Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1

 

Minun kesäni

Nyt seuraa pienimuotoinen kouluaine yllä mainitulla otsikolla.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun luin Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta Avoin mieli (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen). Kirjassa Goldberg muistelee, kuinka hän oli kahdeksannella luokalla yrittänyt kirjoittaa ainetta otsikolla Mitä tein viime kesänä. Useiden aloitusten jälkeen hän oli kirjoittanut pelanneensa softballia niin kuin monet muutkin lapset, vaikka se ei ollut totta. Lopulta hän oli vielä lisännyt tekstiin:

”Oli tosi hauskaa. Minulla oli kiinnostava kesä. Oikein kivaa.”

mermaids 2

Myöhemmin Goldberg on oivaltanut, että hyvä kirjoittaminen on konkreettista ja yksityiskohtaista. Tekstistä tule elävää, kun kirjoittaja pyrkii rehellisyyteen ja totuuteen, yksityiskohtia viljellen.

Saman minäkin olen oppinut. Yritetään siis puhua totta.

Totuus on, että kesä on kovaa vauhtia lähdössä ja vilkuttaa meille, kuin junan ikkunasta.

Jään kaipaamaan sen lämpöä ja valoa, merenrantoja, vaaleanpunaista taivasta, Daim-jäätelöä, bikinejä, ballerinakenkiä, purjeveneitä jotka viilettävät aina minun ulottumattomissani. Jään kaipaamaan spontaaneja hetkiä, sitä, että voi lähteä märillä hiuksilla ulos, koska aurinko kuivaa ne kuitenkin.

Koko kesän yritin ruskettua lenkkeilemällä shortseissa ja hihattomissa paidoissa. En onnistunut.

Ostin kahdet mikroshortsit, pinkit ja keltaiset. Käytin usein paitaa, jossa lukee ”I grew up with mermaids”. Ilta-Sanomien jutusta huomasin, että Chisulla on samanlainen. Tämä teki minut jollakin tavalla iloiseksi.

alppiruusupuistosta 3

Samoilin Haagan Alppiruusupuistossa ihailemassa kukkia. Katselin Ateneumissa Alice Neelin maalauksia. Kuuntelin Helsinki-päivän konsertissa Sannia ja JVG:tä. Koin yhdet tuparit, yhdet julkkarit, yhdet festivaalit ja parit synttärit. Käytin sadetakkia usein, myös niinä päivinä kun aurinko paistoi.

Kävin laulutunneilla, ennen kuin opettajani jäi kesälomalle. Lauloin suihkussa, esitin pesukoneelle Sannin 2080-luvulla -biisin. Mietin, voiko lauluni kantautua rakenteiden läpi naapurin vessaan. Todennäköisesti voi.

Harjoitin karaokea Swengissä ja Myllypuron Jyväsessä. Kuuntelin Kaupungin Naisten konserttia Balderin salissa. Mukana oli myös yksi minun sanoittamani tango. Nousin punaisena seisomaan, kun kuoron johtaja sanoi nimeni.

Tein joitakin omia lauluja. Kirjoitin sanoja, juttelin pianolle. Se helpotti oloa. Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten väliaikaista kaikki on. Tuntuu siltä, että elämässä kaikki menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, niin kuin kesäkin. Joskus se voi olla valtava helpotus, joskus suuri suru. Usein muutos tekee olon turvattomaksi. Haluaisin luottaa enemmän ihmisiin, omiin silmiini, maailman hyvyyteen, havaintoihini, hauislihaksiini. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää, ja se on pelottavaa.

Siksi pitäisi yrittää tarttua hetkeen, kaksin käsin, kuin pelastusrenkaaseen.

avoin muistikirja 3

Heinäkuussa näytin fysioterapeutille kipeää nilkkaani. Hän sanoi, ettei jalka vaikuttanut nyrjähtäneeltä. Vastaanoton aikana fysioterapeutti huomasi, että pikkuvarpaani oli oudon apaattinen. Se ei ollut vaarallista. Nauroimme yhdessä tälle varpaalle, joka ei suostunut noudattamaan käskyjä. Jollakin tavalla ihailin sen kapinahenkeä.

Tein fysioterapeutin antamia harjoitteita. Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, nilkan kipu lakkasi.

Olen kirjoittanut ja myös lukenut jonkin verran. Nyt minulla on kesken muun muassa Anthony de Mellon kirja Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen). Sen yhtenä ajatuksena on, että ei pitäisi odottaa keneltäkään mitään. Mutta onko se mahdollista?

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni”, de Mello kirjoittaa. Miten helpottava mutta haastava ajatus ihmiselle.

hiukset 1

(Ihan kohta on taas aika mennä kampaajalle.)

Heinäkuussa kävin kampaajalla laittamassa vaaleita raitoja. Hiuksiani leikattiin vain muutama millimetri, koska ajattelin vähän kasvattaa niitä.

Huomenna saatan olla eri mieltä.

Lomalla lensin Müncheniin, näin yhdellä miestarjoilijalla nahkahousucaprit. Löysin kasvisannoksen seasta lihanpalan. Syljin sen serviettiin. Kävin kuninkaiden palatsissa ja tajusin, että joku Ludvig on nukkunut tuossa haalistuneessa purppuranpunaisessa sängyssä 1700-luvulla. Tunsin oloni alipukeutuneeksi, kun kuljin farkkushortseissa kattokruunujen alla. Matkustin junalla katsomaan Dachaun keskitysleiriä. Ajattelin, että en koskaan pääse yli tuosta kokemuksesta, en milloinkaan saa päästäni kuvaa joka mieleeni tunkeutui.

Nyt se on jo vähän haalistunut. Koska kaikki menee ohi, ennen pitkää.

Vietin joitakin aikoja Pohjanmaalla. Uin koko kesänä vain yhden kerran, EpopParkin maauimalassa Lapualla. Kävin veneilemässä Lappajärvellä, sillä ainoalla järvellä jota rakastan. Piipahdin sukujuhlissa, pyöräilin peltojen välissä, otin valokuvia lapsuudestani.

jokimaisema 10

Näköala sillalta (Lapuanjoki)

Kokeilin kahdesti SUP-lautailua, kerran Lapualla, kerran Helsingissä. Suppaillessa tajusin kirkkaasti, että aallot ja tuuli ovat minua voimakkaampia. Vaikka treenaisin joka päivä salilla, tuo asia ei muuttuisi.

(Näin ainakin sanon itselleni. En ole käynyt kuntosalilla kertaakaan tänä kesänä).

Olen istunut jonkin verran junassa, kerran ykkösluokassa. Näin tutun, jota en saanut tervehdittyä, koska hetki meni ohi. Ehkä hän tunsi samoin. Nukuin joitakin öitä hotelleissa. Hiljattain kävin Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ostin neljät kuvioidut legginsit, joista kolmet viime viikonloppuna. Yksissä Batman suutelee Diana Princeä, toisissa huojuvat männyt, kolmansiin on painettu pianon koskettimet. Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa legginsejä.

legginsit 3

Lauantaina näin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin keikan Puu-Vallilan katubileissä. Keikan oli määrä alkaa klo 19.15, mutta satoi kaatamalla. Kylmää, märkää, julmaa vettä. Vielä seitsemältä istuin kotona ja ajattelin, että en voisi antautua sateen armoille. Kaiken lisäksi ystävälläni oli kurkku kipeä, ja toinen mahdollinen avec katseli YouTubesta hassuja videoita.

Kello 19.05 soitin taksin. Tajusin kirkkaasti, että minun keikalle menemiseni ei voi olla riippuvainen toisten suunnitelmista.

Ja kun vihdoin pääsin perille Vallilaan, suuri kiitollisuus valtasi minut. Että on olemassa Helsinki, ja tämä bändi, tuo mies jolla on hattu päässä ja pitkävartiset nahkasaappaat. Että hän on tehnyt lauluja, joita minä ja muut saamme kuunnella. Että ihmiset tanssivat sadetakeissaan ja laulavat mukana Valon pisaroita ja Ystävänpäivää.

tuure kilpelainen karavaani 2

Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin uusin hitti on nimeltään Autiosaari.

Kun karavaani lauloi kappaletta Tahtoisin, tahtoisin, huomasin yhtäkkiä itkeväni kaikkea yhtä aikaa, surun ja ilon pisaroita, sitä mikä on mennyt ja mitä minulla nyt on. Encorena karavaani esitti osuvasti laulun nimeltä ¡Eloon!. Bändin yhteisvoimin loihtima teksti alkaa sanoilla ”Mul on rinnassa pala joka hiertää. Mul on jalat jotka rantoja kiertää.” Mutta kertosäkeessä päästään kaiken yli, niin kuin elämässä aina, tavalla tai toisella:

”Mä herään eloon eloon eloon eloon.

Iloon eloon elämään.

Eloon eloon eloon eloon, ja kyllä kestää kiittää.”

 

Tosiaankin. Kiitos kuluneesta kesästä!

Ihmisenä olemisen inventaario

joka päivä keksin uuden yksityiskohdan/ talojen julkisivuista, keväällä/ näen kaiken uudessa valossa.”

-Pentti Saarikoski

Viime viikot ovat kuluneet nopeasti, sulaneet pois huomaamatta kuin lumi. Olen jo alkanut käyttää kirkkaankeltaisia aurinkolaseja ja nähnyt katupölyn kädenjäljet ikkunoissa.

sunnuntaina

Olen siivonnut kotia kattoremontin jäljiltä ja heittänyt turhaa tavaraa roskiin. Olen löytänyt laatikoista mykkiä kuolleita kännyköitä, vanhoja vakavia passikuvia, totisen 27-vuotiaan tytön valokuva-automaatin kopissa. Kyseisessä kuvasarjassa näytän siltä kuin minut olisi juuri vangittu Meksikon rajalla tuntemattomasta rikoksesta.

Ehkä ennen kaikki ei ollutkaan paremmin. ”Ennen kaikki oli toisin”, täsmentää Kari Hotakainenkin Henkireikä-romaanissaan.

Olen löytänyt vanhan Kirjailija-lehden vuodelta 2011, jutun jossa minut esitellään muiden joukossa Kirjailijaliiton uutena jäsenenä. Kaikilta kysytään muutama kysymys, kuten ensituntemukset jäseneksi hyväksymisestä. Neljäs kysymys kuuluu: ”Millaiset välit sinulla ylipäätään on lyytin kanssa? (Lyyti = pulppuava, vuolas luovuutesi?)”

”Olemme vain ystäviä”, minä olen vastannut.

***

paivista parhaimmat 2

Tämä on yksi niistä kirjoista, joista en koskaan luovu.

Hiljattain olen toteuttanut suurprojektin, joka kesti suunnilleen viikon: olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen ja pyyhkinyt jokaisen teoksen sitruunantuoksuisella puhdistusliinalla. Samalla luovuin isosta kasasta kirjoja, jotka murjottavat nyt kolmessa pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Välillä säälin niitä ja käyn salaa pelastamassa jonkin yksilön takaisin kirjahyllyyn.

Mutta ennen pitkää nuo hylätyt oliot on vietävä antikvariaattiin tai annettava pois. Muuten hukun kirjoihin. Toki se olisi tässä ammatissa jokseenkin miellyttävä kuolema.

Olen nähyt kaksi näytelmää, jotka saivat minut nauramaan ja liikuttumaan, miettimään kuinka *moniloperoosta on olla ihminen: Kom-teatterin Pasi was here, joka heitti minut hetkeksi takaisin 1980-luvun lapsuuteen sekä Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat, jossa pohditaan erilaisten valintojen vaikutusta elämän kulkuun.

Olen lukenut Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö. Siinä supisuomalaisesta pikkukaupungista ponnistava tyttö etsii paikkaansa maailmassa ja taistelee kotimaan ihmisille tyypillistä tavallisuuden vaadetta vastaan.

Rakkaudenhirviö 1

Romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon viime vuonna.

Lukion jälkeen romaanin minäkertoja päätyy hetkeksi töihin Englantiin. Noita jaksoja lukiessa minulle tulee kauhea ikävä kello viiden teetä ja ystävällisiä pubeja, naisia ja miehiä jotka tervehtivät tiskillä sanomalla ”Hi, love”.

Ilmeisesti ihmisellä voi olla yhtä aikaa ikävä Lapualle ja Lontooseen.

Viime viikolla vietin yhden yön Keski-Suomessa, kävin Jyväskylän kirjamessuilla ja luin Unelma-asiakas -novellini Kuultavia-tapahtumassa. Illalla noin kello 22.30 jouduin vaihtamaan hotellia, koska kuulin autojen huminan jopa korvatulppien ja tyynyn läpi.

Olen siis prinsessa ja herne -sadun postmoderni pastissi.

Välillä mietin, onko minun elämäni jollakin tavalla moniloperoosempaa kuin muiden. Vastaus on kyllä.

Torstaisin olen treenannut jazztanssia klo 17.35-18.30, tuntenut kehossani viisaan liikemuistin ja nähnyt peilistä välähdyksen siitä balettitytöstä, joka olen sisimmässäni aina ollut. Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, minkä kappaleen tahdissa me tanssimme, ja hän vastasi: Lindsey Stirlingin Crystallize.

Olen käynyt kaksi kertaa laulutunneilla ja harjoitellut muun muassa Zen Cafén Todella kaunista (karaokebravuurini) sekä Scandinavian Music Groupin kappaletta Talvipuutarhaan. Eilen musisoin ystäväni kanssa noin klo 22 asti laulaen ja soittaen pianolla Lana del Rey’tä. Pelkäsin, että alakerran asunnosta kopautettaisiin luudalla kattoon, mutta tällä kertaa niin ei käynyt.

lana del rey nuottivihko 1

Olen myös saanut palautetta kirjoitustyöstäni, antanut neuvojen laskeutua minuun ja prosessoinut niitä. Olen yrittänyt muistaa, että kohtauksessa pitää aina olla konflikti, vaikkakin itse ihmisenä mielelläni vältän niitä.

Draamassa – kuten usein elämässäkin – yksi henkilö haluaa yhtä, toinen toista.

Miksi tuo yksinkertainen asia on välillä niin vaikea muistaa, kun kirjoittaa?

Olen ikäväkseni vähän vierastanut tarinaa, jota olen aloittanut, sitä jossa kuuluu toisenlainen ääni kuin aiemmissa kirjoituksissani. Entä jos tuo ääni ei olekaan hyvä? Entä jos kirjoittamani sanat eivät sittenkään maistu ja tuoksu elämältä? Saavutanko vielä jossain vaiheessa sen ihanan hetken, eräänlaisen kipurajan, jonka jälkeen kirja vie minut mukanaan, kyselemättä?

Olen kulkenut pitkin tuttuja valoisia teitä ja tuntenut äkillisen ilon iskun sydämessä, kiitollisuuden siitä että saan olla täällä, kävellä näitä katuja, lukea kirjoja ja kirjoittaa uusia, kysyä tärkeitä kysymyksiä, nähdä kevään joka aivan kohta lämpenee kesäksi.

aurinkolasit

 

On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas,/ odotettava kauan ja sitten äkkiä, siepattava.

-Pentti Saarikoski

 

*moniloperoonen = monimutkainen. Eteläpohjalainen murresana. Käyttäjinä ainakin minä ja äitini.

 

Sitaatit ovat peräisin Pentti Saarikosken runosta, jonka löysin kirjahyllyni kätköistä, vuonna 2001 julkaistusta antologiasta nimeltä Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle. Alun perin kyseinen runo on julkaistu Saarikosken runokokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965).