Lontoo, levoton ystäväni

Sir, when a man is tired of London, he’s tired of life.

-Samuel Johnson

Big Ben

Big Ben ja minä.

Tutustuin Lontooseen ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten. Haastattelin Alicia Keysiä baarissa, jonka nimen olen jo unohtanut. Se oli round table -haastattelu, pöydän ääressä istui minun lisäkseni ehkä kolme tai neljä toimittajaa. Yksi oli ilmeisesti Itävallasta, koska kaikki hänen kysymyksensä liittyivät wieniläisiin säveltäjiin. Minun kysymykseni liittyivät rakkauteen. Ylläni oli paita, joka oli täynnä pianon koskettimia.

”Did you wear it for me”, Alicia sanoi mustien aurinkolasiensa takaa.

”Yes”, minä vastasin ujosti.

Illalla pääsin vielä Alicia Keysin keikalle. Muistikuvissani välkkyy hämyinen turkoosiksi valaistu huone, ja piano jonka äärellä Alicia laulaa että Love Is Blind.

Seuraavana aamuna söin yksin aamiaista hotellissa. Paluulento olisi jo samana päivänä, eikä minulla ollut kovin paljon aikaa katsella nähtävyyksiä. Olin silti päättänyt, että tavalla tai toisella näkisin Big Benin.

Näin myös tapahtui. Otin taksin ja pyysin kuskia ajamaan Big Benin ohi.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Lontooseen.

***

Puhelinkoppi Lontoo

”Hello, is it me you’re looking for?”

Minun ja Lontoon ystävyys on kestänyt jo monta vuotta. Vaikka nykyisin tapaamme melko harvoin, tuntuu kuin emme olisi olleet erossa lainkaan.

Jokainen kohtaamisemme on ollut erilainen. Olen nähnyt Buckinhamin palatsin edessä marssivat sotilaat mustissa karvalakeissaan ja ihaillut Westminster Abbeyn lattiaa, joka on kuin shakkilauta. Olen matkustanut Victoria Stationilta perinteisiin laukkakisoihin Epsonin pikkukaupunkiin ja nähnyt vilauksen kuningatar Elisabetin punaisesta hatusta. Olen hypistellyt lukemattomia kirjoja Foylesissa ja Waterstonella, antikvariaateissa ja W & H Smithillä. Olen käynyt teatterissa, nähnyt Kim Cattrallin Tennessee Williamsin näytelmässä Sweet Bird of Youth ja katsonut haltioissani hänen säkenöiviä silmiään. Olen tilannut teetä pubissa ja saanut osakseni täydellisen hyväksynnän. Olen seissyt ruuhkametrossa matkalla Earl’s Courtiin, Leicester Squarelle, Piccadilly Circukseen ja Nottinghill Gatelle, olen kuullut ihmisten puhuvan lukemattomia eri kieliä ja tuntenut toisen turistin käsivarren omaani vasten. Olen nähnyt naisia, jotka kävelevät Harrodsille Dolce & Gabbanan jakkupuvuissa ja katusoittajia, jotka laulavat Leonard Cohenin Hallelujahia keskellä kiireistä iltapäivää.

Piccadilly Circus

Piccadilly Circus.

Viimeksi kävin Lontoossa huhtikuussa, pääsiäisen aikoihin. Kaupunki oli samanlainen kuin ennenkin – mutta ehkä minä olin jossain määrin muuttunut. Ensinnäkin olen neljä vuotta vanhempi kuin viimeksi. Se vaikuttaa kaikkeen, muun muassa siihen miteni jalkani reagoivat käveltyäni 17 000 askelta päivässä.

Jouduin myöntämään itselleni, että välillä Lontoo uuvuttaa. Se on äänekäs, meluisa, levoton ja jollakin tavalla yksinäinen. Se on epätäydellinen, niin kuin minä tai kuka tahansa ystävä – joskus jopa epäsiisti. Kaduilla lojuu roskapusseja, jossakin naisten vessassa haisee oksennus, italialaisessa ravintolassa tarjotaan kylmää lasagnea. Murehdin kodittomia, jotka makaavat kadulla makuupusseissaan, vierellään nälkäinen koira ja avuton peltipurkki. Stressaan myös mitättömän pieniä asioita, kuten sitä, kantautuuko liikenteen melu hotellihuoneeseen ja jaksanko varmasti herätä aamiaiselle klo 09.00. Ahdistun tungoksesta ja väenpaljoudesta. Tunnen, että tarvitsen lisää tilaa, vähän kuin jossakin ihmissuhteessa.

Kuitenkin palaan kaupunkiin aina uudelleen. Ja joka kerta löydän jotakin sellaista, mitä en ole ennen nähnyt.

Lontoo - maisemaa

Kaupunkinäkymää.

Tällä kertaa löysin muun muassa Whitehall Gardens -nimisen puutarhan melko läheltä Big Beniä ja Westminsterin metroasemaa. En ollut hetkeen nähnyt mitään niin kaunista. Puutarha oli täynnä vaaleanpunaisia kukkia, ehkä tulppaaneja. (Jos joku hortonomi lukee tätä postausta, feel free to inform me about those flowers in the picture).

Lontoo - Whitehall Gardens

Pieni lepotauko Whitehall Gardensissa.

Kävimme kolmen hengen porukalla myös Towerissa, joka on minulle huomattavasti tutumpi Tudors -tv-sarjasta (pääosassa Jonathan Rhys-Meyers!) kuin koulun historiatunneilta. Kuljimme pitkin kellarintuoksuisia käytäviä, katselimme kokovartalohaarniskoihin pukeutuneita kuninkaallisia ja vanhoja aseita, joihin emme jaksaneet perehtyä. Näimme mustia korppeja, jotka nokkivat maasta kevään tuoreita makuja.

Lontoo - The Tower

The Tower.

Löysin kirjoja, joita en ollut koskaan ennen lukenut, kuten Evelyn Waugh’n A Handful of Dust –nimisen klassikon sekä Tommy Wieringan romaanin A Beautiful Young Wife.

Viimeisenä päivänä riitelin paikallisen taksikuskin kanssa matkan hinnasta. (Jouduimme tekemään paniikkipäätöksen ja matkustamaan taksilla lentokentälle, koska junaliikenteessä oli ongelmia). Kuski ei osannut ennustaa tarkkaa hintaa, vain karkean arvion. Valitettavasti juuri tuolloin sattui olemaan pääsiäisestä johtuva ”bank holiday”, mikä ilmeisesti vaikutti taksoihin. Mittari naksutti nimittäin epätodellisen korkean lukeman, ehkä noin 40 prosenttia suuremman kuin mihin olimme varautuneet.

”You can’t do this”, sanoin kuskille, aivan kuin hän olisi ollut huonosti käyttäytyvä poikaystävä.

”Have a nice flight”, hän vastasi.

Matka maksettiin hammasta purren. Pamautin oven kiinni kaikella voimallani.

Silti voin sanoa, täydellä varmuudella, että rakkauteni Lontooseen ei koskaan häviä.

Lontoo - teatteri

Näin Tennessee Williamsin näytelmän Duke of York’s -teatterissa.

There’s nowehere else like London, nothing at all, anywhere.”

-Vivienne Westwood

 

PS: Lisää Lontoo-kuvia (ja muitakin elämäni kuvia) – voit katsella Instagramista, jossa oleskelen – surprisingly – nimellä tainalatvala.

Ihmisenä olemisen inventaario

joka päivä keksin uuden yksityiskohdan/ talojen julkisivuista, keväällä/ näen kaiken uudessa valossa.”

-Pentti Saarikoski

Viime viikot ovat kuluneet nopeasti, sulaneet pois huomaamatta kuin lumi. Olen jo alkanut käyttää kirkkaankeltaisia aurinkolaseja ja nähnyt katupölyn kädenjäljet ikkunoissa.

sunnuntaina

Olen siivonnut kotia kattoremontin jäljiltä ja heittänyt turhaa tavaraa roskiin. Olen löytänyt laatikoista mykkiä kuolleita kännyköitä, vanhoja vakavia passikuvia, totisen 27-vuotiaan tytön valokuva-automaatin kopissa. Kyseisessä kuvasarjassa näytän siltä kuin minut olisi juuri vangittu Meksikon rajalla tuntemattomasta rikoksesta.

Ehkä ennen kaikki ei ollutkaan paremmin. ”Ennen kaikki oli toisin”, täsmentää Kari Hotakainenkin Henkireikä-romaanissaan.

Olen löytänyt vanhan Kirjailija-lehden vuodelta 2011, jutun jossa minut esitellään muiden joukossa Kirjailijaliiton uutena jäsenenä. Kaikilta kysytään muutama kysymys, kuten ensituntemukset jäseneksi hyväksymisestä. Neljäs kysymys kuuluu: ”Millaiset välit sinulla ylipäätään on lyytin kanssa? (Lyyti = pulppuava, vuolas luovuutesi?)”

”Olemme vain ystäviä”, minä olen vastannut.

***

paivista parhaimmat 2

Tämä on yksi niistä kirjoista, joista en koskaan luovu.

Hiljattain olen toteuttanut suurprojektin, joka kesti suunnilleen viikon: olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen ja pyyhkinyt jokaisen teoksen sitruunantuoksuisella puhdistusliinalla. Samalla luovuin isosta kasasta kirjoja, jotka murjottavat nyt kolmessa pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Välillä säälin niitä ja käyn salaa pelastamassa jonkin yksilön takaisin kirjahyllyyn.

Mutta ennen pitkää nuo hylätyt oliot on vietävä antikvariaattiin tai annettava pois. Muuten hukun kirjoihin. Toki se olisi tässä ammatissa jokseenkin miellyttävä kuolema.

Olen nähyt kaksi näytelmää, jotka saivat minut nauramaan ja liikuttumaan, miettimään kuinka *moniloperoosta on olla ihminen: Kom-teatterin Pasi was here, joka heitti minut hetkeksi takaisin 1980-luvun lapsuuteen sekä Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat, jossa pohditaan erilaisten valintojen vaikutusta elämän kulkuun.

Olen lukenut Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö. Siinä supisuomalaisesta pikkukaupungista ponnistava tyttö etsii paikkaansa maailmassa ja taistelee kotimaan ihmisille tyypillistä tavallisuuden vaadetta vastaan.

Rakkaudenhirviö 1

Romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon viime vuonna.

Lukion jälkeen romaanin minäkertoja päätyy hetkeksi töihin Englantiin. Noita jaksoja lukiessa minulle tulee kauhea ikävä kello viiden teetä ja ystävällisiä pubeja, naisia ja miehiä jotka tervehtivät tiskillä sanomalla ”Hi, love”.

Ilmeisesti ihmisellä voi olla yhtä aikaa ikävä Lapualle ja Lontooseen.

Viime viikolla vietin yhden yön Keski-Suomessa, kävin Jyväskylän kirjamessuilla ja luin Unelma-asiakas -novellini Kuultavia-tapahtumassa. Illalla noin kello 22.30 jouduin vaihtamaan hotellia, koska kuulin autojen huminan jopa korvatulppien ja tyynyn läpi.

Olen siis prinsessa ja herne -sadun postmoderni pastissi.

Välillä mietin, onko minun elämäni jollakin tavalla moniloperoosempaa kuin muiden. Vastaus on kyllä.

Torstaisin olen treenannut jazztanssia klo 17.35-18.30, tuntenut kehossani viisaan liikemuistin ja nähnyt peilistä välähdyksen siitä balettitytöstä, joka olen sisimmässäni aina ollut. Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, minkä kappaleen tahdissa me tanssimme, ja hän vastasi: Lindsey Stirlingin Crystallize.

Olen käynyt kaksi kertaa laulutunneilla ja harjoitellut muun muassa Zen Cafén Todella kaunista (karaokebravuurini) sekä Scandinavian Music Groupin kappaletta Talvipuutarhaan. Eilen musisoin ystäväni kanssa noin klo 22 asti laulaen ja soittaen pianolla Lana del Rey’tä. Pelkäsin, että alakerran asunnosta kopautettaisiin luudalla kattoon, mutta tällä kertaa niin ei käynyt.

lana del rey nuottivihko 1

Olen myös saanut palautetta kirjoitustyöstäni, antanut neuvojen laskeutua minuun ja prosessoinut niitä. Olen yrittänyt muistaa, että kohtauksessa pitää aina olla konflikti, vaikkakin itse ihmisenä mielelläni vältän niitä.

Draamassa – kuten usein elämässäkin – yksi henkilö haluaa yhtä, toinen toista.

Miksi tuo yksinkertainen asia on välillä niin vaikea muistaa, kun kirjoittaa?

Olen ikäväkseni vähän vierastanut tarinaa, jota olen aloittanut, sitä jossa kuuluu toisenlainen ääni kuin aiemmissa kirjoituksissani. Entä jos tuo ääni ei olekaan hyvä? Entä jos kirjoittamani sanat eivät sittenkään maistu ja tuoksu elämältä? Saavutanko vielä jossain vaiheessa sen ihanan hetken, eräänlaisen kipurajan, jonka jälkeen kirja vie minut mukanaan, kyselemättä?

Olen kulkenut pitkin tuttuja valoisia teitä ja tuntenut äkillisen ilon iskun sydämessä, kiitollisuuden siitä että saan olla täällä, kävellä näitä katuja, lukea kirjoja ja kirjoittaa uusia, kysyä tärkeitä kysymyksiä, nähdä kevään joka aivan kohta lämpenee kesäksi.

aurinkolasit

 

On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas,/ odotettava kauan ja sitten äkkiä, siepattava.

-Pentti Saarikoski

 

*moniloperoonen = monimutkainen. Eteläpohjalainen murresana. Käyttäjinä ainakin minä ja äitini.

 

Sitaatit ovat peräisin Pentti Saarikosken runosta, jonka löysin kirjahyllyni kätköistä, vuonna 2001 julkaistusta antologiasta nimeltä Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle. Alun perin kyseinen runo on julkaistu Saarikosken runokokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965).