Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa

Tieto lisää tekstiä

You should know more than what you put on the page. The reader can sense that.

-Susan Orlean

Viime aikoina olen ahminut valtavan määrän tietoa yhtä kirjoitustyötä varten. Yhtäkkiä tiedän mitä moninaisempia asioita kuten sen, miksi 12 600 talonpoikaa marssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, mistä sana ’körtti’ on peräisin ja kuinka monet seurat päivässä Lapualla pidettiin keskimäärin 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Neljät.

kirjoja sohvalla 1

Luettavaa.

Vielä en ole varma, mikä kaikki tieto on oleellista. Olen niin täynnä informaatiota, että tekisi mieli mennä 20 kilometrin juoksulenkille. Mutta luultavasti siitäkään ei olo kevenisi.

Täytyy myös kirjoittaa.

Eilen ja tänään olin hieman poikkeuksellisesti naputtelemassa tekstiä Lapuan ABC:llä. Olen käymässä Pohjanmaalla, ja kirjasto on väliaikaisesti suljettuna 25.1.-6.2. Olo oli kiertämättä vähän orpo, kunnes löysin hyvän paikan huoltoaseman huomasta. Nurkkapöydässä vanhemmat miehet istuskelivat ja joivat kahvia. Viereisessä pöydässä pari naista keskusteli rasvaprosenteista tutulla murteella.

Minä naputtelin tekstiä – ja mietin, miten saan ujutettua tarinaan tietoa ilman, että kuulostan opettajalta.

kirjoittamassa

Toimistoni ABC:llä.

Viime aikoina olen etsinyt ahkerasti tietoa muun muassa googlailemalla netistä erilaisia artikkeleita ja uutisia, bongaamalla lähdekirjoja lukemistani artikkeleista, etsimällä kiinnostavia teoksia kirjastojen tietokannoista, kävelemällä kirjastoon ja selailemalla opuksia.

Päivän päätteeksi olen kantanut kirjakasseja kotiin ja todennut, että tämä aktiviteetti korvannee kuntosalitreenin.

Täytyy tunnustaa, että tiedonhankinta ei ole kirjoittamistyössä suosikkivaiheeni. Mutta se on oleellinen vaihe. Hyvin usein kirjoittajan on tiedettävä tarpeeksi faktoja, että hän voi kirjoittaa fiktiota.

Joskus olen vaarassa jäädä jumiin jonkinlaiseen lukemiskierteeseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittaminen, koska tietää niin paljon. Kirjoittaja voi rakastua liikaa lähteisiinsä ja kiinnostaviin historiallisiin anekdootteihin. On vaikea erottaa, mikä lopulta on oleellista oman tekstin kannalta. Mikä on oikeasti kiinnostavaa?

Entä jos vain minä olen kiinnostunut siitä, mitä lauletaan Siionin virressä numero 161?

Silloin täytyy vain aloittaa kirjoittaminen. Olo helpottuu välittömästi, kun ensimmäiset lauseet virtaavat paperille. Ja jos jotakin ei tiedä, asian voi selvittää myös kirjoitusprosessin aikana. Tarvittava tieto ujuttautuu kyllä mukaan tekstiin, ja turhat osuudet voi aina myöhemmin editoida pois.

taina latvala vaasa

Tämä kuva on otettu hotellissa Vaasassa, Saman katon alla -teatteriretkellä.

Useimmissa kaunokirjallisissa töissäni olen selvinnyt verrattain vähällä tiedonhankinnalla. Tarkoitan, etten ole istunut viikkokausia kirjastossa tutkimassa 1920-luvun sanomalehtiä suurennuslasin avulla. Tämä johtunee siitä, että olen kirjoittanut paljon omasta kokemuspiiristäni, nykyaikana elävistä ihmisistä, perhesuhteista. Välimatka-romaania varten jouduin kuitenkin selvittämään muun muassa purjehdukseen liittyviä yksityiskohtia. Itse en ole koskaan kokenut purjehtimisen iloja, mutta romaanin isä on intohimoinen merenkävijä. Pelkäsin, että tekstiin jäisi noloja asiavirheitä. Lopulta päätin soittaa Hjallis Harkimolle ja kysyä, voisiko hän kenties lukaista läpi käsikirjoitukseni purjehduskohdat.

”Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, siskoni sanoi kuullessaan suunnitelmani.

Harkimo tsekkasi lähettämäni pätkät, mistä olin hyvin kiitollinen. Näytin tekstejä parille muullekin purjehdustietoiselle henkilölle – eikä vielä tähän mennessä kukaan lukija ole raportoinut virheistä. Kustannustoimittajanikin oli luullut, että purjehtiminen on minulle hyvinkin tuttu asia.

välimatka 1

Välimatka ilmestyi syksyllä 2012. Se kertoo äidistä, tyttärestä ja kadonneesta isästä.

Uusinta Saman katon alla -näytelmääni varten tein paljon taustatöitä. Koska näytelmä sijoittuu eteläpohjalaiselle karjatilalle, jouduin etsimään tietoa maanviljelijän arjesta. Dialogista olisi tullut aika abstraktia, jos olisin suunnistanut pelkästään omien mielikuvieni varassa. Siellä on varmaan navetta, punainen maatalo, joku niitty… Tarvitsin konkretiaa, yksityiskohtia, arjen aherrusta. Halusin tietää, miten sonnit ruokitaan ja mihin aikaan, kuinka sukupolvenvaihdos toteutetaan ja minkä ikäisenä voi vielä saada nuorenvilijelijän aloitustukea.

Tätä kaikkea varten otin yhteyttä kahteen lakimieheen, ProAgrian erityisasiantuntijaan sekä kahteen maanviljelijään, joilla on vuosikausien kokemus karjatilan hoidosta. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa, lähettelin sähköposteja, tarkistin yksityiskohtia – vähän kuin toimittajan työssä. Lisäksi luin tietoa netistä esimerkiksi hakusanoilla ”maatilan sukupolvenvaihdos”, ”sonni rodut”, ”maaseudun murros”.

Murehdin yötä myöten näytelmän hahmojen raha-asioita.

Ne tuntuivat lähestulkoon yhtä todellisilta kuin omani.

saman katon alla esityskuva

Kirjoittamani Saman katon alla -näytelmä pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. KUVA: Linus Lindholm

Kun vihdoin tiesin aiheesta tarpeeksi, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näytelmän loppuratkaisu, joka oli ehkä kirjoitustyön haastavin osuus, alkoikin hahmottua. Yhtäkkiä kaikki kohtaukset olivat kasassa, ja viimeisten viilausten jälkeen käsikirjoitus oli lopulta valmis.

Olen valtavan iloinen siitä, että näytelmää on esitetty täysille saleille ja että olen saanut siitä niin ihanaa palautetta. Ihmiset ovat nauraneet, itkeneet, tunnistaneet jotakin tuttua. ”Ne meidän miehet”, oli joku katsoja huokaissut näytelmän nähtyään.

Näillä näkymin esityksiä on luvassa vielä ainakin huhtikuun 7. päivään asti.

***

muistikirja jne

Taannoin runebergintorttu piristi työpäivääni Café Tin Tin Tangossa.

Viime aikoina pään ovat täyttäneet uudet kirjoitusprojektit – ja niiden mukana myös uudet kysymykset. Jälleen olen joutunut myöntämään, etten tiedä joistakin aiheista tarpeeksi. Ehkä olen joskus tiennyt enemmän esimerkiksi Suomen kansan vaiheista, mutta en enää voi tarkalleen muistaa, mitä opetettiin lukion toisen luokan viidennellä historiankurssilla.

Siksi täytyy etsiä tietoa. Ja valikoida sellaista informaatiota, joka voi jotenkin edistää omaa tarinaa.

Hiljattain Twitterissä tuli vastaani tviitti, josta voi olla hyötyä niin minulle kuin muillekin kirjoittaville ihmisille:

”You can solve most of your writing problems if you stop after every sentence and ask: What does the reader need to know next?”

-WM. Zinsser

Mitä sinä haluat sanoa?

En enää muista, mitä aikaa tarkalleen elettiin. Sovitaan, että oli huhtikuu, kevään korkein hetki, poskilla aavistus auringosta.

puu-ja-valo-1

Viimeistelin Saman katon alla -näytelmääni ja tapasin dramaturgi Outi Rossin Kallion Sävelessä, tutussa kohtaamispaikassamme.

Hän oli antanut minulle säännöllisesti palautetta kirjoitusprosessin aikana. Hän kehui, että näytelmä oli arviolta 80-90 -prosenttisesti valmis, mutta hän neuvoi minua käymään käsikirjoituksen vielä ainakin kertaalleen läpi.

”Nyt sulla on hyvin aikaa miettiä vielä yksi asia”, hän sanoi ja katsoi minua silmiin. ”Se, mitä sä haluat tällä näytelmällä sanoa.”

Yritin äkkiä keksiä jonkin viisaan lauseen. Tajusin, että olin kirjoittanut ehkä 30 versiota noin 115-sivuisesta näytelmästä, eikä minulla ollut antaa hänelle selvää vastausta.

”Niin, siis ehkä jotain sellaista, kuinka tärkeää on sukupolvelta toiselle jatkuva perintö, sukutilan tulevaisuus ja…”

Tunsin sisimmässäni, että tuo ei ollut se mitä etsin, se kaiken kattava teema. Pikakelasin näytelmää mielessäni, kävin läpi kohtauksia ja henkilöitä. Äkkiä muistin synopsiksen, jonka olin naputellut projektin alkumetreillä. Muistin, että olin kirjoittanut paperille jotakin hyväksymisestä, siitä kuinka me ihmiset voisimme paremmin hyväksyä toisemme, elää saman katon alla.

Sanoin tämän Outille ääneen, ja yhtäkkiä tajusin, että siinä oli koko tekstin ydin.

tietokone-ikkunalaudalla

***

Teema on sana, jota käytetään paljon. Puhutaan romaanin teemasta, elokuvan teemasta, sävellyksen teemasta. Monet kyllä tietävät intuitiivisesti, mitä teema tarkoittaa, mutta harva osaa selittää sitä selvästi ja yksinkertaisesti. Jos puhutaan kaunokirjallisista teksteistä, miten teema eroaa esimerkiksi aiheesta?

Kun kolmisen vuotta sitten menin opettamaan proosakurssia Työväen Akatemiaan, mietin kuumeisesti, miten selittäisin teeman opiskelijoille.

Lopulta tein sen minkä teen aina, kun minulla on jokin ongelma. Menin kirjastoon.

Lainasin hyllystä tutun vihreän opuksen nimeltä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jonka viisauksia olin jo opiskeluaikoina innoissani alleviivannut.

Artikkelissaan ”Teemasta ja sen tutkimuksesta” Susanna Suomela tiivistää teeman seuraavasti kirjoituksensa alkupuolella:

”Yksinkertaisimmin ilmaistuna ja sanakirjamääritelmiä tiivistäen teema on se, mistä teksti syvimmällä tasollaan kertoo; se, mistä on kyse.” 

Hän toteaa myös, että ”teema on tekstin keskeisin, muuttumaton ydin”. Ja että fiktiivisestä tekstistä voi löytyä useita erilaisia teemoja lukijan arvomaailmasta ja lähtökohdista riippuen.

kirjallisuudentutkimuksen-peruskasitteita2

Suomelan mukaan teema on nimettävissä jonkin abstraktin käsitteen avulla, kun taas aihe kertoo tekstistä konkreettisemmalla tasolla, henkilöiden, paikkojen ja tapahtumien kautta.

Luin teemasta tietoa myös Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjasta. Siinä todetaan, että esimerkiksi Samuel Beckettin En attendant Godot (Huomenna hän tulee) -näytelmän keskeiseksi teemaksi voisi nimetä turhan odottamisen tai elämän tyhjyyden.

Mikä sitten olisi kyseisen näytelmän aihe? Ehkä sen voisi kuvata näin: kaksi miestä, Vladimir ja Estragon, odottavat odottamasta päästyään Godot’a, joka ei koskaan tule.

puu

Beckettin näytelmässä Godot’a odotetaan puun alla.

***

Kun opiskelin elokuvakäsikirjoittamista Manchesterissä (ja Tampereella), yksi opettajistamme oli rakastunut teemaanLuulen, että tuo rakkaus oli kestänyt vuosikausia, syystäkin.

Tältä käsikirjoittajagurulta opin, että teeman pitäisi näkyä elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Jos jokin kohtaus ei heijastanut elokuvan teemaa, sillä ei ollut paikkaa käsikirjoituksessa.

”This is a nice scene, but I don’t understand why it’s here”, hän saattoi sanoa.

Hän oli myös tarkka siitä, että kohtaukset todella veivät juonta eteenpäin ja että dialogi oli tarkoituksenmukaista. Jos näin ei ollut, hän ei epäröinyt sanoa sitä ääneen.

”This is stuff. Don’t write stuff!”

I won’t, ajattelin. I won’t.

***

muistikirja-saksasta-1

Münchenistä ostamani muistikirja.

Tietoisuus tekstin teemasta auttaa tekijää koko kirjoitusprosessin ajan. Luomisen hetkellä teema antaa suuntaa sille, mitä kirjoittaja on tekemässä, minne hän on matkalla. Viimeistelyvaiheessa teema puolestaan auttaa karsimaan turhia osioita pois.

Jos jokin kohta ei heijasta tekstin ydinajatusta, se ei todennäköisesti kuulu joukkoon.

Toki esimerkiksi romaani sallii draamaa enemmän rönsyilyä – ja kenties myös temaattisia sivupolkuja. Silti teema kannattaa pitää mielessä myös pitkän proosan äärellä.

Uskon, että teemasta, aiheesta ja väitteestä on hyötyä kaikkeen kirjoittamiseen. Esimerkiksi kolumnia tehdessä tilaa on usein aika vähän, vaikkapa 2000-3000 merkkiä. Noin liuskan mittaisessa tekstissä pitäisi pystyä ilmaisemaan isojakin asioita. Silloin on hyödyllistä, kun tietää, mitä oikeastaan haluaa lukijalle sanoa.

Tai itselleen.

Kirkas ajatus johtaa kirkkaaseen tekstiin.

kolumni-otos

Kirjoitan kolumneja Sairaanhoitaja-lehteen. Tämä ote on numerosta 5/2016.

***

Palataan vielä hetkeksi näytelmän viimeistelyvaiheeseen. Noina aurinkoisina kevätpäivinä kävin käsikirjoituksen läpi vielä ainakin pari kertaa, teema mielessäni. Huolehdin siitä, että hyväksymisen teema näkyisi jokaisessa kohtauksessa, tavalla tai toisella.

Kyseinen korjauskierros johti parempaan lopputulokseen. Teema vahvisti kutakin kohtausta ja sitoi kohtaukset yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Huomenna torstaina (20.10.) puhun Imagen kirjoittajakoulussa siitä, miten tekstin saa laukkaamaan ja kulkemaan hyvin. Teeman miettiminen on yksi neuvoistani, mutta aion esitellä puheenvuorossani myös yhdeksän muuta vinkkiä.

Tervetuloa kuuntelemaan!

 

PS: Elääkö rakkaus älypuhelimessa? -kolumnin voit halutessasi lukea kokonaan täältä.