Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!

 

Treenaa kirjoittamista kuin lihasta

Ystäväni ja pikkuserkkuni sanoi kerran, että hän valitsee kirjahyllystään teoksia luettavaksi sen mukaan, mikä kirjoista alkaa ”puhua hänelle”.

Olen usein ajatellut tuota lausetta etsiessäni mieluisia kirjoja omasta hyllystäni, kirjastoista tai kirjakaupoista. Viimeksi tällainen hetki sattui toukokuussa Maailma kylässä -festivaalien kirjateltassa. Siellä minulle alkoi puhua Natalie Goldbergin kirjoittamisopas Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen).

kirjoja ikkunalaudalla

Etenkin teoksen alaotsikko kiinnitti huomioni. En ole nimittäin tähänkään päivään mennessä löytänyt vastausta kysymykseen, kuinka kirjoittajan elämää eletään.

Vaikka kirja vaikutti kiinnostavalta, en heti ostanut sitä. Se maksoi viisitoista euroa ja mietin, että saisin sillä rahalla myös vuohenjuustosalaatin.

Mutta Avoin mieli ei jättänyt minua rauhaan, ja kaiken lisäksi kirjoittajaystäväni suositteli sitä. Seuraavana päivänä kävin hakemassa kirjan kotiin.

Nyt olen onnellinen, että kuuntelin tuon teoksen kutsuvaa kuiskausta. Meillä on ollut yhdessä jo monta kiinnostavaa keskustelua.

Goldbergin kirja on hyvin viisas. Se on antanut minulle jo monia hyviä neuvoja, kuten sen, että kirjoittamiseen täytyy sitoutua. Tämä ei ole tietenkään mikään uutinen, mutta aiemmin olen ajatellut tuota verbiä lähinnä parisuhteen yhteydessä. Tottakai tiedän, että kannattaisi kirjoittaa säännöllisesti, mielellään joka päivä. Mutta siitä on helppo lipsua, vähän samalla tavalla kuin joogatunneilta tai vatsalihasten treenaamisesta. Ajatus kiinnittymisestä auttaa. Kirjoittamiseen täytyy sitoutua niin kuin rakastettuun tai kuntosalilla käymiseen.

”Sitouduin kirjoittamiseen, ja se antoi minulle juuret”, Goldberg kuvaa kirjassaan.

Goldberg takakansi

Palanen Avoimen mielen takakannesta. Kirjan on kustantanut Kansanvalistusseura.

Goldberg lähestyy kirjoittamista henkilökohtaisella tasolla. Hän puhuu omasta elämästään ja kokemuksistaan, vie lukijan patikkaretkelle uuteen Meksikoon,  kirjoittajatyöpajaan Pohjois-Minnesotaan, zen-keskukseen Iowan Creekjoelle. Hän kertoo avoimesti kirjoittamiseen liittyvästä ilosta, epävarmuudesta, nautinnosta, yksinäisyydestä.

”Kaikki, mihin todella syventyy, on yksinäistä”, Goldbergin opettaja Katagiri Roshi lohdutti.

Minulle Goldbergin teoksen tärkein anti on ajatus treenikirjoittamisesta. Se on yksinkertainen metodi, jota voi harjoittaa vaikkapa kymmenen minuuttia tai tunnin, aivan kuinka itselle sopii. Treenikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on: ”Pidä kynä liikkeessä”. Tärkeintä on antaa sanojen virrata paperille, luopua kontrollista, päästää lauseet valloilleen. Treenikirjoittaminen auttaa vaimentamaan ”kriitikkominän” ja antamaan tilaa ”luovalle minälle”, saamaan yhteyden omaan sydämeen. Ei haittaa, vaikkei teksti olisi heti täydellistä, riittää, että se on rehellistä. Goldberg lainaakin Ernest Hemingwayta, joka on sanonut:

”Kirjoita kovaa ja kirkkaasti siitä mikä satuttaa.”

muistikirja avoin

Goldbergin vinkit ovat hyödyllisiä niin kokeneille kuin aloitteleville kirjoittajille. Hän antaa hyviä neuvoja, kuinka päästä alkuun. Voi esimerkiksi aloittaa sanoilla ”Muistan” tai ”En muista”, ”Tiedän tai ”En tiedä”, tai ”En tahdo kirjoittaa…”. Esimerkiksi näin: En tahdo kirjoittaa siitä illasta, kun riitelin Kirsin kanssa. En tahdo kirjoittaa siitä kesästä, kun kukaan ei tullut juhannusjuhliin.

Näin voi päästä sukeltamaan syvälle mielen kerroksiin.

Tällä viikolla kokeilin treenikirjoittamista. Päätin kirjoittaa aina kymmenen minuuttia käsin ennen kuin avasin koneen. (Goldberg neuvoo kirjoittamaan käsin, koska käsivarsi on ”olkapään kautta yhteydessä rintaan ja sydämeen”). Myös Julia Cameronin aamusivuja kirjoitetaan käsin. Tie luovuuteen -teoksessaan Cameron suosittelee aamusivuja, jotka ovat myöskin eräänlaista mielen tyhjentämistä ja luovuuden herättelyä. Niitä kirjoitetaan nimensä mukaisesti aamuisin, vähintään kolme sivua tajunnanvirtaa joka päivä.

Maanantaina ostin treenikirjoittamista varten Nide-kirjakaupasta muistikirjan. Aluksi epäröin kyseisen kirjasen hankkimista, koska sen kannessa lukee Goethe. Mietin, pystynkö kirjoittamaan sanaakaan noin juhlalliseen esineeseen.

 

Goethe-muistikirja 2

Kävi niin, että pystyin. Joka päivä maanantaista perjantaihin avasin muistikirjan ja kirjoitin. Kirjoitin kahvilasta jossa istuin, unesta jossa hiuksistani löytyi täitä, siitä miten onnellinen olin yhtenä kesäyönä laiturilla. Kirjoitin peloistani, lauluista joita kuuntelin, muistosta joka ei suostu haalistumaan. Joka kerta kävi niin, että kirjoitin lopulta enemmän kuin kymmenen minuuttia.

Treenikirjoittaminen on sikälikin hyödyllistä, että se auttaa pitämään kirjoitusvireen yllä ja madaltaa kynnystä tuottaa sanoja. Samalla se ehkäisee kirjoittamisesta vieraantumista. Se on harjoittelua, treeniä, vähän kuin kävisi kuntosalilla tai lenkillä. Yhdessä luvussa Golderg puhuukin juoksemisesta ja kirjoittamisesta rinnakkain. Kummatkin ovat kehollisia kokemuksia, ja kummassakin lajissa toisten ihmisten kannustus antaa voimaa.

Luulen, että treenikirjoittamisesta on jo nyt ollut hyötyä tekeillä olevaa proosakäsikirjoitustani ajatellen. Tekstiä on ainakin syntynyt. Se ei ole täydellistä, mutta se on olemassa. Kirjoittaessani muistan Natalie Goldbergin yksinkertaiset sanat:

”Sano selkeästi, mitä on sanottavana. Älä pelkää, ota seuraava askel.”

Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.