Kerro mitä tunnet

Pidin eilen itsenäisyyspäivän aattona juhlapuheen vanhassa opinahjossani Lapuan yläkoululla.

Julkaisen puheen nyt täällä blogissa, satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Puu suomi sata

Hyvät Lapuan yläkoulun oppilaat, opettajat ja muu henkilökunta,

tuntuu aika nostalgiselta palata tänne Lapuan yläkoululle kaikkien vuosien jälkeen. Opiskelin tässä koulussa kolmen vuoden ajan, hyvin kauan sitten, 1900-luvulla. Silloin koulu tunnettiin vielä nimellä Lapuan yläaste.

Tämä saattaa kuulostaa hieman yllättävältä – mutta tämä rakennus tuo ensimmäiseksi mieleeni rakkauden. Koko yläasteaikani olin korviani ja varpaitani myöten rakastunut saman luokan poikaan, jolla oli suklaasilmät ja hauskat jutut. Jos etsisin jonkin vanhan päiväkirjani ja lukisin, mitä olen tehnyt vaikkapa itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1996, sieltä saattaisi löytyä jonkinlainen merkintä siitä, miten olen kuuntelevinani koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuhetta mutta vilkuilen jatkuvasti ihastukseni kauniita kasvoja. Kaikki teini-iän päiväkirjani ovat täynnä tarkkoja raportteja hänen liikkeistään. Saksantunnilla istuin hänen takanaan ja tuijotin lumoutuneena hänen niskaansa. Uskonnontunnilla lainasin hänelle teroitinta, ja sydämeni hypähti kun kätemme hipaisivat toisiaan. Matematiikan tunnilla näytin hänelle, miten olin ratkaissut jonkin monimutkaisen yhtälön.

Mutta yhtä yhtälöä, sitä kaikkein tärkeintä, en pystynyt ratkaisemaan silloin: mitä hän tunsi minua kohtaan?

En voinut seurata häntä Instagramissa enkä Twitterissä, en nähnyt hänen videoitaan Snapchatissa, eikä hän ollut minun Facebook-kaverini, koska noita sosiaalisen median kanavia ei ollut silloin edes olemassa.

Lapuan yläkoulu kuva

Lapuan yläkoulu

On ihmeellistä ajatella, miten nopeasti tekniikka ja viestintävälineet ovat kehittyneet verraten lyhyen ajan sisällä, myös täällä sata vuotta täyttävässä Suomessa. Yläasteaikoinani, vuosina 1995-98, esimerkiksi kännykät olivat oppilailla vielä aikamoisia harvinaisuuksia. Oppitunneilla saatoimme lähettää luokkatovereiden kesken salaisia viestejä lähinnä huulia liikuttaen tai pienten paperilappusten välityksellä. Kaveriin tai ihastukseen ei voinut ottaa kätevästi yhteyttä vaikkapa WhatsAppissa eikä edes tekstiviestillä, vaan täytyi soittaa heidän kotiinsa vanhanaikaisella lankapuhelimella. Emme tutustuneet toisiimme sähköisten medioiden välityksellä, vaan meidän piti keksiä luoviakin keinoja. Toisinaan luokissa kiersivät esimerkiksi pienet kirjevihkoset, joita ainakin Lapualla kutsuttiin kiinalaisiksi päiväkirjoiksi ja jotka olivat täynnä erilaisia kysymyksiä. Niihin jokainen luokkatoveri sai vuorollaan vastata, käyttäen kukin omaa puumerkkiään.

Yläasteajoistani on vasta noin viisitoista vuotta, ja tänä aikana ihmisten välinen vuorovaikutus on saanut kokonaan uusia muotoja. Nykyään minäkin olen Instagramissa, voin esimerkiksi nähdä kuinka lapsuuteni idoli Madonna ratsastaa meren rannalla valkoisella hevosella tai kuinka Lana del Rey tervehtii fanejaan live-videolla. Facebookissa olen hengaillut vajaat kymmenen vuotta, Twitterissä vuodesta 2012.

Käytän jo mielestäni aika sujuvasti hashtageja. Tämän päivän aihetunniste olisi varmaankin #itsenäisyyspäivä #aatto #suomisata.

Kuten kaikki tiedämme, itsenäinen Suomi täyttää 6. joulukuuta sata vuotta. Se on mittaamattoman tärkeä merkkipaalu Suomen historiassa, juhla joka on otettu lukuisin eri tavoin huomioon ympäri maata. Lapuan Sanomista luin, että tämän koulun yhdeksäsluokkalaiset ovat jo juhlistaneet itsenäisyyttä kaupungintalolla joulukuun ensimmäisenä päivänä. Suurta juhlapäivää kunnioitetaan Lapualla myös tuomiokirkossa, arvokkaissa tunnelmissa. Juhla huipentuu siihen, että 200 kuorolaista laulaa yhdessä Jean Sibeliuksen Finlandian.

Lapuan kaupungintalo

Lapuan kaupungintalo

Suomi sata -juhlallisuudet ovat kuluneena vuonna vaikuttaneet voimakkaasti myös minun elämääni. Olen saanut olla tekemässä kahta kiinnostavaa kirjoitusprojektia, jotka kumpikin käsittelevät omalla tavallaan itsenäisyyttä – ja myös aihetta, johon puheen alussa viittasin: ihmisten välistä kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Ensimmäinen noista kirjoitusprojekteista liittyi teatteriin. Sain viime vuoden lopulla Vaasan kaupunginteatterista kiinnostavan ehdotuksen: voisinko kirjoittaa teatterille uuden näytelmän – monologin, joka käsittelisi komediallisin keinoin itsenäisyyttä ja Pohjanmaata. Tehtävänanto kuulosti aluksi haastavalta. Komedia itsenäisyydestä ja Pohjanmaasta? Voiko noita elementtejä yhdistää toisiinsa toimivalla tavalla? Mitä ihimisekki ajatteloo, suuttuuko joku? Itsenäisyyshän on ollut perinteisesti hyvin vakava aihe täällä Pohjanmaalla, siihen on suhtauduttu aina tietynlaisella hartaudella ja kunnioituksella.

Vähitellen ymmärsin, että minun ei tarvitse käsitellä aihetta pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Voin zoomata myös yksilöön, siihen, millaista on olla itsenäinen ihminen, tehdä elämässä omat valintansa. Näytelmän päähenkilöksi muotoutui Jarppa, viisikymppinen lapualaissyntyinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingissä mutta on alkanut kaivata kiihkeästi takaisin kotiseudulleen lakeuksille. Jarpalla on harteillaan suuri tehtävä, niin kuin minullakin nyt: hän on luvannut pitää itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullaan Suomi sata -juhlassa. Hän miettii kuumeisesti, miten ilmaisisi ajatuksensa itsenäisyydestä ja sen merkityksestä lapualaiselle yleisölle.

Entä mitä hän aikoo sanoa nuoruusajan tyttöystävälle, joka esiintyy samassa juhlassa?

Näytelmän nimeksi tuli Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, ja se sai ilokseni loistavan vastaanoton. Esitys on tähän mennessä vieraillut kaksi kertaa myös Lapualla, Teatteri Lapuan näyttämöllä.

Mun Pohjanmaa esityskuvaa

Kuvassa Jarpan roolin näyttelevä Jari Hietanen sekä säestäjä Jenny Malmerg. KUVA: Linus Lindholm/ Vaasan kaupunginteatteri

Toinen itsenäisyyttä käsittelevistä kirjoitusprojekteista, jossa sain olla mukana, on Toinen tuntematon -niminen novelliantologia. Se keskittyy Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisten tarinoihin ja käsittelee kotirintaman elämää jatkosodan aikana. Jokainen meistä 22 nykykirjailijasta sai valita itselleen mieluisimman naishahmon valmiiksi laaditusta listasta ja kehitellä tuon henkilön ympärille kiinnostavan tarinan. Vaikka Tuntematon sotilas on pääasiassa rintamakuvaus, siinä on mainittu myös joitakin naisia kuten lottia, sotilaiden puolisoita tai ihastuksia – mutta osa hahmoista jouduttiin keksimään tätä projektia varten.

Minä valitsin juuri tällaisen keksityn hahmon – navettapiian, joka työskentelee talousaliuspeeri Mäkilän kotitilalla Laihialla 1940-luvulla. Valinta oli minulle helppo. Mäkilä on Tuntemattomassa sotilaassa se tuttu pohjalaishahmo, nuuka ja uskonnollinen laihialaismies joka puhuu leviää murretta ja laulaa virsiä jylhällä äänellä. Kehittelin Mäkilän ja navettapiika Iitan välille kainon kiintymyksen ja rinnassa roihuavan ensirakkauden, tuon tutun tunteen, jota on vaikea ilmaista ääneen mutta joka hehkuu jatkuvasti näiden nuorten ympärillä.

Toinen tuntematon kuva

Toinen tuntematon sisältää 22 novellia.

Olen kuullut sanottavan, että kirjallisuudessa kiinnostavaa on usein se, mitä ei kirjoiteta suoraan tai mikä ilmenee vain rivien välissä. Näin on tässäkin novellissa. Iitalla ja Antilla on toisiaan kohtaan paljon tunteita, mutta ne ovat niin suuria, että heitä ujostuttaa puhua niistä. Novellin kuluessa Iita yrittää ilmaista tunteensa Antille käytännöllisellä tavalla, lähettämällä rintamalle paketin, jossa on hänen itse leipomiaan pikkuleipiä – yksi niistä sydämenmuotoinen. Antti kirjoittaa Iitalle lämminhenkisen vastauskirjeen. Sen saapuminen postissa kestää pidempään kuin nykyajan WhatsApp-viesti, mutta perille se kuitenkin tulee. Iita nukkuu yönsä aitassa kirje tyynyn alla ja miettii viikon verran, mitä vastaisi Antille, mitkä sanat valitsisi. Luen nyt pienen pätkän tuosta kirjoittamastani Enne-nimisestä novellista, joka siis ilmestyi lokakuussa Toinen tuntematon -antologiassa (WSOY, 2017):

Iita tarttui kynään ja tuijotti puhdasta paperia. Hänen teki mieli kirjoittaa: ”Rakas Antti.” Mutta hän ei tehnyt niin, hän valitsi samanlaisen muotoilun kuin nuori isäntä. ”Hyvä Antti.” Hän kirjoitti, että heinätöitä oli paiskittu parisen viikkoa. ”Hermannista heinään”, oli vanha isäntä kajauttanut yhtenä tiistaina, ja siitä oli alkanut urakka. Hän kirjoitti, kuinka mukavaa olisi jos Antti olisi täällä, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Emäntä ja isäntä kohtelivat häntä hyvin, hän sai kaiken mitä tarvitsikin, ruoka oli kortilla ja lihapullat tiukassa, mutta emäntä jatkoi lihaa sienillä ja kasviksilla. Kunnon kahvia heidän teki kaikkien mieli, välillä meinasi kyllästyä siihen ainaiseen sokerijuurikaslitkuun – mutta tämä oli tietysti murheista pienin. Lehmät voivat hyvin, Orvokki oli poikinut pari viikkoa sitten, suloinen pikkuvasikka oli pullahtanut pää edellä maailmaan. Hän kirjoitti, että kävi juttelemassa Uskolle joka päivä. Hän sanoi muistavansa Anttia ahkerasti iltarukouksessaan – ja muutenkin.

Hän toivoi, että pian tulisi rauha.

Hänen sydämensä keveni, kun hän sai sanottua nämä asiat, kirjoitettua nimensä alle. 

kirje ja sydän 1

Novellia kirjoittaessani pystyin hyvin samaistumaan Iitan tunteisiin. En ole elänyt nuoruuttani samaan aikaan kuin Iita, ja minun kotimaani on hyvin erilainen kuin hänen Suomensa – mutta samaistuttavaa on yhteinen tunne, se tuttu hetki, kun pystyy vihdoin muotoilemaan sisimpänsä liikkeet lauseiksi ja kertomaan ne toiselle ihmiselle. Se on yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten pidin tässä samaisessa koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuheen silloin 95 vuotta täyttäneen Suomen kunniaksi. Yleisössä oli lapualaisia laidasta laitaan, sotaveteraaneja, kunnallispoliitikkoja, vanhoja opettajia, tuttuja kasvoja elämäni varrelta. Juhlan tunnelma oli niin harras ja koskettava, että itkin melkein koko puheen ajan. Muistelin muun muassa omaa vaariani, joka oli lähtenyt sotaan nuorena poikana huhtikuussa 1943. Vaari oli minulle läheisin ihminen, joka oli ollut sodassa ja selvinnyt siitä. Kerroin, että myös toinen isoisäni oli ollut sodassa, mutta häntä en koskaan ehtinyt tavata, hän kuoli muutamaa vuotta ennen minun syntymääni. Kerroin, että molemmat mummini toimivat sodan aikaan pikkulottina, toinen heistä myöhemmin myös kotirintamalottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän on nyt 93-vuotias. Aion soittaa mummille huomenna ja toivottaa hänelle hyvää itsenäisyyspäivää. Lähetin hänelle itsenäisyyspäivän yllätyksenä myös paketin, jossa on tuo mainitsemani Toinen tuntematon -kirja. Mummi varmasti ilahtuu, kun pääsee lukemaan novellini, jota varten kysyin häneltäkin taustatietoja.

Toinen, jo edesmennyt mummini, tapasi toisinaan laulaa kahvipöydässä Lottatyttöjen laulua, joka oli sotavuosina painunut hänen mieleensä. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Noissa sanoissa on viisaus, jota jäin hetkeksi pohtimaan.

Millä tavalla jokainen meistä voisi tuoda kortensa kekoon nykypäivänä, omien voimiensa rajoissa, tämän maan ja yhteisen hyvinvointimme ja tulevaisuutemme eteen?

Lapuanjoki

Omalta osaltani voin sanoa, että minä voin ainakin kirjoittaa. Kirjoitan aiheista, jotka minua jollakin tavalla koskettavat ja jotka ehkä siten koskettavat myös muita. Kirjoitan maailmasta, jota tarkkailen ja tunteista, jotka ihmisten sisällä mylläävät. Kirjoitan aiheista, joista on toisinaan hankala puhua mutta joista jonkun on puhuttava.

Minun työtäni on kommunikoida ajatukseni ja havaintoni tarinoiden kautta toiselle ihmiselle, lukijalle.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä voi edistää omalla tavallaan ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta, hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta. Meille on annettu sanat ja kieli siksi, että käyttäisimme niitä. Tätä kaikkea voi myös harjoitella, yhtä lailla kuin jalkapalloa tai balettia, tai polynomeja matematiikan tunnilla. Sanan käyttöä voi treenata esimerkiksi lainaamalla kirjastosta hyvän romaanin, jonka lauseet virkistävät mieltä ja vievät aivan uusiin maisemiin. Lukukeskuksen sivuilta löytyy tietopaketti 10 +1 faktaa lukemisesta, jossa sanotaan, että ”fiktio ruokkii empatiaa ja mielikuvitusta, kulttuurisia ja sosiaalisia taitoja”. Se, että hallitsee kielen ja sanat, merkitsee paljon kaikessa kommunikaatiossa kuten myös myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Jo työhakemuksen laatiminen vaatii sitä, että osaa kirjoittaa toimivia lauseita ja viestiä toiselle oman osaamisensa. Sanoilla on paljon merkitystä myös ihmissuhteissa – siinä, miten osaa ilmaista toiselle omat tunteensa täsmällisellä tavalla.

Nuottimuistkirja

Kun kävelin taannoin nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä erään leikkipuiston ohi, näin puistossa kaksi lasta. Toinen istui keinussa ja tuijotti kännykkäänsä, toinen istui maassa häntä vastapäätä – ja tuijotti puhelintaan.

Jäin miettimään, millaista noiden kaverusten vuorovaikutus oli? Pelasivatko he yhdessä jotakin peliä, jota varten kännyköitä tarvittiin?

Vai olivatko he vain kumpikin uppoutuneita omiin puhelimiinsa, toisensa unohtaen?

Toivon, että ainakaan unohdus ei olisi se suunta, jota kohti maailma ja Suomi kulkee. Toivon, että emme etääntyisi toisistamme.

Toivon, että yrittäisimme kohdata toisemme silmästä silmään, niin lapsina kuin aikuisinakin. Ja että voisimme joinakin päivinä unohtaa älypuhelimet hetkeksi laukkuun tai taskuun ja jutella ihan kunnolla ystävän kanssa, kysyä mitä kuuluu, miten menee, onko kaikki hyvin. Voimme yrittää näyttää ihmisille todelliset tunteemme sen sijaan, että lähetämme kaverille kolme erilaista hymynaamaa tai julkaisemme Instagramissa pirtsakan selfien – vaikka juuri silloin ei välttämättä tuntuisikaan niin iloiselta.

Oksat

Voimme yrittää olla rehellisiä toisillemme ja itsellemme.

Jos jokin asia harmittaa, sen voi sanoa.

Jos jokin asia tuntuu pahalta, siitä voi kertoa.

Jos on onnellinen, sen voi näyttää.

Jos rakastaa, sen voi sanoa ääneen toiselle.

Ja jos haluaa tutustua johonkuhun paremmin, voi ehdottaa tapaamista, pyytää kahville tai elokuviin, soittaa tai lähettää viestin – mikä tahansa tapa sillä hetkellä tuntuukin hyvältä.

Itse olen vieläkin – kaikkien näiden vuosien jälkeen – kiitollinen siitä, että yläasteen päätyttyä sain viimein kerättyä rohkeuteni ja soitettua ihastukselleni. Kävi niin, että meistä tuli pari moneksi vuodeksi.

 

Hyää itsenäisyyspäivää teille kaikille! Ja paljon onnea satavuotiaalle Suomelle!

”Muistakaa, heille kallis ol’ maa”

Joulukuussa 2012 pidin itsenäisyyspäivän juhlapuheen Lapuan yläkoululla, vanhassa opinahjossani. Odotin jännittyneenä vuoroani. Tunnelma oli harras, lapset lauloivat lavalla heleällä äänellä. Yleisössä istui niin vanhoja kuin nuoria ihmisiä, sotaveteraaneja, entinen pianonsoitonopettajani, äiti ja äidin naapuri, monia tuttuja kasvoja Lapualta. Olin jo siinä vaiheessa hiukan herkistyneessä tilassa.

talvipuu

Kun astelin yleisön eteen ja aloin puhua, liikutus valtavasi minut kokonaan. Etenkin siinä vaiheessa, kun aloin kertoa omista isovanhemmistani, kyyneleet valuivat silmistä. Itkin ja puhuin yhtä aikaa.

Onneksi sain kuitenkin sanottua asiani herkistymisestä huolimatta. Tunteeni välittyi yleisöön, ja lopulta itkimme yhdessä.

Ajattelin tänä itsenäisyyspäivänä julkaista puheeni täällä blogissa pienin muokkauksin, 99-vuotiaan Suomen kunniaksi. Alun perin teksti ilmestyi Lapuan Sanomissa 13. joulukuuta 2012.

talvimaisema

Arvoisat sotaveteraanit ja sotaveteraaninaiset, hyvät juhlavieraat,

Hän oli 18-vuotias lähtiessään rintamalle. Hänellä oli sileät kasvot ja puhdas omatunto. Hänen nimettömässään ei kimallellut sormusta, hän ei ollut vielä ehtinyt rakastua. Hän katseli latoja ja lakeuksia jotka jäivät taakse, painoi kaiken mieleensä, matkusti täpötäydessä tavarajunassa kohti pelkoa. Hän oli 25-vuotias, hänen vaimonsa jäi itkemään rautatieasemalle ja hänen lapsensa vilkuttivat vakavina. Hän katseli peltoja ja puutarhoja jotka jäivät taakse, katuja jotka hän tunsi ulkoa, kotikirkkoa jossa hänet oli vihitty. Hän oli lapualainen, kauhavalainen, jyväskyläläinen, rovaniemeläinen. Hän oli sotamies, rajajääkäri, taistelulähetti, alikersantti ja korpraali. Hän oli ihminen. Kranaatit karhasivat häntä monta kuukautta, tykit jyrähtelivät hänen korvissaan. Hän sanoi, ettei pelännyt mitään. Hänen kätensä tärisivät, kun hän sytytti tupakan. Hän seisoi vartiossa, teki sulutustöitä, ajoi syöksyveneitä Laatokan yli, juoksi hiekkamonttuun, makasi kolme vuorokautta paikoillaan 20 asteen pakkasessa. Hän lähetti kotiin kirjeen, jonka luoti lävisti, hän kirjoitti sille joka häntä kaipasi. Hän oli 19-vuotias, hänellä oli pitkät hiukset ja harmaa lottapuku. Hän kutoi sotilaille lapasia joissa peukalo ja etusormi piti jättää paljaiksi, hän laittoi ikkunoiden eteen pimennysverhot ja kuuli koneiden lentävän. Hän pelkäsi. Hän oli 18-vuotias lähtiessään rintamalle. Hän lepäsi korsussa reppu pään alla ja rukoili: Isä meidän, joka olet taivaissa.

metsaa

Hän oli minun vaarini, sinun paappasi, minun isoisäni, sinun isäsi, minun mummini, sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun enosi, sinun sisaresi, sinun ystäväsi, sinun veljesi.

Edesmennyt vaarini oli minulle läheisin tuntemani ihminen, joka oli joutunut lähtemään sotaan. Emme puhuneet noista kokemuksista kovin paljon. Me noukimme puskista marjoja, kaivoimme perunoita maasta, heitimme renkaita puutarhassa, söimme mummin paistamia lättyjä ja mansikkahilloa. Vaari teki minulle keinun vanhaan liiteriin ja antoi minulle vauhtia. Vaari kertoi minulle salaisuuden ja näytti, missä siilillä oli sauna. Vaari hautasi minun kanssani pikkulinnun liiterin juurelle. Vaarilla oli kahvipöydässä hauskat jutut. Hän oli sellainen ihminen, joka yhtäkkiä sanoi jotakin hauskaa ja sai kaikki nauramaan.

lakeusmaisema

Joskus uskalsin kysyä vaarilta jotakin sodasta. Aina hän vastasi. Vaistosin kuitenkin, että sota oli arka puheenaihe. Vaari kuului jalkaväkirykmentti 7:n riveihin, komentajanaan silloinen everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth. Tie vei Vuottaalle, Valkjärvelle, Punnukselle ja Äyräpäähän. Vaari oli vain nuori poika lähtiessään jatkosotaan 13. huhtikuuta 1943. Vaikka hän ei tainnut sitä ääneen sanoa, niin uskon, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa loppui siihen.

Mutta elämä ei loppunut.

Sodan jälkeen rakennettiin elämä uudestaan, rakennettiin talo, mentiin naimisiin, saatiin lapsi.

Vaari oli yksi niistä onnekkaista, jolle tämä kaikki suotiin. Sodissa menehtyi yhteensä 93 000 suomalaista sotilasta. Niin monta elämää jäi kesken, niin monta omaista jäi kaipaamaan, niin monta naurua jäi nauramatta. Tuntuu pysäyttävältä ajatella, että jos vaarini olisi menehtynyt sodassa, minuakaan ei olisi.

heinikkoa

Myös muut isovanhempani kokivat sodan, kukin omalla tavallaan. Toinen isoisäni, Vimpelin paapa, taisteli pioneeripataljoona 35:n riveissä muun muassa Syvärin alueella. Hänkin selvisi sodasta ja perusti perheen, sai kolme lasta, sai pojan josta tuli minun isäni. Paapaa en koskaan ehtinyt tavata, sillä hän kuoli muutamia vuosia ennen minun syntymääni.

Hänen vaimonsa, Vimpelin mummi, toimi sodan aikana kotirintamalottana. Kävin taannoin tapaamassa 88-vuotiasta [nyt 92-vuotiasta] mummiani Vimpelissä ja kyselin sota-ajan kokemuksista. Mummi kertoi olleensa ensin pikkulottana ja työskennelleensä myöhemmin lottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän olisi kyllä lähtenyt rintamalotaksi, jos hänet olisi päästetty, hän oli vasta 19-vuotias. Hän muisti harmaan lottapuvun, jossa oli valkoiset kaulukset ja hihansuut, ne saattoi pestä erikseen. Hän muisti, miten kutoi rintamalle sukkia ja lapasia, hän muisti kuulleensa pommikoneiden lentävän kaupungin yllä. Tulevaa miestään hän ei ollut vielä tavannut, miestä joka taisteli sodassa hengestään niin kuin mummin kaksi veljeäkin. Mummin isosisko oli lähtenyt rintamalotaksi sotasairaalan keittiöön Äänislinnaan. Sisarukset pitivät yhteyttä kirjeitse. Paljon oli myös vuosien myötä unohtunut, olihan mummin lottakokemuksista jo noin 70 vuotta aikaa, kokonainen ihmisikä. Kysyin lopuksi, miten mummi on tavannut juhlistaa itsenäisyyspäivää vuosien varrella. Hän sanoi, että tapasi mennä aina Vimpelin yhteiskoululle itsenäisyyspäivän juhlaan, pukeutuneena itse tekemäänsä kansallispukuun.

pakkaspuu

Toinen mummini, jo edesmennyt vaarin vaimo, oli sodan aikana pikkulottana. Pikkulotat tekivät monenlaisia aputöitä, parsivat ja kutoivat sukkia, auttoivat lottia leipomaan leipää, laittoivat ruokaa, tekivät vanhoista lakanoista sideharsorullia rintamalle. Joskus kahvipöydässä mummi innostui laulamaan meille läheisilleen Lottatyttöjen laulua, jonka hän oli sodan aikana oppinut. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Sodan aikana jokainen kantoi kortensa kekoon omalla tavallaan. Minun isovanhempani kasvoivat aikuisiksi sodan varjossa. Oma nuoruuteni oli hyvin erilainen kuin heidän. Kun vaari istui 18-vuotiaana junassa matkalla sotaan, minä matkustin samanikäisenä Helsingin yliopiston pääsykokeisiin. Vaari opetteli selviämään sodan melskeissä, minun piti selvitä vain isossa vieraassa kaupungissa. Vaari tutustui rintamalla vieraita murteita puhuviin sotatovereihin, minä tutustuin tamperelaisiin, ylivieskalaisiin, salolaisiin ja helsinkiläisiin opiskelukavereihin. Vaari kirjoitti rintamalta kotiin kirjeitä, minä kirjoitin runoja isästäni, joka oli kuollut hiljattain. Huolet ja murheet, joita kannoimme, olivat erilaisia.

Silti minusta tuntuu, että vaarin kokemukset ovat jollakin tavalla vaikuttaneet myös minuun. Ainakin ne ovat opettaneet minulle, että ihminen voi selvitä uskomattomista elämäntilanteista.

puolukoita

Kalervo Hämäläisen säveltämässä ja sanoittamassa Veteraanien iltahuuto -laulussa sanotaan: ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet./ Muistakaa, heille kallis ol’ maa./ Kertokaa lasten lapsille lauluin,/ himmetä ei muistot koskaan saa!” Olen kiitollinen siitä, että vaari kertoi minulle jonkin verran kokemuksistaan sodassa – sillä nyt on myöhäistä puhua hänen kanssaan. En enää voi kysyä häneltä, mitä hän ajatteli itsenäisyyspäivänä nähdessään lipun nousevan salkoon. Mitä hän mietti kävellessään hankien halki, sytyttäessään kynttilän, kuullessaan tasavallan presidentin puheen. Mitä hän ajattelisi tänään, kun Suomi täyttää 95 vuotta [tänään 99-vuotta], kun hän istuisi sohvalle television ääreen ja katsoisi, kuinka kutsuvieraat saapuvat Linnan juhliin. Mitä hän ajattelisi noina haikeina, hienoina tunteina?

Muistan, että kerran vuosia sitten istuin vaaria vastapäätä teekupin äärellä ja kysyin, mikä Suomessa on hänen mielestään parasta. Vaari vastasi kahdella sanalla: vapaa isänmaa.

jokimaisema

Hän oli vain 18-vuotias lähtiessään rintamalle. Hän oli 25-vuotias, 30-vuotias, 33-vuotias. Hän oli sotamies, vääpeli, majuri ja pataljoonan komentaja. Hän oli lapualainen, vimpeliläinen, torniolainen, savolainen ja helsinkiläinen. Hän oli ihminen. Hän sai jalkaansa sirpaleen, häntä ammuttiin rintaan, hän kuoli. Hän selvisi, tuli rauha, hän pääsi kotiin. Junassa hän säikähti peilikuvaansa, hän oli niin laiha. Hangossa hän pääsi ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen suomalaiseen saunaan. Silloin hän itki. Lotta antoi hänelle kuumaa mehua ja lämpimän aterian.

Hän oli taivaassa.

Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille!

lippu

Pidetään hauskaa yhdessä

Olen joskus kuullut erään runoilijan sanoneen, että uusi kirja pitää juhlia pois itsestä.

Tästä syystä en uskaltanut olla järjestämättä kirjajulkkareita, tälläkään kertaa. En halunnut, että kirja jäisi missään nimessä asumaan minuun, ahtaisiin huoneisiin.

Jostain syystä tunsin tänä keväänä kuitenkin outoa haluttomuutta järjestää juhlat. En osannut oikein kuvitella itseäni emännän rooliin, bileiden keskipisteeksi. Tahdoin kyllä, että Ennen kuin kaikki muuttuu pääsisi parrasvaloihin, samalla kun minä voisin kurkistella kilistelyä kulisseista.

Tai ehkä olisin vain halunnut, että joku toinen järjestäisi juhlat, sillä välin kun minä makaan rantatuolissa Marbellassa.

 

Kirjajulkkareita varten pitäisi oikeastaan hommata jonkinlainen julkkarikaaso tai -bestman. Tai sellainen hääsuunnittelijan tapainen energiapakkaus, samanlainen kuin Charlotten ystävä Anthony on Sinkkuelämää-sarjassa. Hän istuisi vierelläni, kun minulle esiteltäisiin erilaisia juhlapaikkoja ja tarjoiluehdotuksia, ja aina kun rypistäisin tyytymättömänä kulmiani, hän huutaisi ihmisille:

”Hates it!”

En kuitenkaan palkannut ketään tähän pestiin. Sen sijaan konsultoin lukuisia eri henkilöitä ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Kahdesta asiasta olin varma: halusin, että julkkareissa voisi laulaa karaokea ja syödä vaahtokarkkeja. Näiden ympärille aloin rakentaa juhlien suurta teemaa.

Teemaa voisi parhaiten luonnehtia toteamalla, että sitä ei ollut.

Mutta se ei tahtia haitannut – ainakin toivon niin.

Ensimmäiset vieraat olivat kustantamon väkeä ja perheenjäseniäni. He auttoivat minua käytännön asioissa, asettelivat kuohuviinilasit paikoilleen, kumosivat kulhoon vaahtokarkkeja. Siskot etisiskelivät lahjapöytää, äiti laittoi tarjolle leipomansa tuulomantortut. Hetken mietin, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä kukaan muu ei tulisikaan. Millaista se olisi? Millaiset bileet saisimme aikaan?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt kauan miettiä, sillä pian väkeä virtasi ravintola Swengin narikoille, iloisine kasvoineen, valmiina halaukseen. Jotkut toivat kukkia, toiset suklaata, kolmannet hymynsä. Jotkut heistä olin tuntenut melkein kolmekymmentä vuotta tai kymmenen kesää, toiset muutaman vuodenajan tai vain joitakin kuukausia. Olin kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Olin pyytänyt, että näyttelijät Ville Tiihonen ja Elina Keinonen lukisivat otteita kirjastani – mutta sitä ennen minun täytyisi pitää tervetuliaispuhe. Sydämeni hakkasi vilkkaasti kuin maratonissa. Lavalle nouseminen tuntui mahdottoman jännittävältä, vaikka olin kirjoittanut paperille pitkän rivin tukisanoja, tähän tapaan:

-tervetuloa

-rakkauden olemus

-pidetään hauskaa yhdessä

Aluksi oloni oli oudon virallinen seistessäni estradilla mikrofoni kädessäni. Tuntui kuin olisin pitänyt seminaariesitelmää omasta kirjastani.

Vasta sitten, kun laskin suojukseni ja sanoin jotakin täysin suunnittelematonta, saatoin rentoutua. Kiitin kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla vaikuttaneet kirjan syntyyn, ja vältin täpärästi itkuun purskahtamisen. Yritin saada käsialastani selvää baarin hämyssä, ja jouduin lopulta tunnustamaan ääneen, että en nähnyt mitään. Onneksi Ville Tiihonen riensi avukseni ja valaisi paperin älypuhelimellaan.

Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Puheeni jälkeen oli näyttelijöiden vuoro astua lavalle. Olin valinnut tekstinäytteet sillä perusteella, että ne sopisivat ääneen luettaviksi ja muodostaisivat myös keskenään jonkinlaisen kokonaisuuden.

Ville luki otteita kertomuksista Kilpikonnan äiti ja Mielipiteitä eräästä tytöstä – kokoelman ainoista teksteistä, joissa ääneen pääsee miespuolinen minäkertoja. Elina luki kokonaan novellin Komparatiivi sekä otteen novellista Ensimmäinen tavu.

Oli hienoa kuunnella, miten ammattilaiset lukivat tekstejäni, miten he eläytyivät ja antoivat hahmoilleni äänen. Välillä yleisö naurahti, joskus joku katsahti minua uteliaana. Jotkin kirjoittamani yksityiskohdat saivat minut punastumaan korviani myöten enkä voinut olla miettimättä, mitä minusta ajateltiin. Toivoin, että ihmiset rakastaisivat minua tämänkin kirjan jälkeen. Tai edes pitäisivät minusta. Puhuisivat minulle!

Toistaiseksi kukaan ei ole ainakaan poistanut minua Facebook-kavereistaan.

 

Niin sanotun virallisen osuuden jälkeen oli karaoken aika. Lauloin muun muassa muutaman dueton: äidin kanssa Katri Helenan Linnun ja lapsen, ja siskontytön kanssa PMMP:n Pikkuveljen. Yksin lauloin Ed Sheeranin I See Fire ja Zen Cafén Todella kaunis, joista molemmista pidän valtavasti. Muut vieraat eivät olleet aivan niin innoissaan karaokesta kuin minä ja minun lähipiirini. Onneksi jotkut kuitenkin nousivat lavalle, ja lopulta houkuttelin myös lapsuudenystäväni vierelleni lauteille. Hän valitsi meille biisiksi Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Se olikin kaikessa hypnoottisuudessaan loistava kappele illan päätteeksi. Keskiyön jälkeen läsnä oli vielä kourallinen ystäviä, joiden seuraan ehdin vihdoin rauhassa istahtaa. Silloin, pienen pöydän äärellä, eräs kirjailijaystäväni tarttui minua olkapäästä ja sanoi minulle niin kauniin lauseen, että minua alkoi itkettää.

Mutta se oli hyvä itku. Sellainen, jonka jälkeen tekee mieli laulaa lisää.