Entä jos joku loukkaantuu?

The only way you can write the truth is to assume that what you set down will never be read. Not by any other person, and not even by yourself at some later date. Otherwise you begin excusing yourself.

-Margaret Atwood: The Blind Assasin

Pari päivää sitten päädyin juttelemaan pienen porukan kanssa kirjoittamisesta. Tuossa joukossa kaikki sattuivat olemaan kiinnostuneita aiheesta tai jopa työskentelivät alalla. Jotkut heistä myös pitivät samppanjasta.

varikas muistikirja pienempi

Jossakin vaiheessa keskustelu sivusi sitä, miten lukijat – esimerkiksi kirjailjan läheiset – reagoivat kirjailijan teoksiin. Tunnustin, että minä esimerkiksi mietin usein, loukkaantuuko joku teksteistäni. Entä jos kuvailen jonkin ikävän asian suoraan, ja joku tunnistaa itsensä ja pistää välit poikki? Poistaa minut Messengeristä – (tai jos hän on syntynyt 1930-luvulla, suttaa nimeni yli osoitekirjastaan)? Vaihtaa toiselle puolelle katua kun kävelee kylillä vastaan? Lähettää postissa lahjaksi kakkapökäleen?

Nämä pelot juontavat todennäköisesti kirjailijan urani alkuaikoihin. Esikoiskirjani Arvostelukappale (2007) herätti joitakin hämmentäviä reaktioita. Jotkut henkilöhahmot olivat lukijoiden mielestä häkellyttävän tunnistettavia, pari silloista työkaveria otti kanssani huvittuneina puheeksi erään novellin. Yksi sukulainen suuttui kirjasta ja soitti tuohtuneen puhelun (joskin oli pahoillaan myöhemmin), toinen kehui kirjaa mutta ehdotti että pyytäisin parilta läheiseltäni anteeksi. En pyytänyt. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää, olin vain kirjoittanut sen mitä en ollut koskaan uskaltanut sanoa. Lopulta kävi niin, että kirja sai hienot arvostelut, se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja on rehellisyydessään edelleen keskeinen osa minua niin kuin keuhkot tai sydän. On ollut lohdullista kuulla, että teos on ollut tärkeä myös muille. Yksi mieslukija sanoi, että kirjaa lukiessaan hän ymmärsi kirkkaasti, miten valtava merkitys isällä on tyttären elämässä.

arvostelukappale kansi 2007

Esikoiskirjani ilmestymisestä tuli tänä syksynä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Toista kirjaani, Paljastuskirjaa (2009), jouduin käsittelemään jälkikäteen parin ystävän kanssa. He olivat pahoittaneet mielensä tai vähintään hämmentyneet joistakin kohdista. Lisäksi pari entistä työkaveria poisti minut Facebook-kavereistaan.

Tällainen on hyvin vaikeaa ihmiselle, joka mielellään välttää konflikteja. En halua riidellä enkä pahoittaa kenenkään mieltä, varsinkaan läheisteni tai ystävieni. Haluaisin, että kaikki olisivat koko ajan iloisia ja onnellisia. Tämä on tietysti sula mahdottomuus, kirjoitin minä tai en. Lisäksi on tosiasia, että myös minun mieltäni on pahoitettu, minäkin olen kärsinyt tai nähnyt kärsimystä ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen on minulle elinehto ja selviytymiskeino, tapa saada kiinni maailman kaaoksesta.

Mikä tahansa kokemus voi kirjailijan päässä muuttua tarinaksi, eivätkä kaikki asianosaiset välttämättä pidä siitä. Siihen on täytynyt tottua.

muistikirja avoin

Ensimmäiset novellini olivat minulle välttämätön venttiili purkaa negatiivisia tunteita, surun kokemuksia, vihaakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, noin 22-24-vuotiaana, otin oman tilani ja ajattelin: minä puhun nyt! Se oli valtavan vapauttavaa, vähän samalla tavalla kuin olisi kiivennyt korkealle vuorelle ja huutanut kovaa. Noita tekstejä kirjoittaessani en oikeastaan ajatellut, mitä joku niistä ajattelisi. En vielä silloin edes tiennyt, että tekstit julkaistaisiin. Kirjoitin ne lähinnä itselleni ja muutamalle ihanalle lukijalle kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa. Lopulta kävi niin, että noista ensimmäisistä novelleista alkoi kehittyä minun esikoiskirjani.

Myöhempien kirjojen kohdalla rehellisyyteen on pitänyt erikseen pyrkiä. Esikoiskirjan jälkeen takaraivossa on jyskyttänyt ajatus siitä, että kun teksti julkaistaan, joku voi sanoa siitä jotakin. Yhtäkkiä kirjailija onkin tietoinen yleisöstä ja vastaanotosta, kritiikeistä ja arvostelijoista, siitä että teksteistä ollaan jotakin mieltä, ja joskus tuo mielipide sattuu.

kukkamuistikirja

Tämä kaikki pitäisi unohtaa silloin, kun kirjoittaa. Pitäisi muistaa nuo Margaret Atwoodin sanat postauksen alussa; pitäisi pystyä kuvittelemaan, että kukaan ei lue minun tekstiäni, kukaan ei kiristele hampaitaan eikä pyyhi kyyneleitään, kukaan ei poista numeroani puhelimestaan tai pistele neuloilla Taina Latvalan näköistä woodoo-nukkea.

Kirjoittaessa minua auttavat myös muiden kirjailijoiden teokset. Yksi tärkeimmistä sielunveljistä on tässä suhteessa ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, joka kirjoitti kuusiosaisen omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan. Siinä hän käsittelee raadollisen rehellisesti avioliittoaan, perhe-elämän kiemuroita, poikavuosiaan, isän menettämistä. Olen lukenut ensimmäiset viisi osaa kokonaan, ja jokainen niistä on saanut minut liikuttumaan kyyneliin.

taisteluni 1 knausgård

Muita kirjailijoita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen rehellisenoloisella ilmaisullaan, ovat muun muassa John FanteCharles Bukowski, Kjell Askildsen, Edna O’Brien, Liv Ullman, Linn UllmanMärta TikkanenTurkka Hautala, Laura Lehtola ja Essi Kummu. Heitä on myös monia muita, mutta nämä tekijät tulivat ensimmäiseksi mieleen.

Tällä viikolla luin Laura Gustafssonin uutuuskirjan Pohja. Jo ensimmäisenä iltana ahmin ensimmäiset 58 sivua – ja olisin varmasti hotkaissut koko kirjan samana iltana, ellei minun olisi pitänyt nukkua välillä. Gustafssonin kirjassa puhuu ääni, joka on ihailtavan rehellinen ja suorasukainen. Teoksessa tarkastellaan naisena ja äitinä olemista ilman kaunistelevaa valoa, siinä puhutaan miehistä ja joidenkin miesten (ajoittain typerästä ja/tai raivostuttavasta) käyttäytymisestä ilman silottelevaa sensuuria, siinä kuvaillaan ohimeneviä onnenhetkiä, raastavaa epätoivoa ja rakkauden rotkoja. Joukossa on myös huumoria, vaikka asiat sinänsä ovat vakavia, niin kuin elämä niin usein on. Kirjoitin muun muassa nämä lauseet muistiin lukupäiväkirjaani:

”Kunnioitan miehiä iän, uran ja yleisen olemuksen perusteella. Heidän on oltava vertailukelpoisia isäni kanssa. Itseluottamuksen pitää olla iso ja perustua tosiasioille. Jos he eivät jotakin osaa, niin he kiiruhtavat sen opettelemaan ja palaavat vasta kun homma on hallussa.”

Hieno tiivistys. Etenkin kolmas lause lämmitti sieluani samalla tavalla kuin viltti varpaita.

Laura Gustafsson Pohja

Tällä hetkellä minulla on kesken oma romaanikäsikirjoitukseni. Olen pitänyt pinkasta nyt taukoa noin kuukauden verran, ottanut etäisyyttä ja miettinyt hetken muita asioita. Kun alan jälleen työstää käsikirjoitusta, yritän unohtaa kaiken muun paitsi edessäni olevan käsikirjoituksen. Eräs kollega on yrittänyt muistuttaa, että vain tekstillä on merkitystä. Ajattelen, että sanojen pitää tuntua todelta, vaikka kirjoittaisikin fiktiota.

All you have to do is write one true sentence. Write the truest sentence that you know.

-Ernest Hemingway

Kirjailija ja yleisö eläytyivät näytelmään saman katon alla

The theatre is a place where one has time for the problems of people to whom one would show the door if they came to one’s office for a job.

-Tennessee Williams

Saman katon alla -näytelmän kantaesityksestä on kulunut jo vähän yli viikko. Elämys oli niin voimakas, etten oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.

kukkia-1

Ensi-iltakukkasia.

Aloittaisinko siitä, kun menin ensi-iltapäivänä ostamaan Lapualta kiiltävää pinniä hiuksiini, jotta juhla-asuni olisi täydellinen?

Vai siitä, kun nuo timanttipinnit unohtuivat kotiin sulloessani sukkahousuja matkalaukkuun.

Aloittaisinko siitä, että otin sittenkin mukaan väärät sukkahousut?

Vai siitä, kun saavuin alkuillasta hotellin ravintolaan ja näin läheisteni odottavan minua pitkän pöydän ääressä, hymy huulillaan?

Tai ehkä siitä, kun siskoni kohotti minulle maljan ja minua itketti kaikki yhtä aikaa; hänen kauniit sanansa ja se, että nuo ihanat ihmiset olivat tulleet Vaasaan asti minun ja näytelmän takia.

***

saman-katon-alla-tanssi

Saman katon alla -näytelmän tanssikohtaus Vaasan kaupunginteatterissa. Kuvassa Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen ja Emmi Kangas. KUVA: Linus Lindholm

Yhtä hyvin voisin aloittaa itse näytelmästä. Siitä, kun eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu jouluksi intialaistaustainen vegaaniminiä.

Tai siitä sanoinkuvaamattomasta hellyydestä ja kiintymyksestä, jota tunsin kirjoittamiani hahmoja kohtaan. Tuo tunne saavutti huippunsa, kun sain katsella heitä näyttämöllä, lihaa ja verta olevina ihmisinä.

Maatilan vähäpuheinen vanha isäntä Jorma (Jari Hietanen) ja hänen sanavalmis vaimonsa Lissu (Kirsi Asikainen) miettivät sukutilalle jatkajaa. Tarina käynnistyy, kun perheen nuorempi poika Matias (Lauri Kukkonen) tuo ensimmäistä kertaa näytille tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee). Tämän hienostuneen helsinkiläisparin saapuminen sysää niin perheenjäsenet kuin sukutilankin muutokseen.

Konfliktiherkässä perhejoulussa riittää sulateltavaa isoveli Hanella (Jorma Tommila), rehvastelevalla mutta sydämeltään herkällä pohjalaisäijällä, jonka kaljankatkuiset tokaisut saavat itse näytelmäkirjailijankin punastumaan.

Vastusta Hanelle tarjoaa reipasotteinen vaimo Tiina (Emmi Kangas), jossa on selvää emäntäainesta. Kovia kokenut pariskunta elää asumuserossa, mutta kummankaan tunteet eivät ole kuolleet.

saman-katon-alla-hane-ja-tiina

Eron partaalla räpiköivä pariskunta Hannu eli ”Hane” (Jorma Tommila) ja Tiina (Emmi Kangas) käyvät näytelmässä tahtojen taistelua. KUVA: Linus Lindholm

Matkan varrella olen keskustellut näytelmän henkilöistä useaan otteeseen ohjaaja Erik Kiviniemen ja dramaturgi Outi Rossin kanssa. Olen oppinut paljon näistä keskusteluista, miettinyt henkilöhahmojen historiaa, motiiveja, haaveita ja tahdonsuuntia – ja pannut peliin kaiken tietämykseni ihmisenä olemisesta.

Olen viettänyt kirjoittamieni hahmojen kanssa paljon aikaa, suunnilleen vuoden verran. Olen nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, tuntenut heidän stressinsä ja epätoivonsa, heidän halunsa ja mustasukkaisuutensa, olen ymmärtänyt heidän ongelmiaan ja paheksunut heidän sanojaan, olen surrut kun heillä menee huonosti ja iloinnut kun he onnistuvat, olen nähnyt kuinka he kohtaavat ja kaipaavat ja kurottelevat toisiaan kohti.

Maria Antmanin hieno lavastus tuo esiin kuilun, joka toisinaan ajaa perheenjäsenet erilleen. Näyttämön halki virtaava joki on konkreettinen ja symbolinen raja, jonka äärellä riidellään, rakastetaan, saunotaan ja pestään kädet.

saman-katon-alla-sauna

Veljekset Matias (Lauri Kukkonen) ja Hane (Jorma Tommila) ovat eri mieltä sukutilan tulevaisuudesta. KUVA: Linus Lindholm

***

Ensi-illassa jännittävintä oli aistia niin läheisten kuin muunkin yleisön reaktiot. Mikä naurattaa, mikä hämmentää, mikä saa melkein huudahtamaan ääneen?

Minkä kohtauksen aikana joku kaivaa nenäliinaa käsilaukustaan?

Oli hienoa seurata, kuinka yleisö lämpeni tarinalle ja eläytyi tapahtumiin. Välillä tuntui, että me kaikki katsojat olimme mukana viettämässä tuota arvaamatonta joulua. Me saimme nähdä omin silmin, kun tupaan asteli Hanen näköinen joulupukki hämmentävässä naamarissaan. Me katsoimme vierestä, kun veljekset riitelivät saunan lauteilla ja kun intialaisten suitsukkeiden tuoksu täytti tuvan. Me seurasimme silmä tarkkana, kun lavalla tanssittiin bollywoodia ja laulettiin seuraavassa hetkessä haikeaa jouluvirttä.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”

saman-katon-alla-2

Jorma Tommilan esittämästä Hanesta paljastuu näytelmän kuluessa myös herkkä puoli. Kuvassa lisäksi Jenni Banerjee, Kirsi Asikainen sekä Lauri Kukkonen. KUVA: Linus Lindholm

***

Kun esitys päättyi, minutkin kutsuttiin näyttämölle yleisön eteen. Työryhmän tavoin sain kukkia ja iloisia aplodeja. Yritin kumartaa mahdollisimman luontevasti. Se ei varmastikaan näyttänyt siltä. Olen oppinut lapsena vain niiaamisen taidon.

Ennen karonkkaa oli kiitosten aika. Olin kirjoittanut etukäteen päiväkirjaani noin nelisen sivua kiitoksia, joita olin mumissut puoliääneen pitkillä pyörälenkeillä Lapualla. Olen onnellinen, että muistin puheessani sanoa melkein kaiken.

Kun karonkka ja muut juhlallisuudet olivat ohitse, menin yksin hotellihuoneeseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, mihin tarttunut. Niinpä söin hopetoffeekarkkeja, jotka olin saanut ystävältäni lahjaksi. Katselin pöydällä tuoksuvia ruusuja, neilikoita, gerberoita ja krysanteemeja. Selasin kännykästäni illan aikana otettuja valokuvia. Koska yksikään potrettini ei ollut onnistunut, otin itsestäni kompensaatioksi noin 23 selfietä. Näistä kaikista otoksista kelpuutan vain yhden, tai kaksi. Tässä toinen niistä:

ensi-ilta

Kello oli tuolloin suunnilleen yksi yöllä. Ripsivärini oli levinnyt, hiukset kaipasivat kampaa. Tunnin päästä täyttäisin vuosia.

En olisi voinut kuvitella parempaa starttia syntymäpäivälle.