Minun kesäni

Nyt seuraa pienimuotoinen kouluaine yllä mainitulla otsikolla.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun luin Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta Avoin mieli (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen). Kirjassa Goldberg muistelee, kuinka hän oli kahdeksannella luokalla yrittänyt kirjoittaa ainetta otsikolla Mitä tein viime kesänä. Useiden aloitusten jälkeen hän oli kirjoittanut pelanneensa softballia niin kuin monet muutkin lapset, vaikka se ei ollut totta. Lopulta hän oli vielä lisännyt tekstiin:

”Oli tosi hauskaa. Minulla oli kiinnostava kesä. Oikein kivaa.”

mermaids 2

Myöhemmin Goldberg on oivaltanut, että hyvä kirjoittaminen on konkreettista ja yksityiskohtaista. Tekstistä tule elävää, kun kirjoittaja pyrkii rehellisyyteen ja totuuteen, yksityiskohtia viljellen.

Saman minäkin olen oppinut. Yritetään siis puhua totta.

Totuus on, että kesä on kovaa vauhtia lähdössä ja vilkuttaa meille, kuin junan ikkunasta.

Jään kaipaamaan sen lämpöä ja valoa, merenrantoja, vaaleanpunaista taivasta, Daim-jäätelöä, bikinejä, ballerinakenkiä, purjeveneitä jotka viilettävät aina minun ulottumattomissani. Jään kaipaamaan spontaaneja hetkiä, sitä, että voi lähteä märillä hiuksilla ulos, koska aurinko kuivaa ne kuitenkin.

Koko kesän yritin ruskettua lenkkeilemällä shortseissa ja hihattomissa paidoissa. En onnistunut.

Ostin kahdet mikroshortsit, pinkit ja keltaiset. Käytin usein paitaa, jossa lukee ”I grew up with mermaids”. Ilta-Sanomien jutusta huomasin, että Chisulla on samanlainen. Tämä teki minut jollakin tavalla iloiseksi.

alppiruusupuistosta 3

Samoilin Haagan Alppiruusupuistossa ihailemassa kukkia. Katselin Ateneumissa Alice Neelin maalauksia. Kuuntelin Helsinki-päivän konsertissa Sannia ja JVG:tä. Koin yhdet tuparit, yhdet julkkarit, yhdet festivaalit ja parit synttärit. Käytin sadetakkia usein, myös niinä päivinä kun aurinko paistoi.

Kävin laulutunneilla, ennen kuin opettajani jäi kesälomalle. Lauloin suihkussa, esitin pesukoneelle Sannin 2080-luvulla -biisin. Mietin, voiko lauluni kantautua rakenteiden läpi naapurin vessaan. Todennäköisesti voi.

Harjoitin karaokea Swengissä ja Myllypuron Jyväsessä. Kuuntelin Kaupungin Naisten konserttia Balderin salissa. Mukana oli myös yksi minun sanoittamani tango. Nousin punaisena seisomaan, kun kuoron johtaja sanoi nimeni.

Tein joitakin omia lauluja. Kirjoitin sanoja, juttelin pianolle. Se helpotti oloa. Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten väliaikaista kaikki on. Tuntuu siltä, että elämässä kaikki menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, niin kuin kesäkin. Joskus se voi olla valtava helpotus, joskus suuri suru. Usein muutos tekee olon turvattomaksi. Haluaisin luottaa enemmän ihmisiin, omiin silmiini, maailman hyvyyteen, havaintoihini, hauislihaksiini. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää, ja se on pelottavaa.

Siksi pitäisi yrittää tarttua hetkeen, kaksin käsin, kuin pelastusrenkaaseen.

avoin muistikirja 3

Heinäkuussa näytin fysioterapeutille kipeää nilkkaani. Hän sanoi, ettei jalka vaikuttanut nyrjähtäneeltä. Vastaanoton aikana fysioterapeutti huomasi, että pikkuvarpaani oli oudon apaattinen. Se ei ollut vaarallista. Nauroimme yhdessä tälle varpaalle, joka ei suostunut noudattamaan käskyjä. Jollakin tavalla ihailin sen kapinahenkeä.

Tein fysioterapeutin antamia harjoitteita. Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, nilkan kipu lakkasi.

Olen kirjoittanut ja myös lukenut jonkin verran. Nyt minulla on kesken muun muassa Anthony de Mellon kirja Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen). Sen yhtenä ajatuksena on, että ei pitäisi odottaa keneltäkään mitään. Mutta onko se mahdollista?

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni”, de Mello kirjoittaa. Miten helpottava mutta haastava ajatus ihmiselle.

hiukset 1

(Ihan kohta on taas aika mennä kampaajalle.)

Heinäkuussa kävin kampaajalla laittamassa vaaleita raitoja. Hiuksiani leikattiin vain muutama millimetri, koska ajattelin vähän kasvattaa niitä.

Huomenna saatan olla eri mieltä.

Lomalla lensin Müncheniin, näin yhdellä miestarjoilijalla nahkahousucaprit. Löysin kasvisannoksen seasta lihanpalan. Syljin sen serviettiin. Kävin kuninkaiden palatsissa ja tajusin, että joku Ludvig on nukkunut tuossa haalistuneessa purppuranpunaisessa sängyssä 1700-luvulla. Tunsin oloni alipukeutuneeksi, kun kuljin farkkushortseissa kattokruunujen alla. Matkustin junalla katsomaan Dachaun keskitysleiriä. Ajattelin, että en koskaan pääse yli tuosta kokemuksesta, en milloinkaan saa päästäni kuvaa joka mieleeni tunkeutui.

Nyt se on jo vähän haalistunut. Koska kaikki menee ohi, ennen pitkää.

Vietin joitakin aikoja Pohjanmaalla. Uin koko kesänä vain yhden kerran, EpopParkin maauimalassa Lapualla. Kävin veneilemässä Lappajärvellä, sillä ainoalla järvellä jota rakastan. Piipahdin sukujuhlissa, pyöräilin peltojen välissä, otin valokuvia lapsuudestani.

jokimaisema 10

Näköala sillalta (Lapuanjoki)

Kokeilin kahdesti SUP-lautailua, kerran Lapualla, kerran Helsingissä. Suppaillessa tajusin kirkkaasti, että aallot ja tuuli ovat minua voimakkaampia. Vaikka treenaisin joka päivä salilla, tuo asia ei muuttuisi.

(Näin ainakin sanon itselleni. En ole käynyt kuntosalilla kertaakaan tänä kesänä).

Olen istunut jonkin verran junassa, kerran ykkösluokassa. Näin tutun, jota en saanut tervehdittyä, koska hetki meni ohi. Ehkä hän tunsi samoin. Nukuin joitakin öitä hotelleissa. Hiljattain kävin Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ostin neljät kuvioidut legginsit, joista kolmet viime viikonloppuna. Yksissä Batman suutelee Diana Princeä, toisissa huojuvat männyt, kolmansiin on painettu pianon koskettimet. Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa legginsejä.

legginsit 3

Lauantaina näin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin keikan Puu-Vallilan katubileissä. Keikan oli määrä alkaa klo 19.15, mutta satoi kaatamalla. Kylmää, märkää, julmaa vettä. Vielä seitsemältä istuin kotona ja ajattelin, että en voisi antautua sateen armoille. Kaiken lisäksi ystävälläni oli kurkku kipeä, ja toinen mahdollinen avec katseli YouTubesta hassuja videoita.

Kello 19.05 soitin taksin. Tajusin kirkkaasti, että minun keikalle menemiseni ei voi olla riippuvainen toisten suunnitelmista.

Ja kun vihdoin pääsin perille Vallilaan, suuri kiitollisuus valtasi minut. Että on olemassa Helsinki, ja tämä bändi, tuo mies jolla on hattu päässä ja pitkävartiset nahkasaappaat. Että hän on tehnyt lauluja, joita minä ja muut saamme kuunnella. Että ihmiset tanssivat sadetakeissaan ja laulavat mukana Valon pisaroita ja Ystävänpäivää.

tuure kilpelainen karavaani 2

Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin uusin hitti on nimeltään Autiosaari.

Kun karavaani lauloi kappaletta Tahtoisin, tahtoisin, huomasin yhtäkkiä itkeväni kaikkea yhtä aikaa, surun ja ilon pisaroita, sitä mikä on mennyt ja mitä minulla nyt on. Encorena karavaani esitti osuvasti laulun nimeltä ¡Eloon!. Bändin yhteisvoimin loihtima teksti alkaa sanoilla ”Mul on rinnassa pala joka hiertää. Mul on jalat jotka rantoja kiertää.” Mutta kertosäkeessä päästään kaiken yli, niin kuin elämässä aina, tavalla tai toisella:

”Mä herään eloon eloon eloon eloon.

Iloon eloon elämään.

Eloon eloon eloon eloon, ja kyllä kestää kiittää.”

 

Tosiaankin. Kiitos kuluneesta kesästä!

Vuoden huiput

Ja mä vien sut talvipuutarhaan

ja jonnekin korkealle

että tiedät miltä näyttää

tasainen maa

sieltä mä tuun

sinne mä jään.

-Scandinavian Music Group: Talvipuutarhaan (san. Terhi Kokkonen)

Ikkuna Rooma 4

Olemme eläneet tätä uutta vuotta jo kohta neljä päivää. Silti en malttanut olla katsomatta vielä hetken taakseni, edelliseen vuoteen, ennen kuin jatkan eteenpäin.

Tutkailin Marilyn-kalenteristani ja Facebook-päivityksistäni, millaista elämäni oli vuonna 2015. Kalenterista löytyy muun muassa seuraavanlaisia merkintöjä: apurahadeadline, kirja painoon!, julkkarit, Imagen videohaastattelu, Otavan 125-vuotisjuhlat, Kirjailijan kanssa -lukupiirivierailu, lounas L:n kanssa, Nosturin keikka, Taiteiden yön esiintyminen, Looseen!

jenni vartiainen 1

Jenni Vartiainen vappuna Nosturissa.

Vuonna 2015 olen tanssinut, laulanut, puhunut viisaita, puhunut hassuja, kirjoittanut nimeni, kirjoittanut fiktiota, kuunnellut musiikia, käynyt teatterissa ja elokuvissa, nähnyt kaksi kertaa Jenni Vartiaisen, juhlinut vappua, kesää, juhannusta ja joulua, viettänyt aikaa rakkaiden kanssa, tavannut ystäviä, kaivannut ystäviä, uinut meressä, kävellyt lumessa, halannut, hiljentynyt, nauranut, itkenyt.

Olen käynyt paikoissa, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt. Näitä olivat ainakin:

 

Helsingin Talvipuutarha

Kävin ystäväni kanssa pääsiäisen aikoihin Talvipuutarhassa, joka oli täynnä tuoksuvia kukkia. Kun muistelen tuota päivää, minulle tulee mieleen Scandinavian Music Groupin biisi Talvipuutarhaan, sen haikeat sanat. Ajattelen tuota laulua usein myös käydessäni kotiseudun lakeuksilla, tasaisella maalla.

Helsingin talvipuutarha

Provinssirock

Vaikka olen kotoisin Lapualta (noin 25 kilometrin päässä Seinäjoelta), en ollut koskaan aiemmin käynyt Provinssissa. Tämä asia painoi minua suuresti, ja halusin korjata virheen ennen kuin täytän 78 vuotta. Se kannatti. Sain tuntea taas, millaista on olla nuori. Tai ainakin nähdä sen. Se näytti hyvältä.

Venetsialaiset

Kävin elokuun lopulla Lapuan Venetsialaisissa, pukeuduin farkkuihin ja taivaansiniseen ruutupaitaan ja hyvästelin kaiholla kesän. Kuuntelin paikallisia bändejä, söin makkaraa, join jaffaa, juttelin ihmisten kanssa. Anniskelualueen portilla minulta kysyttiin paperit. Tällä elin loppuvuoden.

Rooma

Tämä ikuisuuden kaupunki (’The Eternal City’) tuoksui historialta, kaduilta joilla olivat kävelleet niin monet minua ennen, kirkoilta jotka hiljaisina tutkailivat kiireisiä turisteja. Kirjoitin matkasta kaksi postausta blogiin, tällaisen ja tuollaisen.

colosseum

Colosseum.

***

Usein jäsennän vuosiani sen mukaan, millaisia töitä olen milloinkin tehnyt, millaisia tekstejä kirjoittanut.

Yksi vuoden 2015 kiistattomista kohokohdista oli uuden kirjan julkaiseminen. Sen nimi on Ennen kuin kaikki muuttuu ja se ilmestyi huhtikuussa, kevätauringon valossa. Muistan päivän, jolloin sain kirjan käsiini ensimmäisen kerran; minulla oli sähkönsininen villakangastakki ja kauhea nälkä. Ystäväni ajoi minut ABC:lle syömään, ja sieltä jatkoimme matkaa Tampereelle tyttöjen iltaan.

Kirjan tiimoilta elämässä tapahtui paljon hauskaa ja jännittävää: oli kirjajulkkarit, pari radiohaastattelua, Puoli seitsemän -ohjelmassa vierailu, Vaasan ja Helsingin kirjamessut, lukijoiden kohtaamista eri tilaisuuksissa. Muistan lämmöllä esimerkiksi vierailun kääntäjäseminaarissa, jossa eri maiden nuoret kääntäjät olivat loihtineet novellini omalle kielelleen ja keskustelleet teksteistäni.

Olen saanut kirjastani ilahduttavaa palautetta, niin kasvotusten kuin Twitterissä, Facebookissa ja täällä blogissakin. On ollut ihanaa huomata, kuinka tärkeä kirja on ollut monelle.

Ennen kuin kaikki muuttuu (17)kansi

***

Vuonna 2015 tein asioita, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Näitä olivat esimerkiksi:

Imagen nettisivuilla bloggaaminen

MinäKertoja-blogini siirtyi kesäkuussa Imagen verkkosivuille. Tämä mahtava muutto toi postauksilleni paljon uusia lukijoita, ja myös blogin ulkoasu koki piristävän muodonmuutoksen.

Sähkökirjan lukeminen

Sain tilaisuuden kokeilla uutta Fabula-nimistä sovellusta, jonka avulla voi lukea sähkökirjoja. Syksyllä kirjoitin aiheesta myös postauksen blogiini. Tällä hetkellä luen Fabulan kautta erästä hienoa amerikkalaista romaania, josta olisi hauska kirjoittaa lähitulevaisuudessa.

Pyöräileminen Berliinissä

Vietin heinäkuussa viikon kirjailijaresidenssissä Berliinissä, josta kirjoitin myös blogiin, tänne ja tuonne. Yhtenä päivänä minä ja lapsuudenystäväni vuokrasimme pyörät Itä-Berliinistä ja poljimme pitkin vieraita katuja. Yritin parhaani mukaan puikkelehtia autojen seassa ja pysyä hengissä.

Olinko se tosiaan minä?

pyörä berliinissä

Oikeasti en ajanut tällä pyörällä, mutta halusin silti ikuistaa tämän berliiniläisen menopelin.

Reissaaminen Porvooseen

En ollut koskaan aiemmin käynyt Porvoossa, mutta kirjailijavierailun vuoksi matkustin sinne bussilla. Valitettavasti unohdin kaikki kirjani kotiin, minkä vuoksi jouduin lainaamaan ne Porvoon kirjastosta. Nyt minulla on siis Porvoon kirjastokortti. Miksi, sitä emme saa ehkä koskaan tietää.

Puheen pitäminen iltapuvussa

Pidin juhlapuheen Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa Ostrobotnialla, jossa suuri osa yleisöstä oli pohjalaissyntyisiä opiskelijoita. Puheessani mainitsin Lapuan kahdeksan kertaa, Pohjanmaan viidesti ja Lauri Tähkän kahdesti. Kerroin myös, kuinka muutin vuosia sitten Lapualta Helsinkiin ja kuinka kirjoitin ensimmäisen kirjani Arvostelukappaleen osakunnan asunnossa, 18 neliön yksiössä.  Illan tunnelma oli niin lämminhenkinen, että muistan sen ikuisesti. Monet kuulijat tulivat kädestä pitäen kiittämään minua puheesta.

iltapuku 1

Kuva: Jenni Kavén

Kaija Koon keikalla käyminen

Kaija Koo lauloi autossa kun olin lapsi ja nuori, ja hän lauloi Tinakenkätytöstä, kun luin huoneessani yo-kirjoituksiin. Ensimmäistä kertaa kävin Kaija Koon keikalla Hartwall Arenalla joulukuussa. Ja totesin, että hän on todellinen supernainen.

Mad Menin katsominen

Kaikki puhuivat Mad Menistä, paitsi minä – kunnes vihdoin tutustuin kyseiseen sarjaan. Ja rakastuin Don Draperiin, ihan vähän. Tai paljon. Niin paljon, että olin jo vähällä lainata kirjastosta kaikki ne kirjat, joita hän lukee.

Energiakivien ostaminen.

Ei tästä sen enempää.

Joulun viettäminen Lapissa

Vietin ensimmäistä kertaa joulun Pohjois-Suomessa, lumen ja pakkasen valtakunnassa. Kirjoitin aiheesta myös kolumnin Ilkkaan. (PS: Tuo kirjoitus oli viisivuotisen kolumnipestini päätösteksti. Jos joku siellä jossakin tarvitsee uutta kolumnistia, ota yhteyttä).

lumimaisema

***

Vuonna 2015 tein asioita, joita olen aiemminkin tehnyt:

Nukuin liian myöhään, liian monena aamuna. Annoin Facebookille ja Twitterille liikaa aikaani. Kävin Flow’ssa ja Kallio Block Partyssa. Kirjoitin näytelmää. Kirjoitin romaania. Viimeistelin novelleja. Julkaisin blogipostauksia. Ideoin lehtijuttuja. Harjasin hiuksia. Meikkasin. Vein roskia. Tiskasin liian vähän. Tamppasin maton, muutaman kerran. Googlasin nimeni. Ostin uusia vaatteita sekä korvakoruja, joista osa on jo kadonnut. Hommasin netistä kännykänkuoret, jotka ovat jo rikki. Matkustin junalla kaupunkeihin joista välitän. Kävin lenkillä, monena päivänä.

lenkkeilija

***

Tämän postauksen äärellä huomaan, miten paljon ehdin tehdä vuonna 2015. Miten paljon kerkesin hymyillä, miten paljon murehtia.

Vuoden viimeisestä kuukaudesta tuli surullinen, kuten edellisestä postauksestani voi lukea.

Sitä ennen tapahtui kuitenkin paljon hyvää.

Onnellisimpia ovat olleet hetket toisten ihmisten kanssa. Ne hetket, kun olen nauranut jonkun kanssa samalle jutulle.

Ja vaikka olisimme tietämättämme nauraneet eri asialle, sekään ei haittaisi.

Onnellisimpia ovat olleet ne hetket, kun joku on soittanut minulle ja kysynyt, mitä kuuluu.

Hetket, kun olen itse soittanut.

Hetket, joina olen nähnyt saman maiseman kuin joku toinen.

Kesämaisema Helsinki 2

Hetket, kun minua on tultu asemalle vastaan.

Hetket, kun joku on istahtanut minua vastapäätä kahvilassa.

Hetket, kun olen laulanut ja minun ääneni on kuultu.

Hetket, kun valot ovat sammuneet teatterissa ja joku on istunut minun vierelläni.

Hetket, jolloin olen ollut kiitollinen omasta olemassaolostani.

Hetket, jolloin minua on kannettu reppuselässä halki kasteisen ruohikon.

 

Onnellista alkanutta vuotta kaikille!

 

Taiteilijan omakuva kaamosajalta

Huomasin kauhukseni, että olen marraskuun aikana kirjoittanut vain yhden blogipostauksen.

Sori siitä.

Joskus käy niin, että tapahtuu liian paljon. On kasa asioita, joita tekisi mieli kertoa, mutta ei tiedä mistä aloittaisi. On myös asioita, joista ei halua puhua – asioita, joita kirjoittaa vain muistikirjaan tai yksinäiseen valkoiseen tiedostoon, jonka avaa salaa keskiyöllä ja jota kukaan muu tässä maailmassa ei saa lukea.

Rytmissä

Päivät ovat vierähtäneet äkkiä, koska ne ovat olleet lyhyitä.

Olen nukkunut pitkään ja pelännyt olevani jonkinlainen yhteiskunnan hylkiö. Olen rakentanut kahtaa tarinaa ja ajatellut, että ehkä sittenkin olen osallinen jostakin. Olen tehnyt taustatyötä ja selvittänyt, kuinka monta sonnia voi olla keskisuurella maatilalla.

Olen jumittunut yhteen kohtaukseen.

Miten kuvata se hetki, kun kaksi ihmistä kohtaa? Mistä he puhuvat, miten he näkevät toisensa? Miten kertoa se niin, että se on kiinnostavaa muillekin kuin minulle?

Olen pitänyt puheen Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa, sonnustautunut mustaan iltapukuun ja silkkihansikkaisiin ja muistellut, kuinka kirjoitin ensimmäisen kirjani Etelä-Pohjalaisen Osakunnan asunnossa noin 18 neliön yksiössä. Olen syönyt jälkiruuaksi pannacottaa, pidellyt kädessäni vesilasia ja laulanut juomalauluja kolmella eri kielellä.

Olen surrut Pariisin terrori-iskuja, lukenut menehtyneistä ja selviytyneistä ja miettinyt, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä sekunnissa. Olen kirjoittanut aiheesta kolumnin Ilkkaan ja ajatellut, että ehkä kirjoittaminen kuitenkin auttaa, kaikkeen.

Olen vieraillut Äänekosken kirjallisuusmatineassa, jota on järjestetty vuodesta 1964 lähtien. Olen googlannut, mitä ’matinea’ tarkoittaa ja painanut sen mieleeni. Olen nukkunut yhden yön hotellissa Jyväskylässä ja miettinyt, että jos olisin muusikko, saattaisin jopa nauttia kiertue-elämästä.

matinea

Olen matkustanut junassa satoja kilometrejä ja lukenut Laura Lehtolan esikoisromaania Pelkääjän paikalla. Olen liikuttunut sen äärellä kyyneliin, niin sydämellä siinä kuvataan rakkautta ja rakkaan ihmisen menettämistä.

Olen viettänyt kymmenen päivää Pohjanmaalla, käynyt kolme kertaa teatterissa ja elänyt siinä sivussa tosielämää.

Olen käynyt Lapualla joulumyyjäisissä ja voittanut arvalla seinäkellon.

Olen nähnyt ensilumen satavan ja olen nähnyt sen sulavan pois.

Olen iloinnut siitä, että Laura Lindstedt voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan Oneiron.

Olen istunut lapsuudenhuoneessani ja katsonut vanhoja valokuvia, kuinka kaverit heittävät minut ilmaan synttäreillä ja kuinka istun äidin tai isän sylissä sohvalla. Olen kulkenut ympäri kotia, josta olen kauan sitten lähtenyt, ja ajatellut kuinka rakasta kaikki siellä on minulle, jopa ovenkahvat.

Olen lenkkeillyt hirveissä liikuntavaatteissa ja toivonut, että kukaan ei huomaa minua. Silti tuntuu, että minut on nähty.

Olen nauranut kolmelta yöllä ja kuunnellut Adelea pimeässä autossa.

Olen ollut todella onnellinen. Olen nähnyt kuun, joka valaisi koko kaupungin.

Olen ollut välillä surullinen ja pitänyt tiedon enimmäkseen itselläni. Olen ajatellut hyviä hetkiä ja sitä, mihin niillä on niin kiire.

Lapuanjoki

Lapuanjoki talvella.

Olen miettinyt varjoisiakin juttuja, nähdäänkö minut eri tavalla kuin minä näen.

Millaisista sanoista pidän ja millaisista en.

Miksi olen aina niin kiva ja ystävällinen silloinkin, kun ei tunnu siltä?

Tuleeko joskus hetki, jolloin uskallan lakata hymyilemästä?

Sanoin hiljattain eräälle läheiselle ihmiselle, että välillä koen, että olen menettänyt huumorintajuni. Että en jaksa kirjoittaa hauskasti koko ajan. Tai olla hauska, ottaa kaikkea huumorilla.

”Ehkä sä oot aikuistumassa”, hän sanoi.

Se kuulosti melko järkevältä, mutta valitettavasti en usko sen olevan mahdollista. Luultavasti tunnen oloni aikuiseksi vasta sitten, kun minua kärrätään palvelutaloon.

Sitä paitsi, ehkä liiallinen aikuistuminen ei ole edes tämän työn kannalta kovin hyvä asia. Kuten Julia Cameron kirjoittaa teoksessaan Tie luovuuteen:

”Muista, että taiteilija sisälläsi on lapsi. Löydä tuo lapsi ja suojele sitä.”