Rakkautta ennen hermoromahdusta

”If there’s any kind of magic in this world… it must be in the attempt of understanding someone, sharing something. I know it’s almost impossible to succeed… but who cares, really? The answer must be in the attempt.”

-Celine elokuvassa Before Sunrise (kirjoittanut Richard Linklater & Kim Krizan)

rakkautta ennen aamua

MinäKertoja vuokrasi elokuvan taannoin Makuunista.

Eräs suomalainen pariskunta viettää kesälomaa Wienissä. En valitettavasti tiedä heidän nimiään, mutta he ovat arviolta 34-vuotiaita. Lämpötila ulkona on yhtä korkea kuin heidän ikänsä, aurinko on päättänyt koetella heitä.

Ensimmäistä kertaa tänä kesänä nainen saa pukea ylleen farkkuhameen ilman sukkahousuja.

Nainen on matkustanut Wieniin, koska hän on katsonut Rakkautta ennen aamua -elokuvan ainakin kolmesti ja haluaa nyt nähdä kyseisen elokuvan kuvauspaikkoja – muiden nähtävyyksien lisäksi.

Mies on matkustanut Wieniin, koska nainen halusi sitä.

Wien kaupunkia

Wienin keskustan sivukaduilla.

Toki mieskin on nähnyt kyseisen elokuvan. Koska hän rakastaa naista, hän ei ole voinut siltä välttyä. Richard Linklaterin ohjaustyö, rakkaustrilogian ensimmäinen osa, kertoo kahdesta parikymppisestä nuoresta, amerikkalaisesta Jessestä (Ethan Hawke) ja ranskalaisesta Celinestä (Julie Delpy), jotka kohtaavat eurooppalaisessa junassa ja viettävät yhden päivän ja yön Wienissä. Heillä ei ole rahaa yöpyä hotellissa, joten he käyskentelevat ihastuneina pitkin Wienin katuja ja keskustelevat elämästä.

(Salaa mies toivoisi, että elokuvassa tapahtuisi jotakin enemmän, mutta hän ei tiedä mitä se voisi olla. Kun elokuva tulee eräänä iltana uusintana televisiosta, mies seuraa tarinaa sivusilmällä, ottaa äänettömästi esiin ipadinsa ja pelaa jotakin kiehtovaa peliä.)

Ensimmäisenä päivänä Wienissä pariskunta näkee muun muassa upean Hofburgin linnan. Sieltä he suuntaavat Maria-Theresien-Platzin aukiolle ja ihastelevat 1800-luvun lopulla rakennettuja museoita, Naturhistorisches Museumia ja Kunsthistorisches Musemia, tietämättä että Jesse ja Celine kävelivät tällä samalla aukiolla, samojen patsaiden ja suihkulähteiden ohi.

Tämä selviää vasta myöhemmin hotellissa, kun nainen makaa mahallaan sängyllä ja googlaa tietoa.

suihkulahde wien

Suihkulähde Maria-Theresien-Platzilla. Taustalla taidehistoriallinen museo.

Seuraavana päivänä nainen haluaa nähdä tuon aukion uudestaan, Jessen ja Celinen silmin. Hän katselee rakennuksia tarkemmin, pysähtyy Maria-Theresien patsaan kohdalle ja ottaa siitä valokuvan. Tällä samalla aukiolla Jesse ja Celine tosiaan kävelivät. Tämän kaiken he näkivät!

Lomapäivien aikana pariskunta kokee myös paljon sellaista, mitä Jesse ja Celine eivät. He käyvät muun muassa Mozartin entisessä kotitalossa Mozart-Hausissa, ihastelevat jylhänä kohoavaa Karlskircheä ja levähtävät vaaleanpunaisessa Aida-kahvilassa, josta nainen ostaa pinkin vadelmaleivoksen.

Mutta yhä uudestaan nainen muistaa Jessen ja Celinen ja heidän suloiset keskustelunsa.

Toisena lomapäivänä pariskunta etsii kahvilaa nimeltä Café Sperl, joka sijaitsee osoitteessa Gumpendorfer Strasse 11. Nainen on lukenut, että tuossa kahvilassa Jesse ja Celine kävivät sen hauskan leikkimielisen puhelinkeskustelun.

He eivät löydä katua ihan heti. Aurinko porottaa kuumasti, naisen musta hattu kerää kaiken lämmön. Väsyneinä ja janoisina parivaljakko raahautuu Café Sperliin. He istahtavat purppuranpunaisille samettituoleille ja tutkailevat juomalistoja. Mies tilaa oluen, nainen sitruunajuoman ja kermavaahdolla höystetyn jäätelöannoksen.

Nainen pyytää tarjoilijalta kaksi lusikkaa.

cafe sperl

Valkokankaalta tuttu kahvila.

Päivän kuluessa nainen alkaa voida huonosti. Albertina-museossa on nähtävillä maailmanhistorian merkkiteoksia, kuten Picasson ja Magritten maalauksia, mutta nainen valittelee särkyä lihaksissaan. Hänestä tuntuu, että hänellä on kuumetta.

”Ootkohan sä saanu auringonpistoksen”, mies pohtii.

He palaavat iltapäivällä takaisin hotelliin. Nainen juo pullollisen vettä, nielaisee särkylääkkeen ja nukahtaa tunniksi. Sen jälkeen hän on taas voimissaan. Illalla he matkustavat Schönbrunnin linnaan kuuntelemaan Mozartin ja Straussin musiikkia. Mozart oli kuulemma soittanut tuossa samassa linnassa 16-vuotiaana.

Seuraavana aamuna nainen lueskelee jälleen tietoa Rakkautta ennen aamua -elokuvan kuvauspaikoista.

”Me voitaisiin tänään mennä esimerkiksi sinne Alberner Strasse -nimiselle kadulle, siellä on se Friedhof der Namenlosen.”

”Mikä se on?”

”Hautausmaa.”

Hiljaisuus.

”Tai sitten me voidaan mennä huvipuistoon! Siellä on se kuuluisa maailmanpyörä, jossa Jesse ja Celine suuteli ekan kerran.”

wiener riesenrad

Wiener Riesenrad -maailmanpyörä.

Mies tutkailee matkaopasta otsa kurtussa. Nainen yrittää arvailla hänen ajatuksiaan.

”Vai mikä sua kiinnostais?”

”Mä en halua hautausmaalle.”

Pariskunta päättää lähteä Praterin huvipuistoon. Ensimmäinen laite, jonka he näkevät, on pilviin kurkotteleva maailmanpyörä, Wiener Riesenrad. He ostavat laitteeseen liput, vaikka hinta saa heidät kohottamaan kulmakarvojaan.

Mies ihailee maailmanpyörästä avautuvaa kaupungin silhuettia. Hän kaivaa taskustaan älypuhelimen ja nauhoittaa lyhyen videon, jossa hän ja nainen kohoavat hitaasti yhä ylemmäs. Hän tutkailee kiinnostuneena maailmanpyörän teknisiä yksityiskohtia.

”Ajattele. Jokaisella ruuvilla ja pultilla on tässä tärkeä merkitys.”

prater huvipuisto

Huvipuisto uudesta perspektiivistä.

Nainen yrittää ottaa itsestään ja miehestä romanttisen suutelukuvan. Se on vaikeaa, sillä miestä nolottaa hempeillä muiden turistien läsnäollessa. Tässä vaiheessa nainen alkaa murjottaa. Hän leppyy päästessään parin minuutin päästä huvipuiston turistikauppaan; sieltä hän löytää läheisilleen tuliaisiksi wieniläisiä suklaalevyjä, joiden päällyspaperia koristaa keisarinna Sissin muotokuva.

Toiseksi viimeisenä lomapäivänä pariskunta etsii Franziskanerplatz-nimistä aukiota. Siellä sijaitsee kahvila nimeltä Kleines Café, jonka terassilla punatukkainen ennustaja luki Celinen kädestä myöhään illalla. Nainen yrittää kuvailla kohtausta miehelle.

”Muistatko sä sen?”

”En oo ihan varma.”

kleines cafe

Kahvila Franziskanerplatzilla.

Tukahduttava kuumuus raastaa molempien hermoja. Pariskunta pujahtaa heinäkuisesta ulkoilmasaunasta viihtyisän Kleines Cafén suojiin. Mies tilaa maitokahvin, nainen sitruunajuoman. Kahvilan terassi näyttää päivänvalossa aivan erilaiselta kuin elokuvassa. Nainen on silti onnellinen, että he löysivät perille. Mieskin näyttää tyytyväiseltä lepuuttaessaan jalkojaan.

Viimeisenä päivänä he kiertelevät ostoskaduilla ja kirjakaupoissa. Nainen haluaisi nähdä vielä yhden Jesseen ja Celineen liittyvän paikan, Roxy-nimisen baarin, joka sijaitsee Operngassella. Mies ei pidä tätä koukkausta välttämättömänä.

”Me ollaan nyt tekemässä ihan omaa reissua. Ei niiden.”

Nainen saa silti suostuteltua miehen löytöretkelle. Juuri kun he ovat lähdössä etsimään kyseistä baaria, taivas puhkeaa kyyneliin. Ihmiset juoksevat suojaan kaatosateelta. Miehen leukaperät kiristyvät, heillä ei ole mukana sateenvarjoa.

”Sen kadun pitäis olla tässä ihan lähellä”, nainen sanoo. Hän ei ole kovinkaan lahjakas kartanlukija.

He juoksevat sateessa suojatien yli. Heidän paitansa kastuvat ja heidän housunsa liimaantuvat reisiin. He pysähtyvät hetkeksi katoksen alle. Nainen muistelee Roxyssa kuvattua baarikohtausta. Siinä Jesse (jolla ei ole enää yhtään rahaa) yrittää houkutella baarimikkoa antamaan hänelle ja Celinelle yhden viinipullon. Celine odotti kauempana ja hymyili, Jesse nojasi baaritiskiin.

”Pitäiskö meidän selvittää myös, missä vessassa Jesse on käyny paskalla”, mies kysyy liikennevaloissa. Sade on liiskannut hänen hiuksensa, jotka hän on tarkoin asetellut aamulla geelillä.

Nainen nauraa salaa miehen kommentille. Hän yrittää kuitenkin esittää loukkaantunutta.

sateinen wien

Wien on harvoin allapäin.

He löytävät etsimänsä kadun, mutta eivät oikeaa numeroa. He päätyvät kaakaontuoksuiseen suklaapuotiin, josta he kysyvät neuvoa.

He jatkavat juoksemista lätäköiden yli.

Kun he vihdoin löytävät oikean kadunnumeron, he huomaavat, ettei Roxy-nimistä baaria enää ole, ainakaan sillä kadulla. Tilalla on aivan tavallinen ketjukahvila, josta voi ostaa esimerkiksi kahvia ja sämpylöitä.

”Ei ihme. Se elokuvahan on kuvattu yli 20 vuotta sitten”, mies toteaa.

Nainen ei osaa sanoa, onko mies pettynyt vai ironisen voitonriemuinen. Nainen ehdottaa, että he menisivät hetkeksi kahvilaan pitämään sadetta.

”Mitä sä haluaisit”, nainen kysyy tiskillä. Hän toivoo, että voisi lepyttää miehen tarjoamalla hänelle kahvin.

”En mitään.”

Nainen jättää miehen hetkeksi yksinään pöytään. Hän suuntaa naistenhuoneeseen, lisää huulipunaa ja korjaa hattunsa asentoa. Hän pesee kätensä lämpimällä vedellä. Kun hän tulee takaisin, mies hymyilee jo iloisena. Mies ei ole koskaan vihainen pitkiä aikoja.

”Anteeksi, että mä otin vähän lämpöä tuossa. Ärsytti vaan ku kastuttiin”, mies sanoo.

”Ei se mitään.”

He suukottavat toistaan, nenät sateesta märkinä. Hetken kuluttua mies kysyy:

”Saiko se Jesse sen viinipullon?”

”Sai. Se lupas lähettää rahat myöhemmin. Onneksi baarimikko sattui olemaan ystävällinen.”

Rakastuneiden määrä Wienissä vaihtelee joka hetki.

Karlplatz-metroasemalla ilmoitettiin rakastuneiden määrä Wienissä. Se vaihteli jatkuvasti.

Noin tuntia myöhemmin pariskunta hakee hotellista matkalaukut ja suuntaa lentokentälle. Nainen ajattelee, että se on varmaankin sama kenttä, josta Jesse lähti takaisin Amerikkaan, saateltuaan Celinen junalle, yhtä aikaa täynnä haikeutta ja sydämessä sykkivää elämäniloa.

Ehkä Jesse jopa käytti samoja liukuportaita!

 

Lontoo, levoton ystäväni

Sir, when a man is tired of London, he’s tired of life.

-Samuel Johnson

Big Ben

Big Ben ja minä.

Tutustuin Lontooseen ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten. Haastattelin Alicia Keysiä baarissa, jonka nimen olen jo unohtanut. Se oli round table -haastattelu, pöydän ääressä istui minun lisäkseni ehkä kolme tai neljä toimittajaa. Yksi oli ilmeisesti Itävallasta, koska kaikki hänen kysymyksensä liittyivät wieniläisiin säveltäjiin. Minun kysymykseni liittyivät rakkauteen. Ylläni oli paita, joka oli täynnä pianon koskettimia.

”Did you wear it for me”, Alicia sanoi mustien aurinkolasiensa takaa.

”Yes”, minä vastasin ujosti.

Illalla pääsin vielä Alicia Keysin keikalle. Muistikuvissani välkkyy hämyinen turkoosiksi valaistu huone, ja piano jonka äärellä Alicia laulaa että Love Is Blind.

Seuraavana aamuna söin yksin aamiaista hotellissa. Paluulento olisi jo samana päivänä, eikä minulla ollut kovin paljon aikaa katsella nähtävyyksiä. Olin silti päättänyt, että tavalla tai toisella näkisin Big Benin.

Näin myös tapahtui. Otin taksin ja pyysin kuskia ajamaan Big Benin ohi.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Lontooseen.

***

Puhelinkoppi Lontoo

”Hello, is it me you’re looking for?”

Minun ja Lontoon ystävyys on kestänyt jo monta vuotta. Vaikka nykyisin tapaamme melko harvoin, tuntuu kuin emme olisi olleet erossa lainkaan.

Jokainen kohtaamisemme on ollut erilainen. Olen nähnyt Buckinhamin palatsin edessä marssivat sotilaat mustissa karvalakeissaan ja ihaillut Westminster Abbeyn lattiaa, joka on kuin shakkilauta. Olen matkustanut Victoria Stationilta perinteisiin laukkakisoihin Epsonin pikkukaupunkiin ja nähnyt vilauksen kuningatar Elisabetin punaisesta hatusta. Olen hypistellyt lukemattomia kirjoja Foylesissa ja Waterstonella, antikvariaateissa ja W & H Smithillä. Olen käynyt teatterissa, nähnyt Kim Cattrallin Tennessee Williamsin näytelmässä Sweet Bird of Youth ja katsonut haltioissani hänen säkenöiviä silmiään. Olen tilannut teetä pubissa ja saanut osakseni täydellisen hyväksynnän. Olen seissyt ruuhkametrossa matkalla Earl’s Courtiin, Leicester Squarelle, Piccadilly Circukseen ja Nottinghill Gatelle, olen kuullut ihmisten puhuvan lukemattomia eri kieliä ja tuntenut toisen turistin käsivarren omaani vasten. Olen nähnyt naisia, jotka kävelevät Harrodsille Dolce & Gabbanan jakkupuvuissa ja katusoittajia, jotka laulavat Leonard Cohenin Hallelujahia keskellä kiireistä iltapäivää.

Piccadilly Circus

Piccadilly Circus.

Viimeksi kävin Lontoossa huhtikuussa, pääsiäisen aikoihin. Kaupunki oli samanlainen kuin ennenkin – mutta ehkä minä olin jossain määrin muuttunut. Ensinnäkin olen neljä vuotta vanhempi kuin viimeksi. Se vaikuttaa kaikkeen, muun muassa siihen miteni jalkani reagoivat käveltyäni 17 000 askelta päivässä.

Jouduin myöntämään itselleni, että välillä Lontoo uuvuttaa. Se on äänekäs, meluisa, levoton ja jollakin tavalla yksinäinen. Se on epätäydellinen, niin kuin minä tai kuka tahansa ystävä – joskus jopa epäsiisti. Kaduilla lojuu roskapusseja, jossakin naisten vessassa haisee oksennus, italialaisessa ravintolassa tarjotaan kylmää lasagnea. Murehdin kodittomia, jotka makaavat kadulla makuupusseissaan, vierellään nälkäinen koira ja avuton peltipurkki. Stressaan myös mitättömän pieniä asioita, kuten sitä, kantautuuko liikenteen melu hotellihuoneeseen ja jaksanko varmasti herätä aamiaiselle klo 09.00. Ahdistun tungoksesta ja väenpaljoudesta. Tunnen, että tarvitsen lisää tilaa, vähän kuin jossakin ihmissuhteessa.

Kuitenkin palaan kaupunkiin aina uudelleen. Ja joka kerta löydän jotakin sellaista, mitä en ole ennen nähnyt.

Lontoo - maisemaa

Kaupunkinäkymää.

Tällä kertaa löysin muun muassa Whitehall Gardens -nimisen puutarhan melko läheltä Big Beniä ja Westminsterin metroasemaa. En ollut hetkeen nähnyt mitään niin kaunista. Puutarha oli täynnä vaaleanpunaisia kukkia, ehkä tulppaaneja. (Jos joku hortonomi lukee tätä postausta, feel free to inform me about those flowers in the picture).

Lontoo - Whitehall Gardens

Pieni lepotauko Whitehall Gardensissa.

Kävimme kolmen hengen porukalla myös Towerissa, joka on minulle huomattavasti tutumpi Tudors -tv-sarjasta (pääosassa Jonathan Rhys-Meyers!) kuin koulun historiatunneilta. Kuljimme pitkin kellarintuoksuisia käytäviä, katselimme kokovartalohaarniskoihin pukeutuneita kuninkaallisia ja vanhoja aseita, joihin emme jaksaneet perehtyä. Näimme mustia korppeja, jotka nokkivat maasta kevään tuoreita makuja.

Lontoo - The Tower

The Tower.

Löysin kirjoja, joita en ollut koskaan ennen lukenut, kuten Evelyn Waugh’n A Handful of Dust –nimisen klassikon sekä Tommy Wieringan romaanin A Beautiful Young Wife.

Viimeisenä päivänä riitelin paikallisen taksikuskin kanssa matkan hinnasta. (Jouduimme tekemään paniikkipäätöksen ja matkustamaan taksilla lentokentälle, koska junaliikenteessä oli ongelmia). Kuski ei osannut ennustaa tarkkaa hintaa, vain karkean arvion. Valitettavasti juuri tuolloin sattui olemaan pääsiäisestä johtuva ”bank holiday”, mikä ilmeisesti vaikutti taksoihin. Mittari naksutti nimittäin epätodellisen korkean lukeman, ehkä noin 40 prosenttia suuremman kuin mihin olimme varautuneet.

”You can’t do this”, sanoin kuskille, aivan kuin hän olisi ollut huonosti käyttäytyvä poikaystävä.

”Have a nice flight”, hän vastasi.

Matka maksettiin hammasta purren. Pamautin oven kiinni kaikella voimallani.

Silti voin sanoa, täydellä varmuudella, että rakkauteni Lontooseen ei koskaan häviä.

Lontoo - teatteri

Näin Tennessee Williamsin näytelmän Duke of York’s -teatterissa.

There’s nowehere else like London, nothing at all, anywhere.”

-Vivienne Westwood

 

PS: Lisää Lontoo-kuvia (ja muitakin elämäni kuvia) – voit katsella Instagramista, jossa oleskelen – surprisingly – nimellä tainalatvala.