Itsenäisyyttä voi käsitellä myös komedian keinoin

Sain viime vuoden lopulla kiinnostavan ehdotuksen. Voisinko kirjoittaa Vaasan kaupunginteatterille monologin, joka käsittelisi itsenäisyyttä ja Pohjanmaata? Ja olisi mielellään myös komedia.

lakeusmaisema

Yön pimeinä tunteina mietin tuota haastavaa yhtälöä. Itsenäisyys + Pohjanmaa + komedia = x. Kainalot hikisinä yritin löytää ratkaisua. Miten kirjoittaa hauskasti itsenäisyydestä, jota on perinteisesti pidetty Suomessa varsin vakavana aiheena? Miten työstää komediallista materiaalia teemasta, johon etenkin Pohjanmaalla suhtaudutaan syvällä hartaudella?

Hetken ynnäiltyäni päätin tarttua haasteeseen. Päässäni alkoi elellä päähenkilö Jarppa, noin viisikymppinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingin vilskeessä. Vanhemmiten Jarppa on kuitenkin ruvennut kaipaamaan kiihkeästi takaisin kotiseudulleen, Pohjanmaalle. Tarkemmin sanottuna Lapualle.

Mistä minäkin olen kotoisin.

(Minulla ja Jarpalla saattaa olla muutakin yhteistä, mutta ei siitä sen enempää.)

Jarppa on ottanut vastaan suuren tehtävän: hän on luvannut pitää puheen vanhalla koulullaan Suomi 100 -juhlassa. Tilaisuus on jo seuraavana päivänä, mutta Jarppa ei ole vielä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ajatuksissa myllää lapualainen ensirakkaus Sussu, jonka elämää Jarppa seuraa nykyään Instagramin välityksellä. Sussu on edelleen erittäin ihana. Valitettavasti Sussu ei suostu poistumaan Jarpan päästä edes akupunktion keinoin.

Monologin kuluessa Jarppa yrittää paitsi saada yhteyden Sussuun, myös kehitellä ideaa juhlapuhetta varten. Hän pohtii, millaisena hän näkee Pohjanmaan nykyään. Mitä itsenäisyys hänelle merkitsee, entä koti, uskonto ja isänmaa? Ja miksi hän ravaa Lapualla nykyään niin usein, että hänen vanha äitinsä on jo burnoutin partaalla?

2017-08-22 16.43.14 (1)

Toin Vaasasta mukanani näytelmästä tehdyn lehtisen. Monologin esittää näyttelijä Jari Hietanen.

Itsenäisyys on monologin läpäisevä suuri teema. Se näkyy myös monologin nimessä: Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia. Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, että itsenäisyyttä ei tarvitse käsitellä pelkästään yhteiskunnallisella tasolla – vaikka tuokin taso on toki mukana. Tässä tarinassa on kyse on myös yksilön itsenäisyydestä; siitä, millaista on olla vapaa ja riippumaton ihminen, tehdä omat valintansa.

Kiinnostavaa on myös se, mikä valintojamme ohjaa ja mikä meitä milloinkin ajaa eteenpäin. Onko kyse kapinasta, ylpeydestä, pelosta vai rakkaudesta? Tähtäämmekö johonkin tavoitteeseen siksi, että itse sitä haluamme vai siksi, että toiset sitä odottavat? Millä tavalla edellisten sukupolvien toiveet ja arvot säätelevät meidän elämäämme? Monologissa pääseekin ääneen muun muassa Jarpan edesmennyt mumma, joka seuraa lapsenlapsensa vaiheita pilvenreunalta.

Yksi tärkeä teema on myös katumus. En ollut kirjoittanut sitä tietoisesti tekstiin, mutta näyttelijä Jari Hietanen ja ohjaaja Erik Kiviniemi bongasivat sen käsikirjoituksesta ja pitivät sitä keskeisenä aiheena.

Jarppa katuu monia asioita, muun muassa sitä, mitä hän sanoi Sussulle ennen kuin muutti Helsinkiin.

Ja myös sitä, mitä hän ei koskaan sanonut.

2017-08-22 14.14.53 (1)

Muistan, kuinka haastattelin vuosia sitten Juba Tuomolaa, Viivin ja Wagnerin luonutta sarjakuvataiteilijaa. Haastattelussa puhuimme muun muassa siitä, mistä komedia kumpuaa. En enää muista sanatarkasti Tuomolan vastausta, mutta muistan hänen sanoneen jotakin sellaista, että hauska syntyy tuskasta ja kärsimyksestä.

Huomasin tämän jälleen kerran myös omassa kirjoitustyössäni. Mun Pohjanmaa -monologin päähenkilö kärsii ennen kaikkea kaipauksesta ja koti-ikävästä. Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Minäkin olen katsonut ahtaan kerrostaloasuntoni ikkunasta ulos ja todennut, että minun näköalani koostuu nykyisin yhdestä koivusta sekä vastapäisellä parvekkeella tupakoivasta naapurista.

Kaipaus, kärsimys  ja katumus voivat kääntyä huumoriksi, kun niitä käsittelee tietystä näkökulmasta, pilke silmäkulmassa. Tragedia ja komedia ovat hyvin lähellä toisiaan – ja tässäkin teoksessa nauru saa seurakseen surun.

*

2017-08-22 16.51.30

Viime viikolla kävin Vaasan kaupunginteatterissa seuraamassa monologin harjoituksia. Oletin treenien olevan Julia-salissa, jossa näytelmää aletaan esittää 2.9. alkaen. Kun avasin oven ja kurkistin saliin, näin näyttämöllä valtavan valkoisen muumin.

”Tuota…. Onko täällä tänään Mun Pohjanmaa -harjoitukset”, kysyin hämmentyneenä.

”Näyttääkö tää siltä”, joku työryhmästä naurahti. Ymmärsin, että Julia-salissa olivat käynnissä Tove Janssonin Näkymätön lapsi -satuun pohjautuvan näytelmän treenit.

Minua neuvottiinkin menemään Ullakolle neljänteen kerrokseen. Tapasin siellä Jari Hietasen ja Erik Kiviniemen, näyttelijän ja ohjaajan, joiden kanssa olen saanut käydä pitkiä ja antoisia keskusteluja monologin sisällöstä ja jotka ovat antaneet minulle palautetta kirjoitusprosessin aikana. Tapasin myös Jenny Malmbergin, joka vastaa esityksessä muun muassa pianonsoitosta. Oli hauskaa seurata harjoitusten kulkua ja nähdä, miten Jarppa ja muut esityksen hahmot heräävät henkiin monipuolisen Jari Hietasen tulkitsemana.

Tänä torstaina Vaasan kaupunginteatterissa vietetään näytäntökauden avajaisia, joissa saadaan nauttia maistiaisia teatterin tulevista näytelmistä. Huomenna siis minäkin pakkaan laukkuni ja lähden junalla kohti Pohjanmaata.

Mun Pohjanmaata.

Tällaista on olla IHMINEN!

Eihän meillä ole mitään muuta kuin sanat, joilla me päästään toistemme lähelle.

-Tommi Eronen: IHMINEN!

Huoneen seinälle heijastuu tuttuja kasvoja: Richard Nixon, Paavo Väyrynen, Margaret Thatcher, Anneli Jäätteenmäki. Rokkitähdeltä näyttävä mies, jonka henkilöllisyydestä en ole varma. Donald Trump.

Tommi Eronen.

Heitä yhdistää ainakin yksi asia: he ovat kaikki ihmisiä.

Ihminen-press-8-marko-makinen 1

IHMINEN!-monologin esittää Tommi Eronen. KUVA: Marko Mäkinen.

Näyttelijä Tommi Eronen on käsikirjoittanut Teatteri Jurkkaan monologin nimeltä IHMINEN!, joka nimensä mukaisesti käsittelee suurta aihetta: ihmisenä olemista. Ilari Johanssonin ohjaamassa teoksessa Tommi Eronen esittää itse tarinan päähenkilöä, 48-vuotiasta ihmistä ja eronnutta neljän lapsen isää Tommia, jonka juuret ovat Kuopiossa ja unelmat Milanossa.

Esityksen ensimmäisellä puoliajalla äänessä on itseironinen tarkkailija, joka pohtii paikkaansa suuressa kosmoksessa. Hän pelkää sairastuneensa vakavasti, muistelee menneisyyden valintojaan ja miettii, miksi ei mennyt tanssimaan sen ihanan Minna-Liiran kanssa EF:n kielikurssin loppudiskossa. Itsetutkiskelumatkallaan mies päätyy lopulta astraaliprojektion kurssille, jota vetää pakonomaisesti silmää iskevä savolaisukko. Viimeistään tämä epäilyttävä elämäntaitoguru saa yleisönkin unohtamaan itsensä, irtaantumaan ruumistaan ja nauramaan estoitta.

Esityksen aikana ääneen pääsevät myös muassa muassa uuden elämän aloittanut ex-vaimo sekä savolainen lääkäri, joka yrittää luoda eturauhastutkimukseenkin lupsakan tunnelman.

Ihminen-press-5-marko-makinen 1

IHMINEN! on nähtävillä Teatteri Jurkassa. KUVA: Marko Mäkinen.

Väliajan jälkeen Eronen päästää katsojan vieläkin lähemmäksi ihmisen ydintä.

Silloin valokeilaan nousee yksi ihmisen vaikeimmista tehtävistä: vanhemmuus. Päähenkilön ja hänen isänsä välillä on paljon rakkautta, mutta vähän sanoja. Supisuomalaisessa kahvipöydässä isä saa kysyttyä pojaltaan lähinnä, miten Skoda on kulkenut. Poika miettii kuumeisesti, haluaisiko isä oikeastaan kysyä jotakin enemmän.

Hän toivoo, että pystyisi katkaisemaan tuon mykkyyden kierteen suhteessa omiin lapsiinsa.

Esitystä katsoessani huomasin, että Tommi Eronen tuo jollakin tavalla mieleen Karl Ove Knausgdin, norjalaisen kirjailijan, jonka omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta on tullut maailmanlaajuinen menestys.

Mielleyhtymä kumpusi aluksi ulkoisesta olemuksesta; kummatkin ovat vuonna 1968 syntyneitä miehiä, tummatukkaisia, karismaattisia henkilöitä. Sitten oivalsin, että myös aiheiden käsittelytavoissa on jotakin samaa.

Knausgårdin tavoin Erosenkin teksti kulkee rohkeasti kohti häpeää. Hän pureutuu kokemuksiin, jotka voivat tuntua ihmisestä itsestään noloilta, intiimeiltä ja paljailta – mutta juuri siksi ne ovat kaikille yhteisiä. Rehellisesti, ilman suodattimia, Eronen ottaa haltuunsa elämän suuret teemat: vanhemman ja lapsen suhteen, masennuksen ja kiihkeän onnen kaipuun, avioeron ja kalvavan kuolemanpelon. Katsoja saa maistettavakseen monenlaisia mielialoja mustasukkaisuudesta katkeruuteen, yksinäisyydestä hurjaan elämäniloon.

Tähän keitokseen Eronen tuo mausteeksi huumorin, joka puolestaan Knausgårdin teoksissa viihtyy enemmän rivien välissä.

Ihminen-press-3-marko-makinen 1

Monologissa käsitellään elämän suuria kysymyksiä. KUVA: Marko Mäkinen.

Suosittelen Erosen monologia lämpimästi kaikille, jotka uskovat kuuluvansa ihmislajiin. Kirjoittajille ja muille luovuudesta kiinnostuneille esitys voi olla myös hyvin inspiroiva, sillä sen aitous kannustaa rehelliseen ilmaisuun. Päähenkilön kokemuksiin voi moni samaistua, ja ne tuntuvat häkellyttävän tosilta. Kuitenkaan yleisö ei voi tietää, kuinka paljon esityksessä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota – eikä sen tarvitsekaan tietää.

Pidin erityisesti siitä, miten koominen ja traaginen sekoittuvat monologissa toisiinsa kuin kyyneleet hymyileviin huuliin. Yksi koskettavimmista hetkistä on kohtaus, jossa Tommi yrittää keskustella saunan lauteilla 18-vuotiaan esikoispoikansa kanssa. Kun ensimmäiset hellät sanat vihdoin tulevat suusta ulos ja isän silmät täyttyvät kyynelistä, joutuu katsojakin hamuamaan nenäliinaa.

Ja seuraavassa hetkessä näyttelijä sanoo jotakin, mikä jo naurattaa.

Runsaan puolentoista tunnin mittaiseen monologiin mahtuu koko viiltävänkaunis elämä.