Itsenäisyyttä voi käsitellä myös komedian keinoin

Sain viime vuoden lopulla kiinnostavan ehdotuksen. Voisinko kirjoittaa Vaasan kaupunginteatterille monologin, joka käsittelisi itsenäisyyttä ja Pohjanmaata? Ja olisi mielellään myös komedia.

lakeusmaisema

Yön pimeinä tunteina mietin tuota haastavaa yhtälöä. Itsenäisyys + Pohjanmaa + komedia = x. Kainalot hikisinä yritin löytää ratkaisua. Miten kirjoittaa hauskasti itsenäisyydestä, jota on perinteisesti pidetty Suomessa varsin vakavana aiheena? Miten työstää komediallista materiaalia teemasta, johon etenkin Pohjanmaalla suhtaudutaan syvällä hartaudella?

Hetken ynnäiltyäni päätin tarttua haasteeseen. Päässäni alkoi elellä päähenkilö Jarppa, noin viisikymppinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingin vilskeessä. Vanhemmiten Jarppa on kuitenkin ruvennut kaipaamaan kiihkeästi takaisin kotiseudulleen, Pohjanmaalle. Tarkemmin sanottuna Lapualle.

Mistä minäkin olen kotoisin.

(Minulla ja Jarpalla saattaa olla muutakin yhteistä, mutta ei siitä sen enempää.)

Jarppa on ottanut vastaan suuren tehtävän: hän on luvannut pitää puheen vanhalla koulullaan Suomi 100 -juhlassa. Tilaisuus on jo seuraavana päivänä, mutta Jarppa ei ole vielä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ajatuksissa myllää lapualainen ensirakkaus Sussu, jonka elämää Jarppa seuraa nykyään Instagramin välityksellä. Sussu on edelleen erittäin ihana. Valitettavasti Sussu ei suostu poistumaan Jarpan päästä edes akupunktion keinoin.

Monologin kuluessa Jarppa yrittää paitsi saada yhteyden Sussuun, myös kehitellä ideaa juhlapuhetta varten. Hän pohtii, millaisena hän näkee Pohjanmaan nykyään. Mitä itsenäisyys hänelle merkitsee, entä koti, uskonto ja isänmaa? Ja miksi hän ravaa Lapualla nykyään niin usein, että hänen vanha äitinsä on jo burnoutin partaalla?

2017-08-22 16.43.14 (1)

Toin Vaasasta mukanani näytelmästä tehdyn lehtisen. Monologin esittää näyttelijä Jari Hietanen.

Itsenäisyys on monologin läpäisevä suuri teema. Se näkyy myös monologin nimessä: Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia. Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, että itsenäisyyttä ei tarvitse käsitellä pelkästään yhteiskunnallisella tasolla – vaikka tuokin taso on toki mukana. Tässä tarinassa on kyse on myös yksilön itsenäisyydestä; siitä, millaista on olla vapaa ja riippumaton ihminen, tehdä omat valintansa.

Kiinnostavaa on myös se, mikä valintojamme ohjaa ja mikä meitä milloinkin ajaa eteenpäin. Onko kyse kapinasta, ylpeydestä, pelosta vai rakkaudesta? Tähtäämmekö johonkin tavoitteeseen siksi, että itse sitä haluamme vai siksi, että toiset sitä odottavat? Millä tavalla edellisten sukupolvien toiveet ja arvot säätelevät meidän elämäämme? Monologissa pääseekin ääneen muun muassa Jarpan edesmennyt mumma, joka seuraa lapsenlapsensa vaiheita pilvenreunalta.

Yksi tärkeä teema on myös katumus. En ollut kirjoittanut sitä tietoisesti tekstiin, mutta näyttelijä Jari Hietanen ja ohjaaja Erik Kiviniemi bongasivat sen käsikirjoituksesta ja pitivät sitä keskeisenä aiheena.

Jarppa katuu monia asioita, muun muassa sitä, mitä hän sanoi Sussulle ennen kuin muutti Helsinkiin.

Ja myös sitä, mitä hän ei koskaan sanonut.

2017-08-22 14.14.53 (1)

Muistan, kuinka haastattelin vuosia sitten Juba Tuomolaa, Viivin ja Wagnerin luonutta sarjakuvataiteilijaa. Haastattelussa puhuimme muun muassa siitä, mistä komedia kumpuaa. En enää muista sanatarkasti Tuomolan vastausta, mutta muistan hänen sanoneen jotakin sellaista, että hauska syntyy tuskasta ja kärsimyksestä.

Huomasin tämän jälleen kerran myös omassa kirjoitustyössäni. Mun Pohjanmaa -monologin päähenkilö kärsii ennen kaikkea kaipauksesta ja koti-ikävästä. Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Minäkin olen katsonut ahtaan kerrostaloasuntoni ikkunasta ulos ja todennut, että minun näköalani koostuu nykyisin yhdestä koivusta sekä vastapäisellä parvekkeella tupakoivasta naapurista.

Kaipaus, kärsimys  ja katumus voivat kääntyä huumoriksi, kun niitä käsittelee tietystä näkökulmasta, pilke silmäkulmassa. Tragedia ja komedia ovat hyvin lähellä toisiaan – ja tässäkin teoksessa nauru saa seurakseen surun.

*

2017-08-22 16.51.30

Viime viikolla kävin Vaasan kaupunginteatterissa seuraamassa monologin harjoituksia. Oletin treenien olevan Julia-salissa, jossa näytelmää aletaan esittää 2.9. alkaen. Kun avasin oven ja kurkistin saliin, näin näyttämöllä valtavan valkoisen muumin.

”Tuota…. Onko täällä tänään Mun Pohjanmaa -harjoitukset”, kysyin hämmentyneenä.

”Näyttääkö tää siltä”, joku työryhmästä naurahti. Ymmärsin, että Julia-salissa olivat käynnissä Tove Janssonin Näkymätön lapsi -satuun pohjautuvan näytelmän treenit.

Minua neuvottiinkin menemään Ullakolle neljänteen kerrokseen. Tapasin siellä Jari Hietasen ja Erik Kiviniemen, näyttelijän ja ohjaajan, joiden kanssa olen saanut käydä pitkiä ja antoisia keskusteluja monologin sisällöstä ja jotka ovat antaneet minulle palautetta kirjoitusprosessin aikana. Tapasin myös Jenny Malmbergin, joka vastaa esityksessä muun muassa pianonsoitosta. Oli hauskaa seurata harjoitusten kulkua ja nähdä, miten Jarppa ja muut esityksen hahmot heräävät henkiin monipuolisen Jari Hietasen tulkitsemana.

Tänä torstaina Vaasan kaupunginteatterissa vietetään näytäntökauden avajaisia, joissa saadaan nauttia maistiaisia teatterin tulevista näytelmistä. Huomenna siis minäkin pakkaan laukkuni ja lähden junalla kohti Pohjanmaata.

Mun Pohjanmaata.

Lontoo, levoton ystäväni

Sir, when a man is tired of London, he’s tired of life.

-Samuel Johnson

Big Ben

Big Ben ja minä.

Tutustuin Lontooseen ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten. Haastattelin Alicia Keysiä baarissa, jonka nimen olen jo unohtanut. Se oli round table -haastattelu, pöydän ääressä istui minun lisäkseni ehkä kolme tai neljä toimittajaa. Yksi oli ilmeisesti Itävallasta, koska kaikki hänen kysymyksensä liittyivät wieniläisiin säveltäjiin. Minun kysymykseni liittyivät rakkauteen. Ylläni oli paita, joka oli täynnä pianon koskettimia.

”Did you wear it for me”, Alicia sanoi mustien aurinkolasiensa takaa.

”Yes”, minä vastasin ujosti.

Illalla pääsin vielä Alicia Keysin keikalle. Muistikuvissani välkkyy hämyinen turkoosiksi valaistu huone, ja piano jonka äärellä Alicia laulaa että Love Is Blind.

Seuraavana aamuna söin yksin aamiaista hotellissa. Paluulento olisi jo samana päivänä, eikä minulla ollut kovin paljon aikaa katsella nähtävyyksiä. Olin silti päättänyt, että tavalla tai toisella näkisin Big Benin.

Näin myös tapahtui. Otin taksin ja pyysin kuskia ajamaan Big Benin ohi.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Lontooseen.

***

Puhelinkoppi Lontoo

”Hello, is it me you’re looking for?”

Minun ja Lontoon ystävyys on kestänyt jo monta vuotta. Vaikka nykyisin tapaamme melko harvoin, tuntuu kuin emme olisi olleet erossa lainkaan.

Jokainen kohtaamisemme on ollut erilainen. Olen nähnyt Buckinhamin palatsin edessä marssivat sotilaat mustissa karvalakeissaan ja ihaillut Westminster Abbeyn lattiaa, joka on kuin shakkilauta. Olen matkustanut Victoria Stationilta perinteisiin laukkakisoihin Epsonin pikkukaupunkiin ja nähnyt vilauksen kuningatar Elisabetin punaisesta hatusta. Olen hypistellyt lukemattomia kirjoja Foylesissa ja Waterstonella, antikvariaateissa ja W & H Smithillä. Olen käynyt teatterissa, nähnyt Kim Cattrallin Tennessee Williamsin näytelmässä Sweet Bird of Youth ja katsonut haltioissani hänen säkenöiviä silmiään. Olen tilannut teetä pubissa ja saanut osakseni täydellisen hyväksynnän. Olen seissyt ruuhkametrossa matkalla Earl’s Courtiin, Leicester Squarelle, Piccadilly Circukseen ja Nottinghill Gatelle, olen kuullut ihmisten puhuvan lukemattomia eri kieliä ja tuntenut toisen turistin käsivarren omaani vasten. Olen nähnyt naisia, jotka kävelevät Harrodsille Dolce & Gabbanan jakkupuvuissa ja katusoittajia, jotka laulavat Leonard Cohenin Hallelujahia keskellä kiireistä iltapäivää.

Piccadilly Circus

Piccadilly Circus.

Viimeksi kävin Lontoossa huhtikuussa, pääsiäisen aikoihin. Kaupunki oli samanlainen kuin ennenkin – mutta ehkä minä olin jossain määrin muuttunut. Ensinnäkin olen neljä vuotta vanhempi kuin viimeksi. Se vaikuttaa kaikkeen, muun muassa siihen miteni jalkani reagoivat käveltyäni 17 000 askelta päivässä.

Jouduin myöntämään itselleni, että välillä Lontoo uuvuttaa. Se on äänekäs, meluisa, levoton ja jollakin tavalla yksinäinen. Se on epätäydellinen, niin kuin minä tai kuka tahansa ystävä – joskus jopa epäsiisti. Kaduilla lojuu roskapusseja, jossakin naisten vessassa haisee oksennus, italialaisessa ravintolassa tarjotaan kylmää lasagnea. Murehdin kodittomia, jotka makaavat kadulla makuupusseissaan, vierellään nälkäinen koira ja avuton peltipurkki. Stressaan myös mitättömän pieniä asioita, kuten sitä, kantautuuko liikenteen melu hotellihuoneeseen ja jaksanko varmasti herätä aamiaiselle klo 09.00. Ahdistun tungoksesta ja väenpaljoudesta. Tunnen, että tarvitsen lisää tilaa, vähän kuin jossakin ihmissuhteessa.

Kuitenkin palaan kaupunkiin aina uudelleen. Ja joka kerta löydän jotakin sellaista, mitä en ole ennen nähnyt.

Lontoo - maisemaa

Kaupunkinäkymää.

Tällä kertaa löysin muun muassa Whitehall Gardens -nimisen puutarhan melko läheltä Big Beniä ja Westminsterin metroasemaa. En ollut hetkeen nähnyt mitään niin kaunista. Puutarha oli täynnä vaaleanpunaisia kukkia, ehkä tulppaaneja. (Jos joku hortonomi lukee tätä postausta, feel free to inform me about those flowers in the picture).

Lontoo - Whitehall Gardens

Pieni lepotauko Whitehall Gardensissa.

Kävimme kolmen hengen porukalla myös Towerissa, joka on minulle huomattavasti tutumpi Tudors -tv-sarjasta (pääosassa Jonathan Rhys-Meyers!) kuin koulun historiatunneilta. Kuljimme pitkin kellarintuoksuisia käytäviä, katselimme kokovartalohaarniskoihin pukeutuneita kuninkaallisia ja vanhoja aseita, joihin emme jaksaneet perehtyä. Näimme mustia korppeja, jotka nokkivat maasta kevään tuoreita makuja.

Lontoo - The Tower

The Tower.

Löysin kirjoja, joita en ollut koskaan ennen lukenut, kuten Evelyn Waugh’n A Handful of Dust –nimisen klassikon sekä Tommy Wieringan romaanin A Beautiful Young Wife.

Viimeisenä päivänä riitelin paikallisen taksikuskin kanssa matkan hinnasta. (Jouduimme tekemään paniikkipäätöksen ja matkustamaan taksilla lentokentälle, koska junaliikenteessä oli ongelmia). Kuski ei osannut ennustaa tarkkaa hintaa, vain karkean arvion. Valitettavasti juuri tuolloin sattui olemaan pääsiäisestä johtuva ”bank holiday”, mikä ilmeisesti vaikutti taksoihin. Mittari naksutti nimittäin epätodellisen korkean lukeman, ehkä noin 40 prosenttia suuremman kuin mihin olimme varautuneet.

”You can’t do this”, sanoin kuskille, aivan kuin hän olisi ollut huonosti käyttäytyvä poikaystävä.

”Have a nice flight”, hän vastasi.

Matka maksettiin hammasta purren. Pamautin oven kiinni kaikella voimallani.

Silti voin sanoa, täydellä varmuudella, että rakkauteni Lontooseen ei koskaan häviä.

Lontoo - teatteri

Näin Tennessee Williamsin näytelmän Duke of York’s -teatterissa.

There’s nowehere else like London, nothing at all, anywhere.”

-Vivienne Westwood

 

PS: Lisää Lontoo-kuvia (ja muitakin elämäni kuvia) – voit katsella Instagramista, jossa oleskelen – surprisingly – nimellä tainalatvala.

Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa