ohjenuoraa olen toteuttanut elämässäni; olen tehnyt kaikesta todella vaikeaa.

Mutta ei se mitään.

bealight 2

Viime aikoina olen ihmeissäni katsonut, millaista tarinaa tietokoneen ruudulle syntyy, millainen ääni tekstissä puhuu. Kieltämättä tuo ääni kuulostaa aika lailla erilaiselta kuin ennen. Olen kokeillut toisenlaista kertojaratkaisua kuin mihin olen tottunut, ja se vaikuttaa tekstin sävyyn ja tunnelmaan.

Ja ehkä myös minussa on tapahtunut jonkinlaisia muutoksia viime kuukausien aikana.

Välillä olen innoissani uudesta sävystä, välillä kuuntelen tuota ääntä ihmetyksen vallassa. Välillä vierastan sitä kuin vauva outoa aikuista.

Jokainen kirja vaatii oman äänensä, ja sitä täytyy kärsivällisesti etsiä. Vanhat ratkaisut eivät välttämättä päde uuteen tarinaan.

kirjailija paperit 1

Somewhat surprised.

En ole varma uuden tekstini tasosta. En voi olla miettimättä, mitä tyylistäni ajatellaan. Palaan jälleen Julia Cameronin teokseen Tie luovuuteenhänen ajatuksiinsa siitä, että oikeastaan taiteilija on pelkkä kanava. On vain annettava ”luovan voiman työskennellä kauttani”:

”Minä vain yksinkertaisesti kirjoitin. Ei neuvotteluja. Hyvää vai huonoa tekstiä? Mitä se minulle kuului.”

Voimaa tarvitaan tämän asian muistamiseen. Ja hyväksymiseen.

Voimaa tarvitaan myös siihen, että ensi viikon torstaina minulla on ensimmäinen laulutunti. Olen haaveillut laulutuntien aloittamisesta noin 762 päivää.

Jännittää, parikin asiaa.

Miltä tuntuu laulaa uuden ihmisen edessä? Miltä oma ääni kuulostaa vieraassa huoneessa?

Ja ennen kaikkea: uskallanko sanoa opettajalle, että olisi ihanaa oppia laulamaan Bird Set Free?