Scandinavian Music Groupin musiikki liikuttaa sekä kehoa että sydäntä

Näin minä vihellän matkallani

Näin minä vihellän matkallani

Jos sen oltava niin

Olkoon sitten niin

-Scandiavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani (san. Terhi Kokkonen)

Kun ajattelen Scandinavian Music Groupia, minulle tulee mieleen pieni valkoinen opiskelijayksiö Helsingin Vallilassa. Ja levy, jonka kannessa laulaja-sanoittaja Terhi Kokkonen kävelee vaaleansinisissä farkuissa, taaempana muut bändin jäsenet ja auto ja kiiltävä asfaltti.

smg-cd-1

Scandinavian Music Groupin esikoislevy Onnelliset kohtaa.

Muistan myös mustat stereot, joiden sisällä cd kuumeni. Ja sen, että tiskasin. Ja itkin. Itkin ensimmäistä poikaystävää, eroa joka painoi kurkussa, ja näitä sanoja: ”Minne katosi päivät/ joina et nähnyt mitään/ ilman että hän olisi nähnyt saman?”

SMG:n ensimmäinen levy oli nimeltään Onnelliset kohtaa (2002). Kuuntelin tuota levyä aina silloin tällöin monen vuoden ajan, erilaisissa tilanteissa ja eri kausina, etenkin näitä kolmea laulua: Minne katosivat päivät, Tällaisena kesäyönä ja Kun puut tekee seittiä.

Nuo laulut ovat minulle tärkeitä, koska vaikeissa elämänvaiheissa ne auttoivat minua itkemään.

”Monta vuotta vanhentuneena

vaikka kulunut ei ole yhtäkään.”

***

scandianvian-music-group-band

Scandinavian Music Group. Kuvassa Oskari Halsti (vas.), Joel Melasniemi, Miikka Paatelainen, Antti Lehtinen sekä Terhi Kokkonen ja Pauliina Kokkonen. KUVA: Sony Music Finland

Vasta pari vuotta sitten aloin syventyä SMG:n muihinkin albumeihin. Lyhyessä ajassa monesta biisistä tuli minulle tärkeä. Juoksin lenkillä ympäri Töölönlahtea ja kuuntelin etenkin näitä kappaleita: Vieläkö soitan banjoa, Ei paniikkia, Hölmö rakkaus, Näin minä vihellän matkallani ja Talvipuutarhaan.

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Scandinavian Music Groupin keikan Helsingin Korjaamolla. Olin onnellinen, että sain kuulla siellä lähes kaikki biisit, jotka halusinkin. Esikoisalbumin helmet ja Talvipuutarhaan tosin puuttuivat joukosta, mutta kestän sen, sillä mukana oli niin paljon ihania kappaleita.

Keikalla kuultiin kattava otos myös bändin uusimman levyn, Baabelin (2015) lauluista. Kuten SMG:n musiikki usein, Baabel rakentuu kappaleista, jotka ovat jollakin tavalla viileitä ja rauhallisia, mutta eivät koskaan kylmiä. Terhi Kokkosen kirkkaat lyriikat yhdistettyinä Joel Melasniemen melodioihin muodostavat kokonaisuuden, jota tekee mieli kutsua kuulaaksi.

smg-korjaamolla-2

SMG. Etualalla Pauliina Kokkonen ja Terhi Kokkonen.

Baabelin biiseistä suurimman vaikutuksen minuun tekivät Sido Tiukempaan ja Frank & Claire, joissa kummassakin rakkauteen liittyy jotakin tuskallista, vallankäyttöä tai kielletyn hedelmän makua.

Nämä säkeet ovat peräisin jälkimmäisestä kappaleesta:

”Miksi en rakastaisi kylmää sisintäsi?

Miten väärä paratiisi ei houkuttelisi?”

***

Olen nähnyt SMG:n aiemmin livenä kolmesti: Flow-festivaalilla, Provinssissa ja Tavastialla. Mielestäni Korjaamon keikka oli näistä paras. Korjaamolla oli intiimi ja lämmin tunnelma, mikä auttoi keskittymään kunnolla musiikkiin.

Sisarukset Terhi Kokkonen ja vuonna 2008 bändin viralliseksi jäseneksi liittynyt Pauliina Kokkonen sopivat lavalla hyvin yhteen niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Kummastakin huokuu karismaa, jota katselee melkein silmiä räpäyttämättä.

smg-keikka-1

Sisarukset Korjaamon lavalla.

Välispiikkejä kokoonpano ei juurikaan harrastanut, ellei lasketa muutamaa repliikkiä ja setin loppupuolella tehtyä bändin esittelyä. Ehkä se oli hyvä, sillä jatkuva leppoisa jutustelu olisi saattanut häiritä keikalla vallinnutta maagista tunnelmaa.

Voimakkaana keikkaelämyksenä jäi mieleeni muun muassa Terminaali-levyn (2014) Pieniä teräviä timantteja, jota olen kotioloissa kuunnellut vähemmän. Lisäksi keikalla pääsivät hienosti oikeuksiinsa myös Balladi 1, Ei paniikkia sekä Hölmö rakkaus, jotka kaikki ovat minulle henkilökohtaisesti läheisiä, jokainen eri syistä.

smg-band-korjaamolla-1

Kun Hölmö rakkaus alkoi soida, nopeampana ja villimpänä kuin levyllä, yleisö hullaantui tanssimaan ja hyppimään entistä korkeammalle. Terhi Kokkosen sanoittamaan kappaleeseen on taidokkaasti vangittu kesän kauneus ja haikeus, poika ja laituri ja lakastuvat nokkoset.

”Muistatko miltä tuntuu

juopua kesäyönä

hölmöstä rakkaudesta?”

 

Kyllä minä muistan.

 

Muistatko vielä sen vapun?

Brinn hjärtat brinn

du vet du kan förandra allting

Det blåser genom staden i natt

Hör du sanningen den lät som ett skratt.

-Kent: Kärleken väntar (san. Joakim Berg)

 

Tänään tapahtuu seuraavaa:

vappu yo

Painan jälleen päähäni ylioppilaslakin, valkean hatun johon ovat painautuneet menneiden vuosien tahrat, ohimenevien juhlien humina, komeron lohduton hiljaisuus.

Joskus tuolla lakilla on ollut hauskaa, toisinaan ei.

Yhtä vappua se ei unohda koskaan.

Se oli mukana Pohjalaisten osakuntien vappubileissä, kunniapaikalla, minun päässäni. Ylläni oli vaaleanpunainen paita ja kaulassa serpentiinejä, jalassa valkoiset opiskelijahaalarit jotka oli sidottu vyötärölle.

Haalareissa olisi pitänyt olla paljon merkkejä, mutta minun omissani oli vain muutamia koska en jaksanut ommella. En ole koskaan pitänyt ompelemisesta.

Olin liikkeellä ystävien kanssa. Me kohtasimme samanikäiset pojat, he olivat kotoisin Salosta, me tanssimme salissa joka oli kuin ala-asteen disko. Kent lauloi että Kärleken väntar, ja minä halusin uskoa siihen.

Simalasit 1

Valvoimme porukalla koko yön. Rakkaustarinoita ei syntynyt, vain naurua ja avaruuteen kadonneita keskusteluja. Jatkoilla kimppakämpässä kuuntelimme melankolista musiikkia ja paistoimme lättyjä. Tai siis ystäväni paistoivat. En ole koskaan pitänyt ruuanlaitosta.

Seuraavana päivänä kapusimme Ullanlinnanmäelle ja söimme eväitä kostealla nurmella. Joku ikuisti kameraan väsyneet kasvot, nuoruuden uneliaat hetket.

Muistelin taannoin tuota vappua ystäväni kanssa. Se oli elämäni ensimmäinen yö, jonka valvoin kokonaan vain siksi, että en malttanut mennä nukkumaan. Tai ehkä toinen.

Ja kun vihdoin pääsin kotiin ja suljin silmät, olin onnellinen. Maha täynnä marmeladia, sydän täynnä muistoja.

pinkit kukat

(Kuvassa kirjastovierailulta saamani kukat).

Myöhemmin tuli uusia vappuja. Tuli vappu, jolloin kävelin yksin kotiin Mantan lakituksesta.

Tuli vappu, jolloin mietin lähtisinkö sittenkin Pohjanmaalle.

Tuli vappu, jolloin söin aamiaista Café Tin tin tangossa neljältä iltapäivällä, vastapäätä ihmistä joka rikkoi minun kananmunani koska hän osasi sen paremmin kuin minä.

Tuli vappu, jolloin minua tanssitettiin We Love Helsinki -bileissä niin, että selkäni oli kuin sateen jäljiltä. Muistan vieläkin, mikä biisi silloin soi: Scandinavian Music Groupin Hölmö rakkaus, joka on soinut muutamissa muissakin elämäni hetkissä:

 Muistatko miltä tuntuu

juopua kesäyönä

hölmöstä rakkaudesta

kastella jalat heinikossa

tanssittaa tyttöä laiturilla

siellä missä kaislat kumartaa

(san. Terhi Kokkonen)

 

Joitakin iltoja ei vain koskaan unohda. Ehkä tästäkin tulee sellainen.

 

Hauskaa vappua kaikille!

 

Ihmisenä olemisen inventaario

joka päivä keksin uuden yksityiskohdan/ talojen julkisivuista, keväällä/ näen kaiken uudessa valossa.”

-Pentti Saarikoski

Viime viikot ovat kuluneet nopeasti, sulaneet pois huomaamatta kuin lumi. Olen jo alkanut käyttää kirkkaankeltaisia aurinkolaseja ja nähnyt katupölyn kädenjäljet ikkunoissa.

sunnuntaina

Olen siivonnut kotia kattoremontin jäljiltä ja heittänyt turhaa tavaraa roskiin. Olen löytänyt laatikoista mykkiä kuolleita kännyköitä, vanhoja vakavia passikuvia, totisen 27-vuotiaan tytön valokuva-automaatin kopissa. Kyseisessä kuvasarjassa näytän siltä kuin minut olisi juuri vangittu Meksikon rajalla tuntemattomasta rikoksesta.

Ehkä ennen kaikki ei ollutkaan paremmin. ”Ennen kaikki oli toisin”, täsmentää Kari Hotakainenkin Henkireikä-romaanissaan.

Olen löytänyt vanhan Kirjailija-lehden vuodelta 2011, jutun jossa minut esitellään muiden joukossa Kirjailijaliiton uutena jäsenenä. Kaikilta kysytään muutama kysymys, kuten ensituntemukset jäseneksi hyväksymisestä. Neljäs kysymys kuuluu: ”Millaiset välit sinulla ylipäätään on lyytin kanssa? (Lyyti = pulppuava, vuolas luovuutesi?)”

”Olemme vain ystäviä”, minä olen vastannut.

***

paivista parhaimmat 2

Tämä on yksi niistä kirjoista, joista en koskaan luovu.

Hiljattain olen toteuttanut suurprojektin, joka kesti suunnilleen viikon: olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen ja pyyhkinyt jokaisen teoksen sitruunantuoksuisella puhdistusliinalla. Samalla luovuin isosta kasasta kirjoja, jotka murjottavat nyt kolmessa pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Välillä säälin niitä ja käyn salaa pelastamassa jonkin yksilön takaisin kirjahyllyyn.

Mutta ennen pitkää nuo hylätyt oliot on vietävä antikvariaattiin tai annettava pois. Muuten hukun kirjoihin. Toki se olisi tässä ammatissa jokseenkin miellyttävä kuolema.

Olen nähyt kaksi näytelmää, jotka saivat minut nauramaan ja liikuttumaan, miettimään kuinka *moniloperoosta on olla ihminen: Kom-teatterin Pasi was here, joka heitti minut hetkeksi takaisin 1980-luvun lapsuuteen sekä Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat, jossa pohditaan erilaisten valintojen vaikutusta elämän kulkuun.

Olen lukenut Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö. Siinä supisuomalaisesta pikkukaupungista ponnistava tyttö etsii paikkaansa maailmassa ja taistelee kotimaan ihmisille tyypillistä tavallisuuden vaadetta vastaan.

Rakkaudenhirviö 1

Romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon viime vuonna.

Lukion jälkeen romaanin minäkertoja päätyy hetkeksi töihin Englantiin. Noita jaksoja lukiessa minulle tulee kauhea ikävä kello viiden teetä ja ystävällisiä pubeja, naisia ja miehiä jotka tervehtivät tiskillä sanomalla ”Hi, love”.

Ilmeisesti ihmisellä voi olla yhtä aikaa ikävä Lapualle ja Lontooseen.

Viime viikolla vietin yhden yön Keski-Suomessa, kävin Jyväskylän kirjamessuilla ja luin Unelma-asiakas -novellini Kuultavia-tapahtumassa. Illalla noin kello 22.30 jouduin vaihtamaan hotellia, koska kuulin autojen huminan jopa korvatulppien ja tyynyn läpi.

Olen siis prinsessa ja herne -sadun postmoderni pastissi.

Välillä mietin, onko minun elämäni jollakin tavalla moniloperoosempaa kuin muiden. Vastaus on kyllä.

Torstaisin olen treenannut jazztanssia klo 17.35-18.30, tuntenut kehossani viisaan liikemuistin ja nähnyt peilistä välähdyksen siitä balettitytöstä, joka olen sisimmässäni aina ollut. Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, minkä kappaleen tahdissa me tanssimme, ja hän vastasi: Lindsey Stirlingin Crystallize.

Olen käynyt kaksi kertaa laulutunneilla ja harjoitellut muun muassa Zen Cafén Todella kaunista (karaokebravuurini) sekä Scandinavian Music Groupin kappaletta Talvipuutarhaan. Eilen musisoin ystäväni kanssa noin klo 22 asti laulaen ja soittaen pianolla Lana del Rey’tä. Pelkäsin, että alakerran asunnosta kopautettaisiin luudalla kattoon, mutta tällä kertaa niin ei käynyt.

lana del rey nuottivihko 1

Olen myös saanut palautetta kirjoitustyöstäni, antanut neuvojen laskeutua minuun ja prosessoinut niitä. Olen yrittänyt muistaa, että kohtauksessa pitää aina olla konflikti, vaikkakin itse ihmisenä mielelläni vältän niitä.

Draamassa – kuten usein elämässäkin – yksi henkilö haluaa yhtä, toinen toista.

Miksi tuo yksinkertainen asia on välillä niin vaikea muistaa, kun kirjoittaa?

Olen ikäväkseni vähän vierastanut tarinaa, jota olen aloittanut, sitä jossa kuuluu toisenlainen ääni kuin aiemmissa kirjoituksissani. Entä jos tuo ääni ei olekaan hyvä? Entä jos kirjoittamani sanat eivät sittenkään maistu ja tuoksu elämältä? Saavutanko vielä jossain vaiheessa sen ihanan hetken, eräänlaisen kipurajan, jonka jälkeen kirja vie minut mukanaan, kyselemättä?

Olen kulkenut pitkin tuttuja valoisia teitä ja tuntenut äkillisen ilon iskun sydämessä, kiitollisuuden siitä että saan olla täällä, kävellä näitä katuja, lukea kirjoja ja kirjoittaa uusia, kysyä tärkeitä kysymyksiä, nähdä kevään joka aivan kohta lämpenee kesäksi.

aurinkolasit

 

On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas,/ odotettava kauan ja sitten äkkiä, siepattava.

-Pentti Saarikoski

 

*moniloperoonen = monimutkainen. Eteläpohjalainen murresana. Käyttäjinä ainakin minä ja äitini.

 

Sitaatit ovat peräisin Pentti Saarikosken runosta, jonka löysin kirjahyllyni kätköistä, vuonna 2001 julkaistusta antologiasta nimeltä Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle. Alun perin kyseinen runo on julkaistu Saarikosken runokokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965).