Tällaista on olla IHMINEN!

Eihän meillä ole mitään muuta kuin sanat, joilla me päästään toistemme lähelle.

-Tommi Eronen: IHMINEN!

Huoneen seinälle heijastuu tuttuja kasvoja: Richard Nixon, Paavo Väyrynen, Margaret Thatcher, Anneli Jäätteenmäki. Rokkitähdeltä näyttävä mies, jonka henkilöllisyydestä en ole varma. Donald Trump.

Tommi Eronen.

Heitä yhdistää ainakin yksi asia: he ovat kaikki ihmisiä.

Ihminen-press-8-marko-makinen 1

IHMINEN!-monologin esittää Tommi Eronen. KUVA: Marko Mäkinen.

Näyttelijä Tommi Eronen on käsikirjoittanut Teatteri Jurkkaan monologin nimeltä IHMINEN!, joka nimensä mukaisesti käsittelee suurta aihetta: ihmisenä olemista. Ilari Johanssonin ohjaamassa teoksessa Tommi Eronen esittää itse tarinan päähenkilöä, 48-vuotiasta ihmistä ja eronnutta neljän lapsen isää Tommia, jonka juuret ovat Kuopiossa ja unelmat Milanossa.

Esityksen ensimmäisellä puoliajalla äänessä on itseironinen tarkkailija, joka pohtii paikkaansa suuressa kosmoksessa. Hän pelkää sairastuneensa vakavasti, muistelee menneisyyden valintojaan ja miettii, miksi ei mennyt tanssimaan sen ihanan Minna-Liiran kanssa EF:n kielikurssin loppudiskossa. Itsetutkiskelumatkallaan mies päätyy lopulta astraaliprojektion kurssille, jota vetää pakonomaisesti silmää iskevä savolaisukko. Viimeistään tämä epäilyttävä elämäntaitoguru saa yleisönkin unohtamaan itsensä, irtaantumaan ruumistaan ja nauramaan estoitta.

Esityksen aikana ääneen pääsevät myös muassa muassa uuden elämän aloittanut ex-vaimo sekä savolainen lääkäri, joka yrittää luoda eturauhastutkimukseenkin lupsakan tunnelman.

Ihminen-press-5-marko-makinen 1

IHMINEN! on nähtävillä Teatteri Jurkassa. KUVA: Marko Mäkinen.

Väliajan jälkeen Eronen päästää katsojan vieläkin lähemmäksi ihmisen ydintä.

Silloin valokeilaan nousee yksi ihmisen vaikeimmista tehtävistä: vanhemmuus. Päähenkilön ja hänen isänsä välillä on paljon rakkautta, mutta vähän sanoja. Supisuomalaisessa kahvipöydässä isä saa kysyttyä pojaltaan lähinnä, miten Skoda on kulkenut. Poika miettii kuumeisesti, haluaisiko isä oikeastaan kysyä jotakin enemmän.

Hän toivoo, että pystyisi katkaisemaan tuon mykkyyden kierteen suhteessa omiin lapsiinsa.

Esitystä katsoessani huomasin, että Tommi Eronen tuo jollakin tavalla mieleen Karl Ove Knausgdin, norjalaisen kirjailijan, jonka omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta on tullut maailmanlaajuinen menestys.

Mielleyhtymä kumpusi aluksi ulkoisesta olemuksesta; kummatkin ovat vuonna 1968 syntyneitä miehiä, tummatukkaisia, karismaattisia henkilöitä. Sitten oivalsin, että myös aiheiden käsittelytavoissa on jotakin samaa.

Knausgårdin tavoin Erosenkin teksti kulkee rohkeasti kohti häpeää. Hän pureutuu kokemuksiin, jotka voivat tuntua ihmisestä itsestään noloilta, intiimeiltä ja paljailta – mutta juuri siksi ne ovat kaikille yhteisiä. Rehellisesti, ilman suodattimia, Eronen ottaa haltuunsa elämän suuret teemat: vanhemman ja lapsen suhteen, masennuksen ja kiihkeän onnen kaipuun, avioeron ja kalvavan kuolemanpelon. Katsoja saa maistettavakseen monenlaisia mielialoja mustasukkaisuudesta katkeruuteen, yksinäisyydestä hurjaan elämäniloon.

Tähän keitokseen Eronen tuo mausteeksi huumorin, joka puolestaan Knausgårdin teoksissa viihtyy enemmän rivien välissä.

Ihminen-press-3-marko-makinen 1

Monologissa käsitellään elämän suuria kysymyksiä. KUVA: Marko Mäkinen.

Suosittelen Erosen monologia lämpimästi kaikille, jotka uskovat kuuluvansa ihmislajiin. Kirjoittajille ja muille luovuudesta kiinnostuneille esitys voi olla myös hyvin inspiroiva, sillä sen aitous kannustaa rehelliseen ilmaisuun. Päähenkilön kokemuksiin voi moni samaistua, ja ne tuntuvat häkellyttävän tosilta. Kuitenkaan yleisö ei voi tietää, kuinka paljon esityksessä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota – eikä sen tarvitsekaan tietää.

Pidin erityisesti siitä, miten koominen ja traaginen sekoittuvat monologissa toisiinsa kuin kyyneleet hymyileviin huuliin. Yksi koskettavimmista hetkistä on kohtaus, jossa Tommi yrittää keskustella saunan lauteilla 18-vuotiaan esikoispoikansa kanssa. Kun ensimmäiset hellät sanat vihdoin tulevat suusta ulos ja isän silmät täyttyvät kyynelistä, joutuu katsojakin hamuamaan nenäliinaa.

Ja seuraavassa hetkessä näyttelijä sanoo jotakin, mikä jo naurattaa.

Runsaan puolentoista tunnin mittaiseen monologiin mahtuu koko viiltävänkaunis elämä.

Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268

KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015

Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.

Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!

Vapaa kirjailija

Tutustuin kesällä norjalaiseen kirjailijaan. Emme ole koskaan tavanneet, mutta koen tuntevani hänet melko hyvin. Välimme ovat hieman erikoislaatuiset; hän ei tiedä minusta mitään, mutta minusta tuntuu, että minä tiedän hänestä melkein kaiken. Tai ainakin sen, minkä hän on valinnut kertoa.

Hänen nimensä on Karl Ove Knausgård ja hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen, kuusiosaisen romaanisarjan nimeltä Taisteluni (Min Kamp)Siitä on tullut kansainvälinen menestys; sarjan käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin.

Karl Ove Knausgård. Kuva: Kristian Ridder-Nielsen

Knausgårdin kertojanääni vaikuttaa hyvin rehelliseltä. Hän ei kaunistele, silottele tai peittele tunteitaan. Hän kertoo häpeästään, surustaan, ilostaan ja rakkaudestaan niin avoimesti, että olen kokenut nuo samat tunteet hänen kanssaan. Olen kulkenut kertojan mukana lapsuuden leikeissä, nuoruuden pussikaljabileissä, keski-iän levottomilla kaduilla, olen kuullut hänen soittavan kitaraa ja puhuvan ensi-ihastukselleen, olen nähnyt hänet synnytyssalissa vaimonsa tukena ja olen nähnyt hänen itkevän lentokoneessa. Monet hänen kuvaamansa hetket tuntuvat jollakin tavalla tutuilta, vaikka minä olen kolmekymppinen suomalaisnainen, ja hän on 45-vuotias norjalainen mies.

Hänen kirjojensa äärellä tajuaa todella, mitä tarkoittaa usein toistettu lause: yksityinen on yleistä.

Syksyllä 2012 Knausgård oli vieraana Helsingin kirjamessuilla. Silloin kuuntelin jonkin aikaa hänen haastatteluaan, mutta en ollut vielä lukenut hänen teoksiaan enkä osannut kunnolla keskittyä tilanteeseen. Nyt toivoisin, että voisin jotenkin kelata tuohon hetkeen ja kuunnella uudestaan, mitä hän sanoi.

Tähän mennessä olen lukenut kolme osaa kohutusta Taisteluni-sarjasta. Sain kirjat kesällä käsiini ja ahmin nuo 1598 sivua melko lyhyessä ajassa. Kirjojen ydin kulminoituu isään, jota Karl Ove lapsena pelkäsi ja jonka hän aikuisena menetti. Isä tuntuu olevan arvoitus, jota kertoja yrittää kirjoittamalla ratkaista.

”Hän etsi jotakin”, Knausgård sanoo ihailemastaan ruotsalaiskirjailija Jerker Virdborgista romaanisarjansa toisessa osassa. Minä ajattelen samoin Knausgårdista. Hänkin etsii jotakin kirjoittaessaan, ja siksi hänen matkassaan on kiehtovaa olla.

Ensimmäinen kirja ilmestyi suomeksi 2011.

Romaanisarjan ensimmäisessä osassa Knausgårdin kertoja kuvaa lapsuudenperheen hajoamista, murrosiän myrskyjä, seksuaalisuuden heräämistä, vanhempien eroa ja isän ajautumista alkoholismiin. Isän kuolema on tuskallinen kipupiste, joka säteilee koko romaanisarjaan. Ensimmäisen kirjan jakso, jossa kertoja matkustaa isänsä kotikaupunkiin, rappeutuneeseen taloon jossa isä on kuollut ja jossa odottaa surun ja vanhuuden lamaannuttama isoäiti, jää ikuisesti mieleen. Romaanissa on myös hienot alku- ja loppulauseet. Tässä kirjan sykähdyttävät alkusanat:

”Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy.”


Toinen osa keskittyy kertojan avioliittoon toisen kirjailijan, Lindan, kanssa. He perustavat perheen, saavat lapsia, riitelevät ja rakastavat. Ruotsissa vietettyjen ruuhkavuosien keskellä Karl Ove yrittää sopeutua tukholmalaiseen elämänmenoon ja raivata aikaa elämänsä suurimmalle intohimolle, kirjoittamiselle. Siitä hän haaveili jo 18-vuotiaana nuorukaisena – hän halusi kirjoituksillaan koskettaa ihmisiä samalla tavalla kuin musiikki koskettaa:

”Halusin herättää ihmisen äänen surun ja valituksen, riemun ja ilon, kaiken sen millä maailma meidät täytti.”


Toinen osa käsittelee rakkautta ja perhe-elämää.

Kolmannessa osassa kuvataan Karl Oven poikavuosia ja lapsuudenkodin ahdistavaa ilmapiiriä 1970-luvun Norjassa. Etäinen, ankara isä vaikuttaa syvästi herkkään lapseen. On sydäntäsärkevää lukea, miten poika toisaalta pelkää isäänsä, toisaalta kaipaa yhteyttä häneen. Välillä isäkin tuntuu etsivän tuota yhteyttä viemällä poikansa hiihtämään tai opettamalla tätä uimaan, tai ajamalla hänen kanssaan yllättävälle ostosreissulle kalasatamaan ja levykauppaan:


”Minun teki mieli alkaa jutella ja kertoa kaikenlaista kuten äidille, mutta isän kanssa se ei luonnistunut. Olin silti iloinen, että hän oli ottanut minut mukaan, ja hänen oli tärkeää ymmärtää se.”


Kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.

Lukiessani minuun teki vaikutuksen kirjojen luoma vaikutelma siitä, että kertoja puhui totta. Tuntui, ettei kirjailija käyttänyt tekstiä luodessaan minkäänlaisia suojaavia suodattimia vaan yksinkertaisesti kirjoitti sen, mitä hänen täytyi sanoa; sen mitä hänellä oli sydämellään. Luulen, että tämä on erityisen vaikeaa etenkin silloin, kun työstää omaelämäkerrallista romaania, jossa keskeisiksi henkilöhahmoiksi nousevat läheiset ihmiset.

Kirjojen lisäksi hotkaisin joitakin Knausgårdiin liittyviä artikkeleita netistä. Tiedonjanoni oli niin valtava, että huomasin jossain vaiheessa tavaavani jopa hänen isoveljensä haastattelua norjaksi.

Halusin erityisesti tietää, miten Knausgård pystyi tavoittamaan tuon mainitsemani estottomuuden ja rehellisyyden Taisteluni-sarjaa tehdessään. Los Angeles Review of Books -sivuston haastattelussa Knausgård toteaa, että kirjailijan on oltava vapaa kirjoittaessaan: jos hän ajattelee lukijaa, hän ei ole vapaa. The Paris Review -lehdessä Knausgård sanoo, että hän haluaa kirjoittaa asioista niin kuin hän ajattelee niiden olevan, ei niin kuin hän uskoo toisten haluavan hänen ajattelevan.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, on eräs viisas sitaatti, jonka kuulin kerran katsoessani televisiosta Jussi-gaalaa. Tuon saman lauseen muistin Knausgårdia lukiessani.

Romaanisarjan neljäs osa ilmestyi suomeksi tänä syksynä. Jos näin ei olisi jostain syystä tapahtunut, olisin luultavasti pikimmiten ilmoittautunut norjan kielen alkeiskurssille.