Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

sininen muistikirja 1

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

karttamuistikirja 3

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

pinkki muistikirja 3

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

kevätasfaltti 1

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

taivas puu linnut 1

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.

Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268

KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015

Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.

Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!