Treenaa kirjoittamista kuin lihasta

Ystäväni ja pikkuserkkuni sanoi kerran, että hän valitsee kirjahyllystään teoksia luettavaksi sen mukaan, mikä kirjoista alkaa ”puhua hänelle”.

Olen usein ajatellut tuota lausetta etsiessäni mieluisia kirjoja omasta hyllystäni, kirjastoista tai kirjakaupoista. Viimeksi tällainen hetki sattui toukokuussa Maailma kylässä -festivaalien kirjateltassa. Siellä minulle alkoi puhua Natalie Goldbergin kirjoittamisopas Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen).

kirjoja ikkunalaudalla

Etenkin teoksen alaotsikko kiinnitti huomioni. En ole nimittäin tähänkään päivään mennessä löytänyt vastausta kysymykseen, kuinka kirjoittajan elämää eletään.

Vaikka kirja vaikutti kiinnostavalta, en heti ostanut sitä. Se maksoi viisitoista euroa ja mietin, että saisin sillä rahalla myös vuohenjuustosalaatin.

Mutta Avoin mieli ei jättänyt minua rauhaan, ja kaiken lisäksi kirjoittajaystäväni suositteli sitä. Seuraavana päivänä kävin hakemassa kirjan kotiin.

Nyt olen onnellinen, että kuuntelin tuon teoksen kutsuvaa kuiskausta. Meillä on ollut yhdessä jo monta kiinnostavaa keskustelua.

Goldbergin kirja on hyvin viisas. Se on antanut minulle jo monia hyviä neuvoja, kuten sen, että kirjoittamiseen täytyy sitoutua. Tämä ei ole tietenkään mikään uutinen, mutta aiemmin olen ajatellut tuota verbiä lähinnä parisuhteen yhteydessä. Tottakai tiedän, että kannattaisi kirjoittaa säännöllisesti, mielellään joka päivä. Mutta siitä on helppo lipsua, vähän samalla tavalla kuin joogatunneilta tai vatsalihasten treenaamisesta. Ajatus kiinnittymisestä auttaa. Kirjoittamiseen täytyy sitoutua niin kuin rakastettuun tai kuntosalilla käymiseen.

”Sitouduin kirjoittamiseen, ja se antoi minulle juuret”, Goldberg kuvaa kirjassaan.

Goldberg takakansi

Palanen Avoimen mielen takakannesta. Kirjan on kustantanut Kansanvalistusseura.

Goldberg lähestyy kirjoittamista henkilökohtaisella tasolla. Hän puhuu omasta elämästään ja kokemuksistaan, vie lukijan patikkaretkelle uuteen Meksikoon,  kirjoittajatyöpajaan Pohjois-Minnesotaan, zen-keskukseen Iowan Creekjoelle. Hän kertoo avoimesti kirjoittamiseen liittyvästä ilosta, epävarmuudesta, nautinnosta, yksinäisyydestä.

”Kaikki, mihin todella syventyy, on yksinäistä”, Goldbergin opettaja Katagiri Roshi lohdutti.

Minulle Goldbergin teoksen tärkein anti on ajatus treenikirjoittamisesta. Se on yksinkertainen metodi, jota voi harjoittaa vaikkapa kymmenen minuuttia tai tunnin, aivan kuinka itselle sopii. Treenikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on: ”Pidä kynä liikkeessä”. Tärkeintä on antaa sanojen virrata paperille, luopua kontrollista, päästää lauseet valloilleen. Treenikirjoittaminen auttaa vaimentamaan ”kriitikkominän” ja antamaan tilaa ”luovalle minälle”, saamaan yhteyden omaan sydämeen. Ei haittaa, vaikkei teksti olisi heti täydellistä, riittää, että se on rehellistä. Goldberg lainaakin Ernest Hemingwayta, joka on sanonut:

”Kirjoita kovaa ja kirkkaasti siitä mikä satuttaa.”

muistikirja avoin

Goldbergin vinkit ovat hyödyllisiä niin kokeneille kuin aloitteleville kirjoittajille. Hän antaa hyviä neuvoja, kuinka päästä alkuun. Voi esimerkiksi aloittaa sanoilla ”Muistan” tai ”En muista”, ”Tiedän tai ”En tiedä”, tai ”En tahdo kirjoittaa…”. Esimerkiksi näin: En tahdo kirjoittaa siitä illasta, kun riitelin Kirsin kanssa. En tahdo kirjoittaa siitä kesästä, kun kukaan ei tullut juhannusjuhliin.

Näin voi päästä sukeltamaan syvälle mielen kerroksiin.

Tällä viikolla kokeilin treenikirjoittamista. Päätin kirjoittaa aina kymmenen minuuttia käsin ennen kuin avasin koneen. (Goldberg neuvoo kirjoittamaan käsin, koska käsivarsi on ”olkapään kautta yhteydessä rintaan ja sydämeen”). Myös Julia Cameronin aamusivuja kirjoitetaan käsin. Tie luovuuteen -teoksessaan Cameron suosittelee aamusivuja, jotka ovat myöskin eräänlaista mielen tyhjentämistä ja luovuuden herättelyä. Niitä kirjoitetaan nimensä mukaisesti aamuisin, vähintään kolme sivua tajunnanvirtaa joka päivä.

Maanantaina ostin treenikirjoittamista varten Nide-kirjakaupasta muistikirjan. Aluksi epäröin kyseisen kirjasen hankkimista, koska sen kannessa lukee Goethe. Mietin, pystynkö kirjoittamaan sanaakaan noin juhlalliseen esineeseen.

 

Goethe-muistikirja 2

Kävi niin, että pystyin. Joka päivä maanantaista perjantaihin avasin muistikirjan ja kirjoitin. Kirjoitin kahvilasta jossa istuin, unesta jossa hiuksistani löytyi täitä, siitä miten onnellinen olin yhtenä kesäyönä laiturilla. Kirjoitin peloistani, lauluista joita kuuntelin, muistosta joka ei suostu haalistumaan. Joka kerta kävi niin, että kirjoitin lopulta enemmän kuin kymmenen minuuttia.

Treenikirjoittaminen on sikälikin hyödyllistä, että se auttaa pitämään kirjoitusvireen yllä ja madaltaa kynnystä tuottaa sanoja. Samalla se ehkäisee kirjoittamisesta vieraantumista. Se on harjoittelua, treeniä, vähän kuin kävisi kuntosalilla tai lenkillä. Yhdessä luvussa Golderg puhuukin juoksemisesta ja kirjoittamisesta rinnakkain. Kummatkin ovat kehollisia kokemuksia, ja kummassakin lajissa toisten ihmisten kannustus antaa voimaa.

Luulen, että treenikirjoittamisesta on jo nyt ollut hyötyä tekeillä olevaa proosakäsikirjoitustani ajatellen. Tekstiä on ainakin syntynyt. Se ei ole täydellistä, mutta se on olemassa. Kirjoittaessani muistan Natalie Goldbergin yksinkertaiset sanat:

”Sano selkeästi, mitä on sanottavana. Älä pelkää, ota seuraava askel.”

Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.

Siksi kirjoitan

Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää.

-Leena Krohn: Erehdys

Syksy 2010. Elokuvakäsikirjoittamisen koulutusohjelma Tampereella, ensimmäinen oppitunti. Kolmekymppinen brittiopettaja astelee luokkaan ja hymyilee valoisasti, valloittaa kaikki olemuksellaan.

Hän kirjoittaa liitutaululle kysymyksen:

WHY DO WE WRITE?

kukkamuistikirja

Hän katsoo meitä silmiin ystävällinen ilme kasvoillaan. Yritän keksiä jotakin englanninkielistä sanottavaa. Pääni on tyhjä, piiloudun nimilappuni taakse. Onneksi muut ovat rohkeampia.

Taululle ilmaantuu viisaita vastauksia:

Koska saamme siten hyödyntää luovuutta.

Koska haluamme ilmaista itseämme.

Koska haluamme kertoa tarinoita.

Koska rakastamme sanoja ja lauseita.

Koska kirjoittaminen keventää sydäntä.

Opettaja nyökkäilee, hyväksyy kaikki vastaukset. Sitten hän kääntyy takaisin liitutaulun puoleen ja kirjoittaa oman vastauksensa, isoin kirjaimin:

BECAUSE WE HAVE TO.

Luokkaan laskeutuu hiljaisuus. Ymmärrämme, että tuo yksi lause sisältää oikeastaan kaikki muut vastaukset.

Opettaja vertaa kirjoittamista kuntosalilla käymiseen: aina sinne ei jaksaisi lähteä, mutta sitten kun on saanut treenin tehtyä, ei koskaan kadu että nosti vähän puntteja.

Indeed. Vuosien kokemuksella voin sanoa, että kirjoittamisesta tulee hyvä olo.

Tai ainakin vähän parempi.

***

HS kulttuuri

Muisto esikoiskirjasyksyltä 2007.

Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalisteilta kysytään aina kolme tai neljä kysymystä, joista yksi kuuluu: miksi kirjoitat?

Kysymys on tavallaan yksinkertainen – ja kuitenkin täsmällisen, kaiken kattavan vastauksen antaminen on vaikeaa. Voi myös olla, että perusteluja on monia.

Esikoisteokseni Arvostelukappale oli kisassa ehdolla vuonna 2007. Etsin huvikseni käsiini vanhan lehtileikkeen ja löysin oman vastaukseni miksi kirjoitat -kysymykseen:

”Kirjoittaminen on minulle luontevin tapa saada maailmasta kiinni – ja myös itsestäni. Uusien tarinoiden luominen tuottaa iloa, jota ei voi verrata mihinkään muuhun tunteeseen.”

Voin yhä allekirjoittaa nuo 25-vuotiaana kirjoittamani lauseet (jopa tuon ajatusviivan paikan), vaikkakaan ne eivät aivan täydellisesti kykene vangitsemaan sitä mitä ajattelen. Lisäisin vielä joukkoon ainakin rakkauden kieleen ja sanoihin, ja itsensä ilmaisemisen tarpeen.

 

martta wendelin muistikirja

Vuoden 2015 Finlandia-voittaja Laura Lindstedt oli kanssani samassa kisassa ehdolla romaanillaan Sakset (2007). Hänkin puhui vastauksessaan luomisesta:

”Löytääkseni muitakin ääniä kuin omani. Vapautuakseni kommunikaatiosta mykäksi heittäytymättä. Luodakseni maailmoja, jotka ylittävät minun maailmani.”

Samana vuonna ehdolla ollut prosaisti Miina Supinen vastasi kirjoittavansa, koska se ”piristää ja rauhoittaa” häntä, ja novelleilla debytoinut teatterintekijä Pasi Lampela kirjoittaa ymmärtääkseen, ”miten kaltaiseni henkilö on voinut syntyä, ja miten voin selvitä”.

Vuoden 2015 HS-esikoiskirjakilpailun voitti Saara Turunen romaanillaan Rakkaudenhirviö. Hän vastasi kysymykseen kolmella sanalla:

”Voidakseni iloita elämästä.”

Myös vuonna 2014 ehdolla ollut kirjailija ja näyttelijä Antti Holma kiteytti vastauksensa yhteen lauseeseen:

”Koska en osaa puhua enkä elää.”

***

tyhjän paperin nautinto

Teoksessaan Tyhjän paperin nautinto Julia Cameron toteaa kirjoittamisen olevan inhimillistä: ”Kirjoittamalla otamme maailman haltuun. (–) Meidän pitää kirjoittaa, koska kirjoittaminen tuo elämään selkeyttä ja intohimoa.”

Lisäksi Cameron on sitä mieltä, että ”kirjoittaminen on kuin hengittäminen”.

Hyvin sanottu.

Olen kirjoittanut aina, päiväkoti-ikäisestä asti. Olen kirjoittanut kotona, kirjastossa, hotellissa, uimarannalla, mökillä, baarissa, kahvilassa, autossa, junassa ja lentokoneessa. Olen kirjoittanut Lapualla, Vimpelissä, Lapissa, Dubaissa, Manchesterissä, Edinburghissa, Pariisissa ja Espanjassa uima-altailla.

Kirjoittaminen on auttanut minua selviytymään, se on vapauttanut paperille surua ja kyyneliä. Se on myös auttanut minua viihtymään, se on ollut ajankulua, se on saanut minut nauramaan.

Joskus sisällä käy sellainen myllerrys, että siihen ei juuri tepsi mikään muu kuin Maraboun suklaalevy, juoksulenkki tai kynä ja pala paperia (tai vaihtoehtoisesti tietokoneen naputtaminen).

Joskus kirjoittamista välttelee viimeiseen asti, koska se pelottaa. On pelottavaa kohdata yhä uudelleen itsensä ja ajatuksensa, tyhjän paperin edessä.

fearless muistikirja

Mutta joskus sielussa jomottava möykky on niin suuri, että vain kirjoittaminen auttaa purkamaan sen.

Sitä makaa valveilla keskellä yötä, outo paino rinnassa, sydämessä kasa sanomattomia sanoja. Nousee ylös, ottaa muistikirjan esiin, antaa kynän kulkea, etsii täsmälliset sanat tunteelle.

Sille tunteelle, joka on koko ajan yrittänyt paeta lauseita ja määritelmiä mutta joka on nyt vihdoin tässä, silmien edessä.

 

Siksi kirjoitan.