Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!

 

Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

sininen muistikirja 1

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

karttamuistikirja 3

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

pinkki muistikirja 3

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

kevätasfaltti 1

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

taivas puu linnut 1

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.