Ihmisenä olemisen inventaario

joka päivä keksin uuden yksityiskohdan/ talojen julkisivuista, keväällä/ näen kaiken uudessa valossa.”

-Pentti Saarikoski

Viime viikot ovat kuluneet nopeasti, sulaneet pois huomaamatta kuin lumi. Olen jo alkanut käyttää kirkkaankeltaisia aurinkolaseja ja nähnyt katupölyn kädenjäljet ikkunoissa.

sunnuntaina

Olen siivonnut kotia kattoremontin jäljiltä ja heittänyt turhaa tavaraa roskiin. Olen löytänyt laatikoista mykkiä kuolleita kännyköitä, vanhoja vakavia passikuvia, totisen 27-vuotiaan tytön valokuva-automaatin kopissa. Kyseisessä kuvasarjassa näytän siltä kuin minut olisi juuri vangittu Meksikon rajalla tuntemattomasta rikoksesta.

Ehkä ennen kaikki ei ollutkaan paremmin. ”Ennen kaikki oli toisin”, täsmentää Kari Hotakainenkin Henkireikä-romaanissaan.

Olen löytänyt vanhan Kirjailija-lehden vuodelta 2011, jutun jossa minut esitellään muiden joukossa Kirjailijaliiton uutena jäsenenä. Kaikilta kysytään muutama kysymys, kuten ensituntemukset jäseneksi hyväksymisestä. Neljäs kysymys kuuluu: ”Millaiset välit sinulla ylipäätään on lyytin kanssa? (Lyyti = pulppuava, vuolas luovuutesi?)”

”Olemme vain ystäviä”, minä olen vastannut.

***

paivista parhaimmat 2

Tämä on yksi niistä kirjoista, joista en koskaan luovu.

Hiljattain olen toteuttanut suurprojektin, joka kesti suunnilleen viikon: olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen ja pyyhkinyt jokaisen teoksen sitruunantuoksuisella puhdistusliinalla. Samalla luovuin isosta kasasta kirjoja, jotka murjottavat nyt kolmessa pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Välillä säälin niitä ja käyn salaa pelastamassa jonkin yksilön takaisin kirjahyllyyn.

Mutta ennen pitkää nuo hylätyt oliot on vietävä antikvariaattiin tai annettava pois. Muuten hukun kirjoihin. Toki se olisi tässä ammatissa jokseenkin miellyttävä kuolema.

Olen nähyt kaksi näytelmää, jotka saivat minut nauramaan ja liikuttumaan, miettimään kuinka *moniloperoosta on olla ihminen: Kom-teatterin Pasi was here, joka heitti minut hetkeksi takaisin 1980-luvun lapsuuteen sekä Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat, jossa pohditaan erilaisten valintojen vaikutusta elämän kulkuun.

Olen lukenut Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö. Siinä supisuomalaisesta pikkukaupungista ponnistava tyttö etsii paikkaansa maailmassa ja taistelee kotimaan ihmisille tyypillistä tavallisuuden vaadetta vastaan.

Rakkaudenhirviö 1

Romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon viime vuonna.

Lukion jälkeen romaanin minäkertoja päätyy hetkeksi töihin Englantiin. Noita jaksoja lukiessa minulle tulee kauhea ikävä kello viiden teetä ja ystävällisiä pubeja, naisia ja miehiä jotka tervehtivät tiskillä sanomalla ”Hi, love”.

Ilmeisesti ihmisellä voi olla yhtä aikaa ikävä Lapualle ja Lontooseen.

Viime viikolla vietin yhden yön Keski-Suomessa, kävin Jyväskylän kirjamessuilla ja luin Unelma-asiakas -novellini Kuultavia-tapahtumassa. Illalla noin kello 22.30 jouduin vaihtamaan hotellia, koska kuulin autojen huminan jopa korvatulppien ja tyynyn läpi.

Olen siis prinsessa ja herne -sadun postmoderni pastissi.

Välillä mietin, onko minun elämäni jollakin tavalla moniloperoosempaa kuin muiden. Vastaus on kyllä.

Torstaisin olen treenannut jazztanssia klo 17.35-18.30, tuntenut kehossani viisaan liikemuistin ja nähnyt peilistä välähdyksen siitä balettitytöstä, joka olen sisimmässäni aina ollut. Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, minkä kappaleen tahdissa me tanssimme, ja hän vastasi: Lindsey Stirlingin Crystallize.

Olen käynyt kaksi kertaa laulutunneilla ja harjoitellut muun muassa Zen Cafén Todella kaunista (karaokebravuurini) sekä Scandinavian Music Groupin kappaletta Talvipuutarhaan. Eilen musisoin ystäväni kanssa noin klo 22 asti laulaen ja soittaen pianolla Lana del Rey’tä. Pelkäsin, että alakerran asunnosta kopautettaisiin luudalla kattoon, mutta tällä kertaa niin ei käynyt.

lana del rey nuottivihko 1

Olen myös saanut palautetta kirjoitustyöstäni, antanut neuvojen laskeutua minuun ja prosessoinut niitä. Olen yrittänyt muistaa, että kohtauksessa pitää aina olla konflikti, vaikkakin itse ihmisenä mielelläni vältän niitä.

Draamassa – kuten usein elämässäkin – yksi henkilö haluaa yhtä, toinen toista.

Miksi tuo yksinkertainen asia on välillä niin vaikea muistaa, kun kirjoittaa?

Olen ikäväkseni vähän vierastanut tarinaa, jota olen aloittanut, sitä jossa kuuluu toisenlainen ääni kuin aiemmissa kirjoituksissani. Entä jos tuo ääni ei olekaan hyvä? Entä jos kirjoittamani sanat eivät sittenkään maistu ja tuoksu elämältä? Saavutanko vielä jossain vaiheessa sen ihanan hetken, eräänlaisen kipurajan, jonka jälkeen kirja vie minut mukanaan, kyselemättä?

Olen kulkenut pitkin tuttuja valoisia teitä ja tuntenut äkillisen ilon iskun sydämessä, kiitollisuuden siitä että saan olla täällä, kävellä näitä katuja, lukea kirjoja ja kirjoittaa uusia, kysyä tärkeitä kysymyksiä, nähdä kevään joka aivan kohta lämpenee kesäksi.

aurinkolasit

 

On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas,/ odotettava kauan ja sitten äkkiä, siepattava.

-Pentti Saarikoski

 

*moniloperoonen = monimutkainen. Eteläpohjalainen murresana. Käyttäjinä ainakin minä ja äitini.

 

Sitaatit ovat peräisin Pentti Saarikosken runosta, jonka löysin kirjahyllyni kätköistä, vuonna 2001 julkaistusta antologiasta nimeltä Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle. Alun perin kyseinen runo on julkaistu Saarikosken runokokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965).

Tiedän mitä luin viime kesänä

Nainen sanoo että he ovat samanlaisia kuin olisivat yhdessä kirjaan pantuja.

-Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka

Olen kuullut historiantutkija Matti Klingen sanoneen, että jokaisesta päivästä pitäisi kirjoittaa muistiin vähintään yksi lause. Mielestäni tätä voisi soveltaa myös kirjoihin: jokaisesta lukemastaan teoksesta olisi hyvä rustata paperille ainakin pari sanaa, jotta voisi myöhemmin palauttaa mieleensä kirjojen tunnelmia, sanoja, tärkeitä hetkiä.

Tätä periaatetta olen noudattanut vuodesta 2005 lähtien, jolloin sain lapsuudenystävältäni lahjaksi pienen sympaattisen lukupäiväkirjan. Siihen on kirjattu merkittävä osa niistä teoksista, jotka ahmin opiskeluaikoina.

lukupäiväkirja 1

Ensimmäinen lukupäiväkirjani.

Välillä luen huvittuneena nuoren kirjallisuudenopiskelijan tekemiä analyyttisia merkintöjä. Esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin Virgine Suicides – Kauniina kuolleet -romaania olen kuvannut seuraavilla sanoilla:

”Mystinen ja kiinnostava romaani, joka”

Nykyään en enää kirjoita muistiin mielipiteitäni kirjoista, vaan ainoastaan parhaimpia sitaatteja. Ne auttavat muistamaan, millainen kieli teoksessa oli, millainen lauseen rytmi, millainen teema, millaisia ajatuksia ja havaintoja.

Nykyään olen itselleni sen verran ankara, että saan merkitä muistiin vain ne kirjat, jotka olen lukenut kokonaan. Pieni harppominen on ehkä sallittua, mutta vain äärimmäisissä olosuhteissa.

Vastikään sain yhden lukupäiväkirjan täyteen. Ensimmäinen merkintä on viime vuoden kesäkuulta, jolloin luin Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan.

turkoosi lukupäiväkirja 1

Tuorein lukupäiväkirjani.

On hämmentävää huomata, että tutustuin Knausgårdiin todellakin vasta 2014. Minusta nimittäin tuntuu, että olen viettänyt Karl Oven seurassa jo monta vuotta. Hänestä olen kirjoittanut pariinkin otteeseen blogissani, täällä ja täällä. Knausgårdin viidennen Taisteluni-kirjan inspiroimana kirjoitin toukokuussa myös tekstin Helsingin Sanomiin.

Huomaan, että vuoden kuluessa olen tutustunut hyvin erilaisiin kirjoihin. Eniten olen lukenut romaaneja, mutta mukana on myös joitakin runokokoelmia, esseitä, novelleja, matkakirja sekä yksi päiväkirjamainen teos, jonka sain kirjailijakollegalta julkkarilahjaksi: Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Siinä Ruotsiin muuttanut runoilija kirjoittaa elämästään yhden vuoden ajalta.

asiaa tai ei 1

Asiaa tai ei ilmestyi vuonna 1990.

Oli antoisaa lukea Saarikosken pohdintoja maailmasta, kirjallisuudesta, arjesta, unista ja kirjailijan työstä, tästä erikoisesta ammatista. Samankaltaisia iloja ja murheita on tainnut kirjailijoilla olla kautta aikojen – kuten outo olo haastattelujen ja esitelmän pitämisen jälkeen:

”Yritän lakata ajattelemasta mitä sanoin missäkin. Täällä on lumi sulanut.”

Kirja sisältää myös lukuisia kiinnostavia ajatuksia kirjoittamisesta, kuten ”[–] runous on siinä että kielestä tulee totta” tai: ”[–] kun menee nukkumaan pitäisi olla tekstiä kirjoitettuna, mistä voi pidellä kiinni”.

Hyvä neuvo.

Monet teokset ovat jääneet mieleeni vahvoina tarinoina, kiinnostavina kertojanääninä tai kiehtovina maailmoina. Näitä olivat muun muassa Alberto Moravian Roomaan sijoittuva Tyhjä kangas, Sisko Istanmäen pohjalaisromaani Liian paksu perhoseksi, Erlend Loen viisaanhauska SupernaiiviMia Kankimäen matkakirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Elfriede Jelinekin huikea Pianonsoittaja sekä Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jossa ihailin taitavasti sommiteltua rakennetta, erään kissan ja kertojan kohtaamista ja mielikuvituksen villinä kehräävää leikkiä.

Kissani Jugoslavia 1

Romaani voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2014.

Vahvoja tunnelmia ja mielikuvia jättivät jälkeensä myös esimerkiksi Raymond Carverin kehuttu novellikokoelma What We Talk About When We Talk About Love sekä Marguerite Durasin romaani Siniset silmät musta tukka (suom. Annikki Suni), jonka ostin antikvariaatista kauniin kannen sekä ensimmäisen lauseen perusteella: ”Kesäilta, sanoo näyttelijä, olisi tämän tarinan sydän.”

Ranskaan sijoittuva unenomainen romaani kertoo toisilleen tuntemattomista naisesta ja miehestä, jotka tapaavat kesäiltana rantakahvilassa. He alkavat viettää aikaa yhdessä ja ovat kumpikin melankolisen rakastuneita samaan nuorukaiseen.

Romaanista löytyi useita sitaatteja, jotka halusin kirjoittaa ylös, kuten nämä:

”Tärkeät asiat tulevat uniin hyvin hitaasti.”

Ja:

”Katseeseen jäi pilkahdus hulluutta, jonka hän on kokenut miehen seurassa.”

Siniset silmät musta tukka

Marguerite Durasin romaani ilmestyi suomeksi 1991.

Taannoin luin myös kaksi saksankielistä teosta, mistä olen erityisen ylpeä. Aloitin kielitaitoni virkistämisen lainaamalla kirjastosta Paul Austerin teoksen Die Geschichte Meiner Schreibmaschine (”Kirjoituskoneeni tarina”), koska siinä oli vain noin 70 sivua ja runsaasti kuvia (Sam Messerin maalauksia lähinnä Paul Austerin kirjoituskoneesta sekä myös kirjailijasta itsestään). Vauhtiin päästyäni luin myös Wladimir Kaminerin Berliiniin sijoittuvan tekstikokoelman Schönhauser Allee, jonka ystäväni lainasi minulle. Kaiken kruunasi se hetki, kun sain nähdä tuon kyseisen kadun ilmielävänä Berliinissä viime kuussa.

Lukupäiväkirjani viimeisellä aukeamalla on sitaatteja Aki Salmelan runokokoelmasta Jokeri, joka ilmestyi tammikuussa. Luin kirjaa aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tyynnyttelin sydäntäni sen viisailla ja rauhallisilla sanoilla.

Jokeri 1

Aki Salmelan Jokeri oli Tanssiva karhu 2015 -palkintoehdokas.

Runoihin mahtuvat isot aiheet: elämä jota verrataan sirkukseen, kuolema jota kukaan ei voi paeta, ihminen joka on klovni. Vakavien kysymysten seassa häivähti myös huumoria, mikä miellytti minua.

Yksi kohta painui mieleeni niin vahvasti, että osasin jopa siteerata sen seuraavana iltana ulkoa eräälle ystävälleni, jonka kanssa sukellamme aina melko syviin vesiin.

Hänkin piti näistä sanoista:

”Ole iloinen, että olet. Ole iloinen, että jotain on. Ole iloinen,/ että jotain on olematta. Ole iloinen, ettei sitä kerrota kahdesti.”

Postpublikaanisen euforisen depression oireet ja hoito

Kun kirjailija näkee ensimmäistä kertaa uunituoreen kirjansa, hänen tekee mieli hyppiä riemusta. Todennäköisesti hän myös tekee niin, sitten kun hän on päässyt turvaan kotiovensa taakse.

Hän järjestää juhlat, joihin hän kutsuu Facebookissa 170 ihmistä, kohottelee maljoja ja ihmettelee, mihin 60 prosenttia vieraista on jäänyt. Mitä tärkeämpää tekemistä heillä voisi muka olla kuin juhlia hänen uutta teostaan?

Vaikka kirjailija hymyilee jatkuvasti, paradoksaalisesti hän on omien bileittensä melankolisin henkilö. ”(- -) ihmisten juhlat ovat niin surullisia”, kirjoittaa Pentti Saarikoski päiväkirjassaan Asiaa tai ei, jonka kirjailija on saanut kollegaltaan julkkarilahjaksi.

Kirjailija ymmärtää vaistomaisesti, mitä Pentti aikoinaan tarkoitti.

asfaltti vielä pienempi

Kirjailija totuttelee siihen, että hänen kirjansa on nyt maailmalla ja että hän on se henkilö, joka tuosta teoksesta puhuu julkisesti. Hänet ehkä kutsutaan televisioon ja/tai radioon, mistä hän on yhtä aikaa kiitollinen ja jännittynyt. Hän kuvittelee, että radiossa hänen ei tarvitse näyttää kovinkaan upealta, joten hän ei erityisesti laittaudu haastattelua varten.

Perillä häntä odottaa radion verkkovastaava valtavan järjestelmäkameran kanssa.

Jo samana päivänä kirjailija näkee netissä uuden valokuvan itsestään. Siinä hänellä ei ole lainkaan kulmakarvoja.

Kirjailijasta tehdään myös muun muassa sporttihenkinen lehtijuttu, jota varten valokuvaaja pyytää kirjailijaa hypähtämään iloisesti ilmaan. Kirjailija yrittää samaan aikaan sekä pompata ylös että vetää vatsaansa sisään. Tämä toistetaan useita kertoja.

”Pyytäisiksä Jari Tervoa hyppimään näin”, kirjailija kysyy hengästyneenä.

”En. Mutta eihän se lenkkeile”, kuvaaja vastaa.

asfaltti kengät pienempi

Kirjailija on teoksensa ilmestymisen jälkeen yhtä aikaa onnellinen ja haikea, ylpeä ja häpeissään. Hän on sekä valtavan helpottunut että peloissaan siitä, että iso työ on nyt takanapäin. Hän etsii uutta suuntaa mutta ei oikein tiedä, minkä tien valitsisi.

Tätä ristiriitaista olotilaa voidaan nimittää postpublikaaniseksi euforiseksi depressioksi. Sille ovat ominaisia muun muassa seuraavat oireet:

*oman ja/tai kirjan nimen eksessiivinen googlaaminen.

*taipumus sekä ilahtua myönteisistä arvioista että tuntea syvää kauhua: ’Mutta osaanko minä enää kirjoittaa? Miten tämä kirja oikein syntyi? Kuka minä olen?’

*vaikeus ryhtyä toimeen, etenkin aamuisin. Epätietoisuus omasta toimenkuvasta.

*jatkuvat häpeän ja syyllisyyden tunteet, joiden alkuperää kirjailija ei pysty paikantamaan. Hän olettaa niiden kumpuavan jostakin, mitä hän on kirjoittanut tai jostakin, mitä hän on mennyt sanomaan jossakin tilaisuudessa – mutta todellisuudessa em. emootioiden juuret ovat paljon syvemmällä, luultavasti hänen DNA:ssaan.

*hallitsemattomat itkukohtaukset etenkin iltaisin.

*hallitsemattomat naurukohtaukset kaikkina vuorokaudenaikoina.

*täysin perusteeton eksistentiaalinen ahdistus.

*täysin ennustamaton eksistentiaalinen ilo.

*lentolippujen ja interraillippujen hintojen googlailu, suunnitelmat täydellisestä katoamisesta.

katu illalla smaller

*halu olla yhtä aikaa esillä ja piilossa.

*regressio, henkinen paluu uhmaikäisen tasolle. Sanavarastossa etenkin yksi sana nousee määräävään asemaan: minä.

*arvottomuuden ja tärkeyden tunteiden vilkas vuorottelu.

*epämääräinen yksinäisyyden kokemus, vaikka ympärillä on (enimmäkseen) kivoja ihmisiä.

*tunne tyhjiöstä, jota ei toistaiseksi pysty täyttämään muulla kuin valituksella.

*voimakas halu lähteä tanssimaan sekä perjantaisin että lauantaisin.

*vastenmielisyys kaikkea proosan kirjoittamista kohtaan.

*kaikkivoipaiset kuvitelmat toisesta urasta, esim. poptähteydestä.

konsertissa pienempi

Postpublikaaniseen euforiseen depressioon ei oikeastaan ole mitään yhtä tiettyä hoitomuotoa. Tässä kuitenkin joitakin vinkkejä, joista voi olla apua:

*säännöllinen liikunta (esimerkiksi lenkkeily ja jooga).

*jonkinlaisen rytmin säilyttäminen elämässä.

*asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin.

*turkinpippuritikkareiden syöminen.

*hauskojen ja inspiroivien asioiden tekeminen, esimerkiksi elokuvissa käynti tai tv-sarjojen seuraaminen. Don Draperin (Jon Hamm) katseleminen.

*tanssiminen.

*teen juominen vasta siivotun pöydän äärellä.

teekuppi pienempi

*ulkomaanreissun suunnitteleminen ja toteuttaminen.

*toisten ihmisten kirjojen lukeminen.

*kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen.

*ihmisten tapaaminen, kahviloihin hakeutuminen.

*jonkin uuden kirjoitusprojektin aloittaminen.

*armollinen suhtautuminen omaan keskeneräisyyteen.

*blogin pitäminen.

*ajan kuluminen.

*musiikin kuuntelu, tsemppibiisien etsiminen. Erityisen toimivaksi on tässä suhteessa osoittautunut Juha Tapion Sitkeä sydän.

sydän ikkunassa pienempi

 

Ehkä paras keino päästä (hetkeksi) eroon tästä hämmentävästä oireyhtymästä on tehdä sitä, mikä sen alun perin aiheuttikin, eli kirjoittaa.

Tämä aktiviteetti tosin saattaa johtaa aikanaan taas uuteen postpublikaaniseen euforiseen depressioon – mutta tämä riski on vain otettava ja hyväksyttävä se osana kirjailijan työn moninaisista haasteista.