Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1

 

Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.

Kesä yhdessä päivässä

”I know white clothing is supposed to enhance that summer glow, but writers don’t tan.”

-Diablo Cody

Pari viikkoa sitten olin viettämässä iltaa erään klubin kattoterassilla. Tanssilattialla törmäsin sattumalta nuoreen kirjailijaan, jonka olin joskus aiemminkin tavannut. Kättelimme. Hän sanoi, että oli kerran baarissa luullut minua vahtimestariksi.

Nyökkäsin.

Hän kertoi myös, että oli viettänyt kaverinsa kanssa varsinaisen kesäpäivän. Ystävykset olivat suorittaneet yhden maanantain aikana kaikki kesään kuuluvat niin sanotut pakolliset huvitukset.

He olivat käyneet terassilla, Linnanmäellä, Espan puistossa, rannalla jne.

hietsu 2

En oikeastaan edes muista, mitä kaikkea he olivat tehneet. Hän luetteli monta asiaa. (Espan puisto saattoi olla omaa keksintöäni.)

Joka tapauksessa tuo kuulosti minusta aika toimivalta idealta: tehdä yhden päivän aikana kaikki se, mitä olisi pitänyt tehdä jo parin edellisen kuukauden aikana.

***

Olen huomannut, että jotkut ovat intohimoisia kesäihmisiä. Heti kun säät lämpenevät ja aurinko valloittaa taivaan, he pukeutuvat kevyisiin rantavaatteisiin ja liihottavat ulos.

He lounastavat ulkona. Lukevat kirjaa ulkona. Pelailevat hassuja pelejä ulkona. Menevät johonkin saareen, joka sijaitsee ulkona. Hakkaavat halkoja mökillä, jonne ei välttämättä tule vettä. Grillaavat, purjehtivat, onkivat, tanssivat, laulavat, ruskettuvat nopeasti tuulisilla rannoilla.

Keitä he ovat?

Taina kadulla 2

Haluaisin olla yksi heistä.

***

Aina talvisin päätän, että ensi kesänä kyllä nautin joka hetkestä. Olen aktiivinen ja tehokas. Käyn Suomenlinnassa piknikillä, luen romaania puistossa, ehkä jopa kokeilen SUP-lautailua!

Jostain syystä minun, syksyn lapsen, on kuitenkin vaikeaa ottaa kesästä kaikkea irti. Se tulee aina niin äkkiä, valtavine odotuksineen. Joka vuosi, ennemmin tai myöhemmin, virkaintoinen aurinko yllättää minut valollaan ja pirteydellään.

Jonkinlainen eksistentiaalinen hämmennys valtaa minut. Miten nyt pitäisi olla? Missä kaikki hameeni ovat?

Yksi ongelma on, etten oikein osaa pitää täydellistä kesälomaa. Olen ainoa, joka voisi määrätä itselleni tällaisen periodin, mutta pieni esimies minussa ei siihen pysty. Leijun jonkinlaisessa loman ja työnteon levottomassa välitilassa. Kannettava koneeni kyräilee nurkassa naputtajaansa odottaen, ja monet kaveritkin ovat töissä. Pelkään, että olkapääni tai nenäni palaa auringossa. Ja missä bikinit piileksivät? En ole myöskään käynyt kuntosalilla neljään kuukauteen. Pitäisikö sittenkin vain pakata kone reppuun ja mennä kahvilaan kirjoittamaan jotakin. Novellia. Blogipostausta. Kuolematonta proosaa. Mitä tahansa.

Mutta entä puut ja kaikki heidän vihreytensä? Entä kuuma hiekka, joka lämmittää talven kovettamia totisia jalkapohjia?

varpaat hiekkarannalla 2

***

Tänä vuonna todellinen kesä on alkanut vasta muutamia päiviä sitten. Lämpömittari näyttää yhtäkkiä melko korkeita lukemia, joten minulle on tarjoutunut uusi mahdollisuus nauttia tästä kaikesta.

Toisin kuin nuori kollegani, en ehkä pysty tekemään kaikkia kesään liittyviä hauskuuksia yhden päivän aikana.

Mutta kenties ei haittaa, jos suoritan ne muutamien vuorokausien kuluessa.

Lintsillä olen jo käynyt ja syönyt siellä hattaran. Olen myös nautiskellut pari lakritsijäätelöä meren rannalla. Olen nähnyt valokuvan kesämökistä. Se ei ehkä ole sama asia kuin olla mökillä, mutta pääsin kuitenkin jonkinlaiseen tunnelmaan.

Maanantaina tapasin kavereita Hernesaaressa, katselin Birgitan terassilta merelle ja kuvasin kuumailmapalloja, jotka kelluivat taivaalla ilahduttavassa symmetriassa.

Kuumailmapallot 1

Vastikään kävin myös Hietaniemen uimarannalla KAHTENA päivänä peräkkäin. Sunnuntaina jopa kävelin hiekassa paljain jaloin. Luit oikein. Ei kenkiä.

”Toivottavasti täällä ei ole lasinsiruja tai mitään”, sanoi seuralaiseni.

Hän luki ajatukseni täydellisesti.

Eikä tässä vielä kaikki. Kävin myös uimassa, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Hetken mielijohteesta päätin, että nyt lähtee talviturkki. Ihan sama, vaikka meduusa tms. söisi minut. Minä elän.

Riisuin mekon ja juoksin bikineissä mereen.

 

Se oli ihmeellistä.

Eikä mitään tapahtunut. Toistaiseksi en tunne edes virtsatieinfektion oireita.

 

Hauskaa kesäpäivää kaikille!

 

Seuraa blogiani Bloglovinissa