Lämpimäinen kainalossa

Viime päivät ovat vilahtaneet niin nopeasti, että en ole ehtinyt tehdä juuri muuta kuin kirjoittaa nimeäni omaan kirjaani. Ja puhua kirjasta. Availla lahja- ja kukkapaketteja, halata noin 70 ihanaa ihmistä, laulaa karaokessa, iloita hetkistä ja murehtia turhia, etsiä maljakoita, matkustaa taksissa ja junassa. Viime lauantaina saavuin Pohjanmaalle Vaasan kirjamessuja varten, enkä koko aikana onnistunut yhdistämään konettani nettiin, vaikka yritin painella kaikista mahdollisista napeista noin 68 minuutin ajan.

Ehkä nyt, kun olen taas netin äärellä, on sopiva hetki ryhtyä purkamaan tapahtumien vyyhtiä.

Perjantaina 10. huhtikuuta sain Otavalta viestin, jossa kerrottiin, että Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjani lämpimäiskappale on saapunut.

Kun puhelin piippasi, olin juuri pakkaamassa reppuani Tampereen-reissua varten. Ystäväni järjesti kotonaan tyttöjenillan, ja tarkoitus oli lähteä iltapäivällä road tripille. Listasin mielessäni, mitä kaikkea tarvitsisin määränpäässä: Aqualan-rasvaa, puhtaita vaatteita, pyyhkeen, hammasharjan, korvatulpat, unirievun (silmien peitoksi), iltalukemista sekä virtsatieinfektiolääkkeet. Otan ne aina mukaani, kun lähden matkalle. Ne saavat tuntemaan oloni turvalliseksi.

Kaiken kiireen keskellä käsitin, että en voi jättää pientä lämpimäiskappaletta yksinään viikonlopuksi, pimeään toimistoon.

Sulloin vaatteet ja kirjat äkkiä reppuun, toivoin että Dostojevski ja Oprah Winfrey tulisivat toimeen keskenään. Tarkistin hellat ja hanat ja laitoin jalkaan uudet pinkit lenkkarit. Ne eivät ehkä sopineet tilanteeseen, mutta en välittänyt. Pieni lämpimäiskappale tarvitsi minua juuri nyt.
 

Saavuin Otavalle hikisenä ja raihnaisena, raskas reppu selässäni. Yhtäkkiä kirjakaupassa odottikin vino pino uunituoretta kirjaani. En uskaltanut koskea noihin teoksiin. Intuitioni sanoi, että minun täytyisi ensin muodostaa fyysinen ja henkinen yhteys viralliseen lämpimäiskappaleeseen.

Paikalle sattui samaan aikaan kannen suunnitellut graafikko Piia Aho, ja ihastelimme kirjaa yhdessä. Lopulta en kuitenkaan malttanut odottaa vaan tartuin yhteen noista kirjoista. Se tuntui ihmeelliseltä. Tekstit, joiden tähänastinen olomuoto oli ollut valkoinen paperikasa, lekottelivat nyt kauniiden kansien suojissa.

Seuraavassa hetkessä Otavan kustannustoimittaja ja vedosliikennettä hoitanut Aleksi Pöyry saapui paikalle ja ojensi minulle Sen Oikean lämpimäiskappaleen, sen jota olin tullut hakemaan. Pyörittelin kirjaa käsissäni, luin takakansitekstin, silittelin kannen kiireistä tyttöä. Poseerasin kirjan kanssa kameralle kuin kaverikuvassa. Sitten otin sen kainalooni ja lähdin kaupungille.

Stockmannin edessä odotin ystävääni, jonka kyydissä pääsisimme Tampereelle. Jo ensimmäisen kuuden kilometrin aikana minulle tuli huono olo, en ollut koko päivänä syönyt kuin yhden ruisleivän. Ystäväni kurvasi ABC:lle, jossa tilasin fish and chips -aterian limsan kera. Vaistomaisesti otin myös lämpimäiskappaleen mukaan ruokailemaan. Hiljaisena se tarkkaili syömistäni.
 

Tampereella sain viettää illan rakkaiden ystävien seurassa, syödä ja saunoa, puhua kaikesta, katsoa jopa yhden jakson paratiisisaarella kuvattua Aatami etsii Eevaa -sarjaa. Siinä toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät treffeille alasti. Olin melko hämmentynyt tuon kaiken edessä. Oli vähällä, ettemme katsoneet ohjelmaa pysäytyskuvin.

Seuraavana päivänä yksi ystävistäni luki kirjaani sohvalla makoillen. Minä harjasin hiuksiani, etten olisi tutkaillut hänen jokaista ilmettään.

Yhtäkkiä hän alkoi nauraa ja luki ääneen jonkin lauseen, joka oli huvittanut häntä.

Se tuntui niin kivalta, että punastuin.

Menimme myös kävelylle yhdessä, vaelsimme vieretysten halki siirtolapuutarhan, näimme pieniä ja siroja mökkejä, turkooseja, pinkkejä ja oransseja asumuksia. Kiipesimme lintutorniin, jonka seinille oli kirjoitettu elämän suuria filosofisia kysymyksiä.

Vasta illalla palasin kotiin Helsinkiin, lämpimäinen yhä repussani. Olin päättänyt, että sen kunniaksi pitäisi järjestää juhlat, tavalla tai toisella.

Mutta se onkin jo toinen tarina, ja siitä kerron myöhemmin.

Hyvää kirjan ja ruusun päivää kaikille!

PS: Kuten ehkä huomasitte, blogini ei ole vielä siirtynyt uuteen osoitteeseen. Ilmoitan sitten, kun niin tapahtuu.

Rakkaudesta ja muista liikahduksista

Tiedättekö sen tunteen, kun rakastuu johonkin ensi silmäyksellä? On aavistus siitä, että kuulumme yhteen; että toisessa ei ole mitään, mitä tekisi mieli korjata. Haluaa vain katsella sitä päivästä toiseen ja näyttää sen kaikille. 
Viimeksi tämä tapahtui minulle joitakin päiviä sitten, kun sain nähdä uuden kirjani kannen. Tässä se on:
Kirja ilmestyy ensi keväänä, huhtikuussa.

Graafisena suunnittelijana on toiminut Piia Aho. Kannen maalaus on peräisin Rauha Mäkilän teoksesta Is It True When You Say That You Love Me (2006). Hengästyttävän kaunis maalaus jatkuu vielä takakannessa. Kokonaisuudessaan teoksen voi nähdä esimerkiksi täältä, taiteilijan kotisivuilta.
Kun sain kannen käteeni, ajattelin heti, että se kuvastaa täydellisesti kirjan henkeä. Maalauksessa on levotonta liikettä niin kuin novelleissanikin, muutoksen tuulia hameen helmoissa (ja housujen lahkeissa).

Valokeilassa on usein nainen muutoksen kynnyksellä. Kokoelmassa koetaan sekä isoja että pieniä mullistuksia – ja hämmentäviä hetkiä niitä ennen. Esimerkiksi rakastuminen on iso muutos. Kun rakastuu, voi päästä ensimmäistä kertaa elämässään moottoripyöräajelulle. Ja jos hyvin käy, saa olla täysin oma ihmeellinen itsensä, ja silti toinen jää vierelle. Myös kihlautuminen on merkittävä tapaus; yksi sormista ei enää näytä samalta kuin ennen. Kilpikonnavauvan hankkiminen on niin ikään valtava päätös, kirjaimellisesti elinikäinen sitoutuminen. Kilpikonnahan voi elää yli satavuotiaaksi. Lisäksi on huomioitava, että se voi kantaa elimistössään salmonellabakteereja.

Myös hylätyksi tuleminen jättää jälkensä, se että toinen ei tykkää vaikka kuinka meikkaa. Tai se, että ystävä ei ehkä ollutkaan ystävä. Tai se, että menettää läheisen ihmisen.

Tältä se näyttää nyt. Luvassa on vielä hieman editointia ja rakenteen pohdintaa.

Pienempiäkin liikahduksia voidaan kokea, esimerkiksi tällaisia:

*Siwan myyjä on alkanut tervehtiä myös hedelmäosastolla
*tunnettu näyttelijä tarjoaa baarissa lonkeron, vaikka on pyydetty Spritea
*suuntavaistoltaan surkea nainen löytää oikealle kadulle Skotlannissa
*kissa tuijottaa oudon syyttävästi suihkuverhon takaa, kun vieras käy vessassa
*tanssitaan valomerkkiin asti, vaikka ollaan yli 30-vuotiaita
*kampaamokäynti on onnistunut

Elämän juju on siinä, että nämä pienetkin hetket voivat muuttua isoiksi. Sama sekunti voi olla yhdelle merkityksetön ja muuttaa toisen koko elämän. Diane Keatonin elämäkerrassa Nyt ja aina on lause, joka tiivistää hyvin sen mitä ajan takaa:

”Muistot ovat hetkiä, jotka kieltäytyvät olemasta tavallisia.”

Kokoelmassani noihin hetkiin liittyy aina toinen ihminen; joskus se on puoliso, joskus ystävä tai ystävän tapainen, joskus isä tai äiti tai italialainen katusoittaja. Siksi on tärkeää, että nainen ei ole kannessa yksin.

Kirjassa vietetään joitakin vaaleanpunaisia iltoja.

Välillä novellien kertojana on nainen, välillä aivan toinen ääni. Monissa kertomuksissa seikkailevat samat henkilöt, joten kokoelmaan on muodostumassa omanlaisensa kaari.

Otavan Uutisten esittely kirjasta löytyy täältä. Kuvatekstissä mainitaan sanapari ”tempoileva sukupolvi”, joka liittyy omalta osaltaan kirjani tunnelmiin. Viime aikoina on puhuttu niin sanotusta Y-sukupolvesta, 1980-luvun levottomista lapsista, jotka haluavat kaikkea yhtä aikaa. Kenties perheen ja paljon itsenäisyyttä. Vauvan ja vuoden New Yorkissa. Kivan kodin ja matkoja maailmalle. Turvaa ja ripauksen seikkailua. Sylikaupalla rakkautta, rekkalastillisen vapautta.

(Toki tämänkaltaisia ajatuksia voi olla muillakin kuin 1980-luvulla syntyneillä – mutta varmaa tietoa minulla ei asiasta ole.)

Tärkeintä lienee olla liikkeessä, matkalla johonkin – vaikka ei aina ihan tietäisi, minne.

Onnellinen karhu

Kirjailijan elämässä on välillä jaksoja, jolloin tuntee nukkuvansa kuin talviunta – tai vähintään horrostavansa. Tulee istuttua koneen äärellä, uppoutuneena itse luomaansa maailmaan. Välillä olo tuntuu hieman yksinäiseltä tuossa omassa pesässä. Ei tiedä tarkalleen, mitä ulkomaailmassa tapahtuu, mistä ehkä jää paitsi. Hiljaisuus täyttää huoneen, ja omat ajatukset leijuvat ilmassa. Lukijat ovat jossain kaukana, eikä heistä välttämättä hetkeen kuule mitään. Joskus tuntuu kuin kirjoittaisi tyhjyyteen.
Mutta sitten tulee niitä hetkiä, kun karhua koputetaan olkapäälle. Sille soitetaan, sitä kaivataan. Se kutsutaan juhliin. Ja se saa pukea ylleen siistin paidan.
Grantan kannen on suunnitellut Elina Warsta. Kuva: Otava
Eilen julkaistiin aikakauskirja Grantan uusin numero. Tulin todella iloiseksi, että minua pyydettiin kirjoittamaan teksti tähän kokoelmaan. Syntyi novelli nimeltä ’Kilpikonnan äiti’. En ehkä kerro siitä enempää – teksti puhukoon puolestaan.
Kyseessä on Suomen Grantan erikoisnumero, joka jatkaa brittiläisen Grantan perinnettä; Best of Young British Novelists on ilmestynyt vuodesta 1983 alkaen. 
Suomen Grantan uudessa numerossa julkaistaan 20 kirjailijan tekstit. Kirjailijat saivat olla korkeintaan 40-vuotiaita, eli vuonna 1974 tai sen jälkeen syntyneitä. Olen onnellinen siitäkin, että saan olla nuori vielä ainakin kahdeksan vuoden ajan.
Numeroon ovat minun lisäkseni kirjoittaneet Laura GustafssonJohanna HolmströmJuha ItkonenEmmi ItärantaEmma JuslinJuhani KarilaKatja KettuKaj Korkea-AhoTuomas KyröJenni LinturiMarjo NiemiSofi OksanenLeena ParkkinenRiikka PulkkinenMikko Rimminen, Miina SupinenSanna TahvanainenPhilip Teir ja Jaakko Yli-Juonikas. Osa on kirjoittanut novellin, osa romaaniotteita, ja joukossa on myös yksi kuunnelma. 
Grantan julkistamistilaisuus oli eilen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, jonne oli kirjailijoiden ja raadin lisäksi saapunut kirja-alan väkeä ja median edustajia. Tilaisuuden avasi Filin johtaja Iris Schwanck, minkä jälkeen Suomen Grantan päätoimittaja Aleksi Pöyry piti puheen ja kutsui kirjailijat vuorotellen lavalle onniteltaviksi ja kukitettaviksi.
Kukan kanssa juhlasalissa.
Aleksi Pöyry käsittelee Grantan esipuheessa kiinnostavasti joitakin painopisteitä, joita suomalaisessa kirjallisuudessa on tällä hetkellä havaittavissa. Hän kirjoittaa muun muassa historiallisen kerronnan kukoistuskaudesta, Finnish weird-käsitteestä eli niin sanotusta uuskummasta sekä perhesuhteiden vankoista perinteistä kotimaisessa proosassa. Nämä näkyvät myös uuden Granta-numeron kirjoituksissa.
Kaikki tekstit käännetään englanniksi. Englanninkielinen numero julkaistaan 8. lokakuuta Frankfurtin kirjamessuilla Suomen teemamaapaviljongissa.
Osa joutui lähtemään melko pian tilaisuuden jälkeen, mutta menimme vielä pienellä porukalla syömään ja kohottamaan maljat Grantan kunniaksi. Yksi kirjailijoista otti puheeksi näkemänsä Kate Bushin Lontoon-konsertin, jossa fanit olivat itkeneet valtoimenaan ilosta ja liikutuksesta. 
Mietimme, miten sama efekti saataisiin vielä joskus aikaan kirjamessuilla.
Lähdin kotiin hyvillä mielin, Granta-kassi kädessäni. Kotona luin tekstin, jonka Aleksi Pöyry on kirjoittanut Otavan Kulma-blogiin tarinankerronnasta. Mieleeni jäi etenkin tämä lause, joka todella kannustaa eteenpäin kirjoittamisen tiellä: ”Kirjailijat ovat kertojia, joita tarvitaan tässä ajassa ehkä enemmän kuin koskaan.”
Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!