Entä jos joku loukkaantuu?

The only way you can write the truth is to assume that what you set down will never be read. Not by any other person, and not even by yourself at some later date. Otherwise you begin excusing yourself.

-Margaret Atwood: The Blind Assasin

Pari päivää sitten päädyin juttelemaan pienen porukan kanssa kirjoittamisesta. Tuossa joukossa kaikki sattuivat olemaan kiinnostuneita aiheesta tai jopa työskentelivät alalla. Jotkut heistä myös pitivät samppanjasta.

varikas muistikirja pienempi

Jossakin vaiheessa keskustelu sivusi sitä, miten lukijat – esimerkiksi kirjailjan läheiset – reagoivat kirjailijan teoksiin. Tunnustin, että minä esimerkiksi mietin usein, loukkaantuuko joku teksteistäni. Entä jos kuvailen jonkin ikävän asian suoraan, ja joku tunnistaa itsensä ja pistää välit poikki? Poistaa minut Messengeristä – (tai jos hän on syntynyt 1930-luvulla, suttaa nimeni yli osoitekirjastaan)? Vaihtaa toiselle puolelle katua kun kävelee kylillä vastaan? Lähettää postissa lahjaksi kakkapökäleen?

Nämä pelot juontavat todennäköisesti kirjailijan urani alkuaikoihin. Esikoiskirjani Arvostelukappale (2007) herätti joitakin hämmentäviä reaktioita. Jotkut henkilöhahmot olivat lukijoiden mielestä häkellyttävän tunnistettavia, pari silloista työkaveria otti kanssani huvittuneina puheeksi erään novellin. Yksi sukulainen suuttui kirjasta ja soitti tuohtuneen puhelun (joskin oli pahoillaan myöhemmin), toinen kehui kirjaa mutta ehdotti että pyytäisin parilta läheiseltäni anteeksi. En pyytänyt. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää, olin vain kirjoittanut sen mitä en ollut koskaan uskaltanut sanoa. Lopulta kävi niin, että kirja sai hienot arvostelut, se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja on rehellisyydessään edelleen keskeinen osa minua niin kuin keuhkot tai sydän. On ollut lohdullista kuulla, että teos on ollut tärkeä myös muille. Yksi mieslukija sanoi, että kirjaa lukiessaan hän ymmärsi kirkkaasti, miten valtava merkitys isällä on tyttären elämässä.

arvostelukappale kansi 2007

Esikoiskirjani ilmestymisestä tuli tänä syksynä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Toista kirjaani, Paljastuskirjaa (2009), jouduin käsittelemään jälkikäteen parin ystävän kanssa. He olivat pahoittaneet mielensä tai vähintään hämmentyneet joistakin kohdista. Lisäksi pari entistä työkaveria poisti minut Facebook-kavereistaan.

Tällainen on hyvin vaikeaa ihmiselle, joka mielellään välttää konflikteja. En halua riidellä enkä pahoittaa kenenkään mieltä, varsinkaan läheisteni tai ystävieni. Haluaisin, että kaikki olisivat koko ajan iloisia ja onnellisia. Tämä on tietysti sula mahdottomuus, kirjoitin minä tai en. Lisäksi on tosiasia, että myös minun mieltäni on pahoitettu, minäkin olen kärsinyt tai nähnyt kärsimystä ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen on minulle elinehto ja selviytymiskeino, tapa saada kiinni maailman kaaoksesta.

Mikä tahansa kokemus voi kirjailijan päässä muuttua tarinaksi, eivätkä kaikki asianosaiset välttämättä pidä siitä. Siihen on täytynyt tottua.

muistikirja avoin

Ensimmäiset novellini olivat minulle välttämätön venttiili purkaa negatiivisia tunteita, surun kokemuksia, vihaakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, noin 22-24-vuotiaana, otin oman tilani ja ajattelin: minä puhun nyt! Se oli valtavan vapauttavaa, vähän samalla tavalla kuin olisi kiivennyt korkealle vuorelle ja huutanut kovaa. Noita tekstejä kirjoittaessani en oikeastaan ajatellut, mitä joku niistä ajattelisi. En vielä silloin edes tiennyt, että tekstit julkaistaisiin. Kirjoitin ne lähinnä itselleni ja muutamalle ihanalle lukijalle kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa. Lopulta kävi niin, että noista ensimmäisistä novelleista alkoi kehittyä minun esikoiskirjani.

Myöhempien kirjojen kohdalla rehellisyyteen on pitänyt erikseen pyrkiä. Esikoiskirjan jälkeen takaraivossa on jyskyttänyt ajatus siitä, että kun teksti julkaistaan, joku voi sanoa siitä jotakin. Yhtäkkiä kirjailija onkin tietoinen yleisöstä ja vastaanotosta, kritiikeistä ja arvostelijoista, siitä että teksteistä ollaan jotakin mieltä, ja joskus tuo mielipide sattuu.

kukkamuistikirja

Tämä kaikki pitäisi unohtaa silloin, kun kirjoittaa. Pitäisi muistaa nuo Margaret Atwoodin sanat postauksen alussa; pitäisi pystyä kuvittelemaan, että kukaan ei lue minun tekstiäni, kukaan ei kiristele hampaitaan eikä pyyhi kyyneleitään, kukaan ei poista numeroani puhelimestaan tai pistele neuloilla Taina Latvalan näköistä woodoo-nukkea.

Kirjoittaessa minua auttavat myös muiden kirjailijoiden teokset. Yksi tärkeimmistä sielunveljistä on tässä suhteessa ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, joka kirjoitti kuusiosaisen omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan. Siinä hän käsittelee raadollisen rehellisesti avioliittoaan, perhe-elämän kiemuroita, poikavuosiaan, isän menettämistä. Olen lukenut ensimmäiset viisi osaa kokonaan, ja jokainen niistä on saanut minut liikuttumaan kyyneliin.

taisteluni 1 knausgård

Muita kirjailijoita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen rehellisenoloisella ilmaisullaan, ovat muun muassa John FanteCharles Bukowski, Kjell Askildsen, Edna O’Brien, Liv Ullman, Linn UllmanMärta TikkanenTurkka Hautala, Laura Lehtola ja Essi Kummu. Heitä on myös monia muita, mutta nämä tekijät tulivat ensimmäiseksi mieleen.

Tällä viikolla luin Laura Gustafssonin uutuuskirjan Pohja. Jo ensimmäisenä iltana ahmin ensimmäiset 58 sivua – ja olisin varmasti hotkaissut koko kirjan samana iltana, ellei minun olisi pitänyt nukkua välillä. Gustafssonin kirjassa puhuu ääni, joka on ihailtavan rehellinen ja suorasukainen. Teoksessa tarkastellaan naisena ja äitinä olemista ilman kaunistelevaa valoa, siinä puhutaan miehistä ja joidenkin miesten (ajoittain typerästä ja/tai raivostuttavasta) käyttäytymisestä ilman silottelevaa sensuuria, siinä kuvaillaan ohimeneviä onnenhetkiä, raastavaa epätoivoa ja rakkauden rotkoja. Joukossa on myös huumoria, vaikka asiat sinänsä ovat vakavia, niin kuin elämä niin usein on. Kirjoitin muun muassa nämä lauseet muistiin lukupäiväkirjaani:

”Kunnioitan miehiä iän, uran ja yleisen olemuksen perusteella. Heidän on oltava vertailukelpoisia isäni kanssa. Itseluottamuksen pitää olla iso ja perustua tosiasioille. Jos he eivät jotakin osaa, niin he kiiruhtavat sen opettelemaan ja palaavat vasta kun homma on hallussa.”

Hieno tiivistys. Etenkin kolmas lause lämmitti sieluani samalla tavalla kuin viltti varpaita.

Laura Gustafsson Pohja

Tällä hetkellä minulla on kesken oma romaanikäsikirjoitukseni. Olen pitänyt pinkasta nyt taukoa noin kuukauden verran, ottanut etäisyyttä ja miettinyt hetken muita asioita. Kun alan jälleen työstää käsikirjoitusta, yritän unohtaa kaiken muun paitsi edessäni olevan käsikirjoituksen. Eräs kollega on yrittänyt muistuttaa, että vain tekstillä on merkitystä. Ajattelen, että sanojen pitää tuntua todelta, vaikka kirjoittaisikin fiktiota.

All you have to do is write one true sentence. Write the truest sentence that you know.

-Ernest Hemingway

Kuuman kirjailijan vapaapäivä

Free time is a terrible thing to waste. Read a book.

-E.A. Bucchianeri

Viime kuukaudet ovat vilahteet ohi hurjan nopeasti. Olen viilettänyt paikasta toiseen vuoroin korkokengissä, vuoroin lenkkareissa tai nilkkureissa, vaihtanut lennosta toppatakin kullanhohtoiseen jakkuun, juossut selkä hikisenä juniin ja raitiovaunuihin ja leikkauttanut siinä sivussa otsatukan.

On tapahtunut paljon hienoja asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa romaanin tai novellikokoelman mittaisia postauksia.

Ennen kuin kaikki muuttuu pokkarit

Ennen kuin kaikki muuttuu -pokkaritorni.

Mun Pohjanmaa sai syksyllä ensi-iltansa Vaasan Kaupunginteatterissa ja vieraili pariin otteeseen myös synnyinkaupungissani Lapualla (näistä aiheista lisää myöhemmin). Vuonna 2015 julkaistu Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjani ilmestyi pokkarina, ja odotettu Toinen tuntematon -antologia näki päivänvalon. Antologia on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa, ja sen koko tekijäkaarti palkittiin Bonnierin marrasgaalassa viime viikolla. (Minulla oli juhlissa ylläni vihreä paljettimekko, joka saattoi aiheuttaa osassa vieraita tilapäisiä näköhäiriöitä).

mekkoa

Syyskuun 24. päivänä täytin vuosia. Toivoin lahjaksi Håkan Nesserin romaania Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Kirjan nimi oli niin pitkä, että mieheni täytyi ottaa sen kannesta valokuva, jotta hän muistaisi mikä romaani hänen pitäisi ostaa. Toisesta paketista paljastui vaaleanpunainen fleeceaamutakki, joka on ensimmäinen omistamani aamutakki aikuisiällä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tästä alkaisi esimerkiksi keski-ikä tai mitään sellaista.

Ei suinkaan!

Tästä alkavat ihanat, lämpimät aamut.

kahvilassa

Eräs rentouttava iltapäivän hetki Bulevardin kahvisalongissa.

Syksyn kuluessa olen myös hionut ja editoinut uutta käsikirjoitustani, joka on tällä hetkellä 197 liuskan mittainen. Tämä on yksi selitys siihen, miksi MinäKertoja on ollut viime viikkoina harmittavan hiljainen. (Aion tehdä tässä asiassa parannuksen ja päivittää blogia useammin). Parhaillaan odotan käsikirjoituksesta palautetta. Joka kerta kun ajattelen kustannusvirkailijoita työnsä äärellä, pulssini nousee sataan. Viime yönä näin sekunnin kestävän unen, jossa yksi heistä yhtäkkiä halasi minua tiukasti ja antoi tekstistä ylistävää palautetta.

Sitten säpsähdin hereille.

Talvella

Talvivarustus kylmyyden karkottamiseksi.

Samalla olen ideoinut erästä uutta tarinaa, josta en vielä paljasta mitään. Voin ainoastaan kertoa, että kotini ikkunalaudat ja pöydät ovat täynnä tietokirjoja, joista ahmin informaatiota uutta projektia varten. Puolisoni antoikin tästä kirjallisesta sisustustyylistä taannoin varovaista palautetta:

”Mihin tahansa mä katson, there’s a book.”

Mutta onneksi kirjat ovat kauniita esineitä ja loihtivat ympärilleen aina ihanan tunnelman. (Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa vielä hymiö 🙂 )

muistikirja ikkunalaudalla

Kiireiden keskellä olen yrittänyt muistaa levon tärkeyden. Kesän ja syksyn mittaan huomasin, että minulla oli päivästä toiseen pientä lämpöä – kuumemittari näytti hämmentävän usein vähintään 37,1. Lisäksi keuhkojani on riivannut outo tunne, kuin kehossani majailisi sitkeä flunssa joka ei löydä tietä ulos.

”Miten sä oot koko ajan näin kuuma”, mieheni kysyi.

Tähän en osannut vastata.

avoin muistikirja 3

Ehkä kaikki johtuu siitä, että lepääminen ja rauhoittuminen on minulle välillä hyvin vaikeaa. Tuntuu, että minun pitäisi matkustaa Costa del Solille asti voidakseni pitää rauhassa yhden vapaapäivän.

Viime viikolla pääsin kuitenkin hyvään alkuun.

Herättyäni en avannutkaan tietokonetta vaan puin ylleni uuden fleeceaamutakin, niin hitaasti kuin mahdollista. Keitin höyryävää kamomillateetä ja lorautin sekaan lusikallisen hunajaa. Tartuin kirjaan, jota olin jo aiemmin lukenut yli puolenvälin. Oli virkistävää sukeltaa jonkun toisen tekemään tarinaan, kertomukseen joka on jo kovien kansien välissä eikä pelkkä epämääräinen käsikirjoituspino pianon päällä, makasin mahallani sängyssä ainakin pari tuntia ja luin lukemasta päästyäni, niin kuin joskus teinivuosina kesämökillä kun ei ollut mihinkään kiire.

Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut koko kirjan. Kyseessä oli Kjell Westön kehuttu uutuusromaani Rikinkeltainen taivas (suom. Laura Beck), joka johdatti minut Rabellin suvun kesäparatiisiin. Juuri sellaista tunnelmaa minä kaipasin nyt.

”Eräänä kesäpäivänä, pari tuntia puolenpäivän jälkeen, Alex ja Stella ja minä lojuimme paahtavassa auringossa nurmikolla lähellä Ramsvikin rantavaahteroita. Me makasimme tiiviistii vierekkäin isolla punaisella päiväpeitteellä, jonka olimme ottaneet verannan leveän divaanin päältä, Alex keskellä ja Stella ja minä reunoilla.”

Rikinkeltainen taivas

Luettuani kirjan kuuntelin Spotifysta Vain elämää -soundtrackia, etenkin Sannin versioita kappaleista Kelpaat kelle vaan ja Kuka sen opettaa, minkä jälkeen lähdin kirjailijaystäväni kanssa syömään sushia. Lopulta päädyin hänen kanssaan samaan kahvilaan, ja kun hän avasi kannettavan tietokoneensa ja ryhtyi kirjoittamaan, minäkin tein vähän töitä ja luin taustatietoa uutta tarinaa varten.

Mutta vain vähän, koska minullahan oli vapaapäivä.

Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

sininen muistikirja 1

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

karttamuistikirja 3

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

pinkki muistikirja 3

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

kevätasfaltti 1

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

taivas puu linnut 1

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.