Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268

KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015

Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.

Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!

Mä en oo koskaan

If you look the right way, you can see that the whole world is a garden.

-Frances Hodgson Burnett

Muistatteko Levottomat-elokuvasta sen kohtauksen, jossa porukka nuoria kaupunkilaisia istuu juhannuksena rantakalliolla ja pelaa ”Mä en oo koskaan” -peliä. Jokaisen pitää sanoa vuorollaan asia, jota ei ole milloinkaan tehnyt.

Mieleeni on jäänyt lause, jonka Ari (Mikko Nousiainen) tunnustaa: ”Mä en oo koskaan ollu rakastunu.”

Kaikki vaikenevat vaivaantuneina. Arin kanssa hengaileva Tiina (Laura Malmivaara) lähtee tuohtuneena pois.

orkidea1

Orkidea Talvipuutarhassa. Taustalla ehkä Lumikuningatar?

Olen onneksi kokenut rakastumisen. Mutta keksin kyllä joukon muita asioita, joita en ole tehnyt (ja kaikki muut ilmeisesti ovat. Silloin saa pisteen.)

Tässä koottuna pieni lista:

1. Mä en oo koskaan polttanut kokonaista tupakkaa.

2. Mä en oo koskaan matkustanut New Yorkiin.

3. Mä en oo koskaan tehnyt makaronilaatikkoa yksin.

4. Mä en oo koskaan käynyt Provinssirockissa (vaikka olen kotoisin Lapualta, noin 25 kilometriä Seinäjoelta).

5. Mä en oo koskaan katsonut Kummisetä-elokuvia. (Enkä Tähtien sotaa, enkä luultavasti myöskään Taru Sormusten Herraa, ainakaan täysin hereillä ollessani)  – nöyrin anteeksipyyntöni.

6. Mä en oo koskaan ollut purjehtimassa.

7. Mä en oo koskaan käynyt reilaamassa.

8. Mä en oo koskaan ollut Erasmus-vaihdossa.

meri kesällä pieni

Meri, jossa en ole purjehtinut.

9. Mä en oo koskaan surffannut.

10. Mä en oo koskaan ajanut autoa Helsingissä ilman neuvonantajan läsnäoloa.

11. Mä en oo koskaan yöpynyt hostellihuoneessa, jossa nukkuu vieraita ihmisiä.

12. Mä en oo koskaan oppinut tekemään kärrynpyörää.

13. Mä en oo koskaan lukenut James Joycen Odysseusta.

14. Mä en oo koskaan leikannut nurmikkoa.

15. Mä en oo koskaan käynnistänyt kodin pesukonetta ilman sanallista ohjeistusta.

Viisitoista pistettä!

Odysseus ikkunalaudalla 1

Kirja, jota en ole lukenut.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen voin ilokseni todeta, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kuitenkin muutamia täysin uusia asioita.

1. Olen lukenut Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta jo noin 415 sivua.

2. Piipahdin keväällä salakapakassa.

3: Lauloin karaokessa Ed Sheerania.

4. Kävin ystäväni kanssa Talvipuutarhassa.

5: Hankin kaksi täysin samanlaista mutta eriväristä jakkua, koska ihastuin molempiin: smaragdinvihreän ja auringonkeltaisen. (Edellinen on tämän blogin profiilikuvassa, jälkimmäisen toivoin kirjajulkkarilahjaksi.)

6. Näin Kasmirin livenä Helsinki-päivän konsertissa – ja vaikka minulla oli kiire juhliin, jäin keikan loppuun asti saadakseni kuulla Vadelmaveneen.

7. Aloitin bloggaamisen Image.fi:ssä.

8. Ostin itselleni lennot Berliiniin.

9: Luin Paul Austeria saksaksi: Die Geschichte meiner Schreibmaschine (tästä teoksesta luvassa postaus myöhemmin).

suihkulahde

Talvipuutarhan suihkulähde (Huom. Kuva otettu pääsiäisen aikoihin).

Jotakin liikehdintää siis tapahtuu, koko ajan. Toivon kovasti, että saisin tänä kesänä ruksattua yli jonkin kohdan tuosta Mä en oo koskaan -listastani. Haaveissani olisi päästä ensi viikolla ainakin Provinssiin, jossa esiintyvät lauantaina muun muassa Scandinavian Music Group, First Aid Kit ja Jenni Vartiainen. Ja ehkä jonakin kauniina päivänä lainaan kirjastosta Odysseuksen, pakkaan laukun ja lähden reilaamaan, katson junassa Kummisetä I:n, yövyn hostellihuoneessa jossa kuorsaa vieraita hollantilaisia, teen kärrynpyörän matkalla Dublin Writers’ Museumiin ja poltan kaiken kunniaksi tupakan.

(Vai riittääkö, jos syö lakritsipiipun?)

Joka tapauksessa luulen, että tämän kaiken jälkeen olisin täysin muuttunut ihminen.

 

Hyvää juhannusta kaikille!

 

”If you want something new, you have to stop doing something old.

-Peter F. Drucker

Maailma muistiin

”26. pvä. Sataa. Kokeiltava rouskuja smetanan kera.” 

-Anton Tšehovin muistikirjasta
Viime aikoina olen silloin tällöin avannut Tšehovin (1860-1904) muistiinpanot. Ostin tuon teoksen antikvariaatista vuosia sitten; alkulehdellä näkyy vielä lyijykynällä raapustettu vanha hinta: 20 markkaa.
Tšehovin muistiinpanojen kokoelma ilmestyi Otavalta vuonna 1979.
Tšehovin elämän noin viimeisten viidentoista vuoden ajalta on säilynyt neljä muistikirjaa. Suomentaja Martti Anhava toteaa kokoelman esipuheessa, että kirjoihin on merkitty muun muassa juonikehitelmiä, dialoginpätkiä, henkilönnimiä, tilanteita ja näytelmän repliikkejä.
Usein muistiinpanoista löytyy ytimekkäitä havaintoja henkilöhahmoista: 
”[Näyttelijä: Tiedättekö mitä! Se nainen pystyi sairastumaan astmaan milloin vain halusi.]”

”Ensimmäistä kertaa elämässä häntä suudeltiin kädelle, ja sitä hän ei kestänyt, kyllästyi mieheensä, pani tuulemaan.”

”Muistelmat kadettiajoilta – siinä oli koko hänen sielunelämänsä.”

Välillä muistikirjasta löytyy eräänlaisia neuvoja elämää varten:
”Jos haluat että sinusta pidetään, ole originelli; tunnen miehen joka kulki kesät talvet huovikkaissa, ja häneen ihastuttiin.”

Muistiinpanot voivat olla myös filosofista pohdintaa, melkein kuin aforismeja:
”Hyvä ihminen saattaa hävetä koirankin edessä.”
”Elämä on olevinaan suurta, suunnatonta, mutta vaskikolikon päällä istut.”

Jos Tšehov oli käyttänyt jonkin muistiinpanon, hän pyyhki sen yli. Nämä merkinnät on suomennosvalikoimassa osoitettu hakasulkein.
Käsin tehty torniolainen muistikirja sekä eräs elefantti.
Ymmärrän Tšehovia hyvin: rakastan muistikirjoja. Yksi kesäni kiistattomista kohokohdista oli, kun ostin Tornion Perä-Pohjolan markkinoilta vanhoista kirjankansista tuunatun muistikirjan ja kun löysin Ruotsin puolelta Luulajasta peräti kaksi mieleistäni muistikirjaa.
Nyt yksi näistä uusista tuttavuuksista on jo melkein täynnä.
En aina muista (!) kantaa muistikirjaa mukanani säännöllisesti. Jos saan jonkin hyvän idean vaikka keskellä kaupunkia, yritän tallettaa sen päähäni. L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoissa puhutaan leimahduksesta – se onkin hyvä nimi sille sykähdyttävälle tunteelle, kun jokin inspiroiva ajatus iskee sydämeen. Se voi tapahtua milloin ja missä tahansa: suihkussa, aamiaisella, pyörän selässä, raitiovaunussa matkalla kahvilaan, jopa kesken puhelinkeskustelun.
Löytöni Luulajasta.
Joskus leimahdus on niin taianomainen, että sitä on hankalaa pukea sanoiksi. Sen haluaa säilyttää hetken sisimmässään, ennen kuin sen mahdollisesti kirjaa ylös.
Muistiin ei aina voi luottaa. Etenkin yksittäiset hyvät lauseet saattavat kadota, ellei niitä merkitse paperille.
Paul Austerin romaanissa Oraakkeliyö New Yorkissa asuva kirjailija Sidney Orr ostaa paperikaupasta sinisen muistikirjan, portugalilaisen, kooltaan 23 x 18 cm. Se näyttää melko tavanomaiselta, mutta silti se kiehtoo kirjailijaa. Romaanissa on osuvasti kuvattu se tunne, kun juuri oikeanlainen muistikirja tulee vastaan, se joka on omiaan houkuttelemaan inspiraatiota.
Muistikirjassa ei ollut mitään hienoa eikä koreilevaa. Se oli käytännöllinen hyötyesine – vankka, arkinen ja kestävä [- -] ja kun pitelin muistikirjaa kädessäni ensi kerran, tunsin jotain fyysisen nautinnon kaltaista, äkillisen hyvänolon hyöyn.”
(Paul Auster: Oraakkeliyö, suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2007)
Tuliainen ulkomailta.
Jotkut läheiseni ja ystävänikin ovat huomanneet viehtymykseni muistikirjoihin. Viimeksi sain sisareltani Barcelonan-tuliaisina kauniin mustavalkoisen vihon, jonka kanteen on painettu kaupungin nähtävyyksiä.
Myös Tšehovin lähipiiri tuntui olleen tietoinen kirjailijan tavasta kirjoittaa muistiinpanoja. Keskellä Tšehovin omia merkintöjä lukee yhtäkkiä:
”Antoša, me jumaloimme teitä.”