Kerro mitä tunnet

Pidin eilen itsenäisyyspäivän aattona juhlapuheen vanhassa opinahjossani Lapuan yläkoululla.

Julkaisen puheen nyt täällä blogissa, satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Puu suomi sata

Hyvät Lapuan yläkoulun oppilaat, opettajat ja muu henkilökunta,

tuntuu aika nostalgiselta palata tänne Lapuan yläkoululle kaikkien vuosien jälkeen. Opiskelin tässä koulussa kolmen vuoden ajan, hyvin kauan sitten, 1900-luvulla. Silloin koulu tunnettiin vielä nimellä Lapuan yläaste.

Tämä saattaa kuulostaa hieman yllättävältä – mutta tämä rakennus tuo ensimmäiseksi mieleeni rakkauden. Koko yläasteaikani olin korviani ja varpaitani myöten rakastunut saman luokan poikaan, jolla oli suklaasilmät ja hauskat jutut. Jos etsisin jonkin vanhan päiväkirjani ja lukisin, mitä olen tehnyt vaikkapa itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1996, sieltä saattaisi löytyä jonkinlainen merkintä siitä, miten olen kuuntelevinani koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuhetta mutta vilkuilen jatkuvasti ihastukseni kauniita kasvoja. Kaikki teini-iän päiväkirjani ovat täynnä tarkkoja raportteja hänen liikkeistään. Saksantunnilla istuin hänen takanaan ja tuijotin lumoutuneena hänen niskaansa. Uskonnontunnilla lainasin hänelle teroitinta, ja sydämeni hypähti kun kätemme hipaisivat toisiaan. Matematiikan tunnilla näytin hänelle, miten olin ratkaissut jonkin monimutkaisen yhtälön.

Mutta yhtä yhtälöä, sitä kaikkein tärkeintä, en pystynyt ratkaisemaan silloin: mitä hän tunsi minua kohtaan?

En voinut seurata häntä Instagramissa enkä Twitterissä, en nähnyt hänen videoitaan Snapchatissa, eikä hän ollut minun Facebook-kaverini, koska noita sosiaalisen median kanavia ei ollut silloin edes olemassa.

Lapuan yläkoulu kuva

Lapuan yläkoulu

On ihmeellistä ajatella, miten nopeasti tekniikka ja viestintävälineet ovat kehittyneet verraten lyhyen ajan sisällä, myös täällä sata vuotta täyttävässä Suomessa. Yläasteaikoinani, vuosina 1995-98, esimerkiksi kännykät olivat oppilailla vielä aikamoisia harvinaisuuksia. Oppitunneilla saatoimme lähettää luokkatovereiden kesken salaisia viestejä lähinnä huulia liikuttaen tai pienten paperilappusten välityksellä. Kaveriin tai ihastukseen ei voinut ottaa kätevästi yhteyttä vaikkapa WhatsAppissa eikä edes tekstiviestillä, vaan täytyi soittaa heidän kotiinsa vanhanaikaisella lankapuhelimella. Emme tutustuneet toisiimme sähköisten medioiden välityksellä, vaan meidän piti keksiä luoviakin keinoja. Toisinaan luokissa kiersivät esimerkiksi pienet kirjevihkoset, joita ainakin Lapualla kutsuttiin kiinalaisiksi päiväkirjoiksi ja jotka olivat täynnä erilaisia kysymyksiä. Niihin jokainen luokkatoveri sai vuorollaan vastata, käyttäen kukin omaa puumerkkiään.

Yläasteajoistani on vasta noin viisitoista vuotta, ja tänä aikana ihmisten välinen vuorovaikutus on saanut kokonaan uusia muotoja. Nykyään minäkin olen Instagramissa, voin esimerkiksi nähdä kuinka lapsuuteni idoli Madonna ratsastaa meren rannalla valkoisella hevosella tai kuinka Lana del Rey tervehtii fanejaan live-videolla. Facebookissa olen hengaillut vajaat kymmenen vuotta, Twitterissä vuodesta 2012.

Käytän jo mielestäni aika sujuvasti hashtageja. Tämän päivän aihetunniste olisi varmaankin #itsenäisyyspäivä #aatto #suomisata.

Kuten kaikki tiedämme, itsenäinen Suomi täyttää 6. joulukuuta sata vuotta. Se on mittaamattoman tärkeä merkkipaalu Suomen historiassa, juhla joka on otettu lukuisin eri tavoin huomioon ympäri maata. Lapuan Sanomista luin, että tämän koulun yhdeksäsluokkalaiset ovat jo juhlistaneet itsenäisyyttä kaupungintalolla joulukuun ensimmäisenä päivänä. Suurta juhlapäivää kunnioitetaan Lapualla myös tuomiokirkossa, arvokkaissa tunnelmissa. Juhla huipentuu siihen, että 200 kuorolaista laulaa yhdessä Jean Sibeliuksen Finlandian.

Lapuan kaupungintalo

Lapuan kaupungintalo

Suomi sata -juhlallisuudet ovat kuluneena vuonna vaikuttaneet voimakkaasti myös minun elämääni. Olen saanut olla tekemässä kahta kiinnostavaa kirjoitusprojektia, jotka kumpikin käsittelevät omalla tavallaan itsenäisyyttä – ja myös aihetta, johon puheen alussa viittasin: ihmisten välistä kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Ensimmäinen noista kirjoitusprojekteista liittyi teatteriin. Sain viime vuoden lopulla Vaasan kaupunginteatterista kiinnostavan ehdotuksen: voisinko kirjoittaa teatterille uuden näytelmän – monologin, joka käsittelisi komediallisin keinoin itsenäisyyttä ja Pohjanmaata. Tehtävänanto kuulosti aluksi haastavalta. Komedia itsenäisyydestä ja Pohjanmaasta? Voiko noita elementtejä yhdistää toisiinsa toimivalla tavalla? Mitä ihimisekki ajatteloo, suuttuuko joku? Itsenäisyyshän on ollut perinteisesti hyvin vakava aihe täällä Pohjanmaalla, siihen on suhtauduttu aina tietynlaisella hartaudella ja kunnioituksella.

Vähitellen ymmärsin, että minun ei tarvitse käsitellä aihetta pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Voin zoomata myös yksilöön, siihen, millaista on olla itsenäinen ihminen, tehdä elämässä omat valintansa. Näytelmän päähenkilöksi muotoutui Jarppa, viisikymppinen lapualaissyntyinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingissä mutta on alkanut kaivata kiihkeästi takaisin kotiseudulleen lakeuksille. Jarpalla on harteillaan suuri tehtävä, niin kuin minullakin nyt: hän on luvannut pitää itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullaan Suomi sata -juhlassa. Hän miettii kuumeisesti, miten ilmaisisi ajatuksensa itsenäisyydestä ja sen merkityksestä lapualaiselle yleisölle.

Entä mitä hän aikoo sanoa nuoruusajan tyttöystävälle, joka esiintyy samassa juhlassa?

Näytelmän nimeksi tuli Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, ja se sai ilokseni loistavan vastaanoton. Esitys on tähän mennessä vieraillut kaksi kertaa myös Lapualla, Teatteri Lapuan näyttämöllä.

Mun Pohjanmaa esityskuvaa

Kuvassa Jarpan roolin näyttelevä Jari Hietanen sekä säestäjä Jenny Malmerg. KUVA: Linus Lindholm/ Vaasan kaupunginteatteri

Toinen itsenäisyyttä käsittelevistä kirjoitusprojekteista, jossa sain olla mukana, on Toinen tuntematon -niminen novelliantologia. Se keskittyy Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisten tarinoihin ja käsittelee kotirintaman elämää jatkosodan aikana. Jokainen meistä 22 nykykirjailijasta sai valita itselleen mieluisimman naishahmon valmiiksi laaditusta listasta ja kehitellä tuon henkilön ympärille kiinnostavan tarinan. Vaikka Tuntematon sotilas on pääasiassa rintamakuvaus, siinä on mainittu myös joitakin naisia kuten lottia, sotilaiden puolisoita tai ihastuksia – mutta osa hahmoista jouduttiin keksimään tätä projektia varten.

Minä valitsin juuri tällaisen keksityn hahmon – navettapiian, joka työskentelee talousaliuspeeri Mäkilän kotitilalla Laihialla 1940-luvulla. Valinta oli minulle helppo. Mäkilä on Tuntemattomassa sotilaassa se tuttu pohjalaishahmo, nuuka ja uskonnollinen laihialaismies joka puhuu leviää murretta ja laulaa virsiä jylhällä äänellä. Kehittelin Mäkilän ja navettapiika Iitan välille kainon kiintymyksen ja rinnassa roihuavan ensirakkauden, tuon tutun tunteen, jota on vaikea ilmaista ääneen mutta joka hehkuu jatkuvasti näiden nuorten ympärillä.

Toinen tuntematon kuva

Toinen tuntematon sisältää 22 novellia.

Olen kuullut sanottavan, että kirjallisuudessa kiinnostavaa on usein se, mitä ei kirjoiteta suoraan tai mikä ilmenee vain rivien välissä. Näin on tässäkin novellissa. Iitalla ja Antilla on toisiaan kohtaan paljon tunteita, mutta ne ovat niin suuria, että heitä ujostuttaa puhua niistä. Novellin kuluessa Iita yrittää ilmaista tunteensa Antille käytännöllisellä tavalla, lähettämällä rintamalle paketin, jossa on hänen itse leipomiaan pikkuleipiä – yksi niistä sydämenmuotoinen. Antti kirjoittaa Iitalle lämminhenkisen vastauskirjeen. Sen saapuminen postissa kestää pidempään kuin nykyajan WhatsApp-viesti, mutta perille se kuitenkin tulee. Iita nukkuu yönsä aitassa kirje tyynyn alla ja miettii viikon verran, mitä vastaisi Antille, mitkä sanat valitsisi. Luen nyt pienen pätkän tuosta kirjoittamastani Enne-nimisestä novellista, joka siis ilmestyi lokakuussa Toinen tuntematon -antologiassa (WSOY, 2017):

Iita tarttui kynään ja tuijotti puhdasta paperia. Hänen teki mieli kirjoittaa: ”Rakas Antti.” Mutta hän ei tehnyt niin, hän valitsi samanlaisen muotoilun kuin nuori isäntä. ”Hyvä Antti.” Hän kirjoitti, että heinätöitä oli paiskittu parisen viikkoa. ”Hermannista heinään”, oli vanha isäntä kajauttanut yhtenä tiistaina, ja siitä oli alkanut urakka. Hän kirjoitti, kuinka mukavaa olisi jos Antti olisi täällä, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Emäntä ja isäntä kohtelivat häntä hyvin, hän sai kaiken mitä tarvitsikin, ruoka oli kortilla ja lihapullat tiukassa, mutta emäntä jatkoi lihaa sienillä ja kasviksilla. Kunnon kahvia heidän teki kaikkien mieli, välillä meinasi kyllästyä siihen ainaiseen sokerijuurikaslitkuun – mutta tämä oli tietysti murheista pienin. Lehmät voivat hyvin, Orvokki oli poikinut pari viikkoa sitten, suloinen pikkuvasikka oli pullahtanut pää edellä maailmaan. Hän kirjoitti, että kävi juttelemassa Uskolle joka päivä. Hän sanoi muistavansa Anttia ahkerasti iltarukouksessaan – ja muutenkin.

Hän toivoi, että pian tulisi rauha.

Hänen sydämensä keveni, kun hän sai sanottua nämä asiat, kirjoitettua nimensä alle. 

kirje ja sydän 1

Novellia kirjoittaessani pystyin hyvin samaistumaan Iitan tunteisiin. En ole elänyt nuoruuttani samaan aikaan kuin Iita, ja minun kotimaani on hyvin erilainen kuin hänen Suomensa – mutta samaistuttavaa on yhteinen tunne, se tuttu hetki, kun pystyy vihdoin muotoilemaan sisimpänsä liikkeet lauseiksi ja kertomaan ne toiselle ihmiselle. Se on yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten pidin tässä samaisessa koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuheen silloin 95 vuotta täyttäneen Suomen kunniaksi. Yleisössä oli lapualaisia laidasta laitaan, sotaveteraaneja, kunnallispoliitikkoja, vanhoja opettajia, tuttuja kasvoja elämäni varrelta. Juhlan tunnelma oli niin harras ja koskettava, että itkin melkein koko puheen ajan. Muistelin muun muassa omaa vaariani, joka oli lähtenyt sotaan nuorena poikana huhtikuussa 1943. Vaari oli minulle läheisin ihminen, joka oli ollut sodassa ja selvinnyt siitä. Kerroin, että myös toinen isoisäni oli ollut sodassa, mutta häntä en koskaan ehtinyt tavata, hän kuoli muutamaa vuotta ennen minun syntymääni. Kerroin, että molemmat mummini toimivat sodan aikaan pikkulottina, toinen heistä myöhemmin myös kotirintamalottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän on nyt 93-vuotias. Aion soittaa mummille huomenna ja toivottaa hänelle hyvää itsenäisyyspäivää. Lähetin hänelle itsenäisyyspäivän yllätyksenä myös paketin, jossa on tuo mainitsemani Toinen tuntematon -kirja. Mummi varmasti ilahtuu, kun pääsee lukemaan novellini, jota varten kysyin häneltäkin taustatietoja.

Toinen, jo edesmennyt mummini, tapasi toisinaan laulaa kahvipöydässä Lottatyttöjen laulua, joka oli sotavuosina painunut hänen mieleensä. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Noissa sanoissa on viisaus, jota jäin hetkeksi pohtimaan.

Millä tavalla jokainen meistä voisi tuoda kortensa kekoon nykypäivänä, omien voimiensa rajoissa, tämän maan ja yhteisen hyvinvointimme ja tulevaisuutemme eteen?

Lapuanjoki

Omalta osaltani voin sanoa, että minä voin ainakin kirjoittaa. Kirjoitan aiheista, jotka minua jollakin tavalla koskettavat ja jotka ehkä siten koskettavat myös muita. Kirjoitan maailmasta, jota tarkkailen ja tunteista, jotka ihmisten sisällä mylläävät. Kirjoitan aiheista, joista on toisinaan hankala puhua mutta joista jonkun on puhuttava.

Minun työtäni on kommunikoida ajatukseni ja havaintoni tarinoiden kautta toiselle ihmiselle, lukijalle.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä voi edistää omalla tavallaan ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta, hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta. Meille on annettu sanat ja kieli siksi, että käyttäisimme niitä. Tätä kaikkea voi myös harjoitella, yhtä lailla kuin jalkapalloa tai balettia, tai polynomeja matematiikan tunnilla. Sanan käyttöä voi treenata esimerkiksi lainaamalla kirjastosta hyvän romaanin, jonka lauseet virkistävät mieltä ja vievät aivan uusiin maisemiin. Lukukeskuksen sivuilta löytyy tietopaketti 10 +1 faktaa lukemisesta, jossa sanotaan, että ”fiktio ruokkii empatiaa ja mielikuvitusta, kulttuurisia ja sosiaalisia taitoja”. Se, että hallitsee kielen ja sanat, merkitsee paljon kaikessa kommunikaatiossa kuten myös myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Jo työhakemuksen laatiminen vaatii sitä, että osaa kirjoittaa toimivia lauseita ja viestiä toiselle oman osaamisensa. Sanoilla on paljon merkitystä myös ihmissuhteissa – siinä, miten osaa ilmaista toiselle omat tunteensa täsmällisellä tavalla.

Nuottimuistkirja

Kun kävelin taannoin nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä erään leikkipuiston ohi, näin puistossa kaksi lasta. Toinen istui keinussa ja tuijotti kännykkäänsä, toinen istui maassa häntä vastapäätä – ja tuijotti puhelintaan.

Jäin miettimään, millaista noiden kaverusten vuorovaikutus oli? Pelasivatko he yhdessä jotakin peliä, jota varten kännyköitä tarvittiin?

Vai olivatko he vain kumpikin uppoutuneita omiin puhelimiinsa, toisensa unohtaen?

Toivon, että ainakaan unohdus ei olisi se suunta, jota kohti maailma ja Suomi kulkee. Toivon, että emme etääntyisi toisistamme.

Toivon, että yrittäisimme kohdata toisemme silmästä silmään, niin lapsina kuin aikuisinakin. Ja että voisimme joinakin päivinä unohtaa älypuhelimet hetkeksi laukkuun tai taskuun ja jutella ihan kunnolla ystävän kanssa, kysyä mitä kuuluu, miten menee, onko kaikki hyvin. Voimme yrittää näyttää ihmisille todelliset tunteemme sen sijaan, että lähetämme kaverille kolme erilaista hymynaamaa tai julkaisemme Instagramissa pirtsakan selfien – vaikka juuri silloin ei välttämättä tuntuisikaan niin iloiselta.

Oksat

Voimme yrittää olla rehellisiä toisillemme ja itsellemme.

Jos jokin asia harmittaa, sen voi sanoa.

Jos jokin asia tuntuu pahalta, siitä voi kertoa.

Jos on onnellinen, sen voi näyttää.

Jos rakastaa, sen voi sanoa ääneen toiselle.

Ja jos haluaa tutustua johonkuhun paremmin, voi ehdottaa tapaamista, pyytää kahville tai elokuviin, soittaa tai lähettää viestin – mikä tahansa tapa sillä hetkellä tuntuukin hyvältä.

Itse olen vieläkin – kaikkien näiden vuosien jälkeen – kiitollinen siitä, että yläasteen päätyttyä sain viimein kerättyä rohkeuteni ja soitettua ihastukselleni. Kävi niin, että meistä tuli pari moneksi vuodeksi.

 

Hyää itsenäisyyspäivää teille kaikille! Ja paljon onnea satavuotiaalle Suomelle!

Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1

 

Minun kesäni

Nyt seuraa pienimuotoinen kouluaine yllä mainitulla otsikolla.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun luin Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta Avoin mieli (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen). Kirjassa Goldberg muistelee, kuinka hän oli kahdeksannella luokalla yrittänyt kirjoittaa ainetta otsikolla Mitä tein viime kesänä. Useiden aloitusten jälkeen hän oli kirjoittanut pelanneensa softballia niin kuin monet muutkin lapset, vaikka se ei ollut totta. Lopulta hän oli vielä lisännyt tekstiin:

”Oli tosi hauskaa. Minulla oli kiinnostava kesä. Oikein kivaa.”

mermaids 2

Myöhemmin Goldberg on oivaltanut, että hyvä kirjoittaminen on konkreettista ja yksityiskohtaista. Tekstistä tule elävää, kun kirjoittaja pyrkii rehellisyyteen ja totuuteen, yksityiskohtia viljellen.

Saman minäkin olen oppinut. Yritetään siis puhua totta.

Totuus on, että kesä on kovaa vauhtia lähdössä ja vilkuttaa meille, kuin junan ikkunasta.

Jään kaipaamaan sen lämpöä ja valoa, merenrantoja, vaaleanpunaista taivasta, Daim-jäätelöä, bikinejä, ballerinakenkiä, purjeveneitä jotka viilettävät aina minun ulottumattomissani. Jään kaipaamaan spontaaneja hetkiä, sitä, että voi lähteä märillä hiuksilla ulos, koska aurinko kuivaa ne kuitenkin.

Koko kesän yritin ruskettua lenkkeilemällä shortseissa ja hihattomissa paidoissa. En onnistunut.

Ostin kahdet mikroshortsit, pinkit ja keltaiset. Käytin usein paitaa, jossa lukee ”I grew up with mermaids”. Ilta-Sanomien jutusta huomasin, että Chisulla on samanlainen. Tämä teki minut jollakin tavalla iloiseksi.

alppiruusupuistosta 3

Samoilin Haagan Alppiruusupuistossa ihailemassa kukkia. Katselin Ateneumissa Alice Neelin maalauksia. Kuuntelin Helsinki-päivän konsertissa Sannia ja JVG:tä. Koin yhdet tuparit, yhdet julkkarit, yhdet festivaalit ja parit synttärit. Käytin sadetakkia usein, myös niinä päivinä kun aurinko paistoi.

Kävin laulutunneilla, ennen kuin opettajani jäi kesälomalle. Lauloin suihkussa, esitin pesukoneelle Sannin 2080-luvulla -biisin. Mietin, voiko lauluni kantautua rakenteiden läpi naapurin vessaan. Todennäköisesti voi.

Harjoitin karaokea Swengissä ja Myllypuron Jyväsessä. Kuuntelin Kaupungin Naisten konserttia Balderin salissa. Mukana oli myös yksi minun sanoittamani tango. Nousin punaisena seisomaan, kun kuoron johtaja sanoi nimeni.

Tein joitakin omia lauluja. Kirjoitin sanoja, juttelin pianolle. Se helpotti oloa. Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten väliaikaista kaikki on. Tuntuu siltä, että elämässä kaikki menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, niin kuin kesäkin. Joskus se voi olla valtava helpotus, joskus suuri suru. Usein muutos tekee olon turvattomaksi. Haluaisin luottaa enemmän ihmisiin, omiin silmiini, maailman hyvyyteen, havaintoihini, hauislihaksiini. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää, ja se on pelottavaa.

Siksi pitäisi yrittää tarttua hetkeen, kaksin käsin, kuin pelastusrenkaaseen.

avoin muistikirja 3

Heinäkuussa näytin fysioterapeutille kipeää nilkkaani. Hän sanoi, ettei jalka vaikuttanut nyrjähtäneeltä. Vastaanoton aikana fysioterapeutti huomasi, että pikkuvarpaani oli oudon apaattinen. Se ei ollut vaarallista. Nauroimme yhdessä tälle varpaalle, joka ei suostunut noudattamaan käskyjä. Jollakin tavalla ihailin sen kapinahenkeä.

Tein fysioterapeutin antamia harjoitteita. Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, nilkan kipu lakkasi.

Olen kirjoittanut ja myös lukenut jonkin verran. Nyt minulla on kesken muun muassa Anthony de Mellon kirja Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen). Sen yhtenä ajatuksena on, että ei pitäisi odottaa keneltäkään mitään. Mutta onko se mahdollista?

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni”, de Mello kirjoittaa. Miten helpottava mutta haastava ajatus ihmiselle.

hiukset 1

(Ihan kohta on taas aika mennä kampaajalle.)

Heinäkuussa kävin kampaajalla laittamassa vaaleita raitoja. Hiuksiani leikattiin vain muutama millimetri, koska ajattelin vähän kasvattaa niitä.

Huomenna saatan olla eri mieltä.

Lomalla lensin Müncheniin, näin yhdellä miestarjoilijalla nahkahousucaprit. Löysin kasvisannoksen seasta lihanpalan. Syljin sen serviettiin. Kävin kuninkaiden palatsissa ja tajusin, että joku Ludvig on nukkunut tuossa haalistuneessa purppuranpunaisessa sängyssä 1700-luvulla. Tunsin oloni alipukeutuneeksi, kun kuljin farkkushortseissa kattokruunujen alla. Matkustin junalla katsomaan Dachaun keskitysleiriä. Ajattelin, että en koskaan pääse yli tuosta kokemuksesta, en milloinkaan saa päästäni kuvaa joka mieleeni tunkeutui.

Nyt se on jo vähän haalistunut. Koska kaikki menee ohi, ennen pitkää.

Vietin joitakin aikoja Pohjanmaalla. Uin koko kesänä vain yhden kerran, EpopParkin maauimalassa Lapualla. Kävin veneilemässä Lappajärvellä, sillä ainoalla järvellä jota rakastan. Piipahdin sukujuhlissa, pyöräilin peltojen välissä, otin valokuvia lapsuudestani.

jokimaisema 10

Näköala sillalta (Lapuanjoki)

Kokeilin kahdesti SUP-lautailua, kerran Lapualla, kerran Helsingissä. Suppaillessa tajusin kirkkaasti, että aallot ja tuuli ovat minua voimakkaampia. Vaikka treenaisin joka päivä salilla, tuo asia ei muuttuisi.

(Näin ainakin sanon itselleni. En ole käynyt kuntosalilla kertaakaan tänä kesänä).

Olen istunut jonkin verran junassa, kerran ykkösluokassa. Näin tutun, jota en saanut tervehdittyä, koska hetki meni ohi. Ehkä hän tunsi samoin. Nukuin joitakin öitä hotelleissa. Hiljattain kävin Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ostin neljät kuvioidut legginsit, joista kolmet viime viikonloppuna. Yksissä Batman suutelee Diana Princeä, toisissa huojuvat männyt, kolmansiin on painettu pianon koskettimet. Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa legginsejä.

legginsit 3

Lauantaina näin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin keikan Puu-Vallilan katubileissä. Keikan oli määrä alkaa klo 19.15, mutta satoi kaatamalla. Kylmää, märkää, julmaa vettä. Vielä seitsemältä istuin kotona ja ajattelin, että en voisi antautua sateen armoille. Kaiken lisäksi ystävälläni oli kurkku kipeä, ja toinen mahdollinen avec katseli YouTubesta hassuja videoita.

Kello 19.05 soitin taksin. Tajusin kirkkaasti, että minun keikalle menemiseni ei voi olla riippuvainen toisten suunnitelmista.

Ja kun vihdoin pääsin perille Vallilaan, suuri kiitollisuus valtasi minut. Että on olemassa Helsinki, ja tämä bändi, tuo mies jolla on hattu päässä ja pitkävartiset nahkasaappaat. Että hän on tehnyt lauluja, joita minä ja muut saamme kuunnella. Että ihmiset tanssivat sadetakeissaan ja laulavat mukana Valon pisaroita ja Ystävänpäivää.

tuure kilpelainen karavaani 2

Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin uusin hitti on nimeltään Autiosaari.

Kun karavaani lauloi kappaletta Tahtoisin, tahtoisin, huomasin yhtäkkiä itkeväni kaikkea yhtä aikaa, surun ja ilon pisaroita, sitä mikä on mennyt ja mitä minulla nyt on. Encorena karavaani esitti osuvasti laulun nimeltä ¡Eloon!. Bändin yhteisvoimin loihtima teksti alkaa sanoilla ”Mul on rinnassa pala joka hiertää. Mul on jalat jotka rantoja kiertää.” Mutta kertosäkeessä päästään kaiken yli, niin kuin elämässä aina, tavalla tai toisella:

”Mä herään eloon eloon eloon eloon.

Iloon eloon elämään.

Eloon eloon eloon eloon, ja kyllä kestää kiittää.”

 

Tosiaankin. Kiitos kuluneesta kesästä!