Ihminen tarvitsee sanoja, joihin voi nojata

Isi oli Aamrikas ja sillä oli vdookmera.

Tämä on yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistäni. Olin ehkä viisivuotias, päiväkoti-ikäinen pellavapää, lyijykynä tiukasti vasemmassa kädessä.

Noihin aikoihin minulla oli ilmeisesti tapana kirjoittaa iskeviä one-linereita. Toinen merkintä kuuluu näin:

Ylihuomena oli päsijäinen.

sininen muistikirja 1

Myöhemmin päiväkirjaan alkoi ilmestyä vähän pidempiä tarinoita päiväkodin tapahtumista. Niissä s-kirjaimet olivatkin yhtäkkiä c-kirjaimia, ja muitakin poikkeavuuksia esiintyi. Merkitys välittyi silti. Tekstini muistutti jonkinlaista Mikael Agricolan aikaista vanhaa suomea.

Jostakin syystä minulla on aina ollut tarve ilmaista itseäni sanoilla. Ala-asteella aloin rustata runoja Riipisensillasta ja äidin silmistä, Lapuanjoesta ja sinikelloista. Kirjoitin tarinaa viidestä sisaresta, jotka erehdyttävästi muistuttivat Louisa May Alcottin Pikku naisia. Raahasin paksun nahkakantisen muistikirjani jopa Playa del Inglesiin, kirjoitin kolmatta lukua aurinkotuolissa ja katselin uima-altaassa välkehtivää vettä.

Kun Estonia upposi, olin 12-vuotias. Televisio kuulutti kuolleiden määrän, uutiskuvissa lainehti synkkä musta meri. Onnettomuus järkytti suuresti, hyökyi mieleen ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä päivänä tallensin tunteeni runoon, jonka nimi oli Estonian kohtalo. Se julkaistiin Lapuan Sanomissa. Muistan opettajan kehuneen runoa tunnin jälkeen.

Jo varhain huomasin, että kirjoittaminen helpottaa oloa. Huomasin myös, että kirjoittamani teksti voi koskettaa muita ihmisiä. Kun äiti pyyhki kyyneliä lukiessaan äitienpäivärunoni tai kun isä halasi minua syntymäpäiväkorttinsa luettuaan, tiesin, että olin saanut välitettyä tunteeni toiselle ihmiselle.

***

karttamuistikirja 3

Joskus kuulee väitettävän, että sanat ovat turhia. Sanat eivät merkitse mitään. Vain teot puhuvat.

Ymmärrän hyvin, mitä sillä tarkoitetaan, ja toisinaan itsekin ajattelen niin. Mutta on myös tilanteita, joissa sanat ovat pelastaneet minut. Olen kuullut laulun, jonka lyriikat ovat auttaneet pahimman yli. Olen tavannut ystävän, joka on sanonut juuri oikean lauseen. Olen lukenut runon, joka on auttanut minua itkemään.

(- -) En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. (- -)

-Pablo Neruda: Tänä yönä voin kirjoittaa… (Andien mainingit, 1973, suom. Pentti Saaritsa)

Myös omat sanani ovat auttaneet minua, sanat jotka olen itse kirjoittanut. Sanat, jotka ovat järjestäneet kaaoksen novelliksi, runoksi, lauluksi, kokonaiseksi romaaniksi tai näytelmäksi. Sanat, joiden kautta olen saanut purkaa surua, voimattomuutta, epätoivoa, rakkautta, riemua, ohimeneviä onnenkipinöitä.

pinkki muistikirja 3

Huomaan, että suhtaudun sanoihin vakavasti. Sanoilla voi aloittaa vaikka mitä, elämänmittaisen rakkauden tai ystävyyden, mennäänkö kahville, sulla on jotenkin jännä nenä, tekee mieli painaa sun nenää, saanko mä painaa sitä. Sanoilla voi osoittaa kiintymystä ja hellyyttä, kehua kaveria, antaa tunnustusta, tehdä toinen iloiseksi. Sanoilla voi lohduttaa surevaa, pyytää anteeksi, aloittaa alusta. Sanoilla rakennetaan luottamusta ihmisten välille.

Valitettavasti sanoja käytetään myös väärin. Niillä loukataan, uhkaillaan, syrjitään, jätetään ulkopuolelle.

Sanoilla voi myös lopettaa asioita. Tehdä päätöksiä. Ehdottaa eroa, toivottaa kaikkea hyvää.

Sanat voivat olla täynnä raivoa ja suuttumusta, katkeruutta tai pettymystä. Joskus sellaisiakin sanoja tarvitaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Jotta paha mieli ei juuttuisi möykyksi kurkkuun.

Surullisimpia ovat sanat, joita ei uskalla sanoa ääneen, vaikka haluaisi.

Surullisia ovat myös sellaiset sanat, jotka eivät tarkoita mitään. Kauniit, höyhenkevyet sanat, jotka leijuvat maahan toteutumatta koskaan.

(- -) pettävä taivas, lumen märkä puuska/

riittää kumoamaan/ auringon puolinaiset lupaukset, (- -)

-Jyri Schreck: En kiellä, olen allapäin (Muuttopäivät, 1973)

kevätasfaltti 1

Parhaimmillaan sanat voivat olla ehdottoman rehellisiä ja suoria, täsmällisiä. Sanat voivat olla jykeviä kuin kallio, jonka laelle saa kiivetä ja levähtää hetken. Sellaisia sanoja tarvitaan.

Sellaiset sanat auttavat olemaan ja selviytymään tässä maailmassa, joka on arvaamaton ja turvaton, pelokas planeetta. Ja samalla täynnä toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

 

(- -) Kuitenkin käteni, olkapääni

ovat painosta väsyneet. 

Sanat istuvat niillä kuin linnut,

muuttolinnut,

lentääkseen kevättä

kädestä käteen, olkapäältä olkapäälle. (- -)

-Marja-Liisa Vartio: Vihreää sukua (Runot ja proosarunot, 1966)

 

taivas puu linnut 1

 

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille, ja keväistä palmusunnuntaita!

Muistakaa äänestää tänään.

Tieto lisää tekstiä

You should know more than what you put on the page. The reader can sense that.

-Susan Orlean

Viime aikoina olen ahminut valtavan määrän tietoa yhtä kirjoitustyötä varten. Yhtäkkiä tiedän mitä moninaisempia asioita kuten sen, miksi 12 600 talonpoikaa marssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, mistä sana ’körtti’ on peräisin ja kuinka monet seurat päivässä Lapualla pidettiin keskimäärin 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Neljät.

kirjoja sohvalla 1

Luettavaa.

Vielä en ole varma, mikä kaikki tieto on oleellista. Olen niin täynnä informaatiota, että tekisi mieli mennä 20 kilometrin juoksulenkille. Mutta luultavasti siitäkään ei olo kevenisi.

Täytyy myös kirjoittaa.

Eilen ja tänään olin hieman poikkeuksellisesti naputtelemassa tekstiä Lapuan ABC:llä. Olen käymässä Pohjanmaalla, ja kirjasto on väliaikaisesti suljettuna 25.1.-6.2. Olo oli kiertämättä vähän orpo, kunnes löysin hyvän paikan huoltoaseman huomasta. Nurkkapöydässä vanhemmat miehet istuskelivat ja joivat kahvia. Viereisessä pöydässä pari naista keskusteli rasvaprosenteista tutulla murteella.

Minä naputtelin tekstiä – ja mietin, miten saan ujutettua tarinaan tietoa ilman, että kuulostan opettajalta.

kirjoittamassa

Toimistoni ABC:llä.

Viime aikoina olen etsinyt ahkerasti tietoa muun muassa googlailemalla netistä erilaisia artikkeleita ja uutisia, bongaamalla lähdekirjoja lukemistani artikkeleista, etsimällä kiinnostavia teoksia kirjastojen tietokannoista, kävelemällä kirjastoon ja selailemalla opuksia.

Päivän päätteeksi olen kantanut kirjakasseja kotiin ja todennut, että tämä aktiviteetti korvannee kuntosalitreenin.

Täytyy tunnustaa, että tiedonhankinta ei ole kirjoittamistyössä suosikkivaiheeni. Mutta se on oleellinen vaihe. Hyvin usein kirjoittajan on tiedettävä tarpeeksi faktoja, että hän voi kirjoittaa fiktiota.

Joskus olen vaarassa jäädä jumiin jonkinlaiseen lukemiskierteeseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittaminen, koska tietää niin paljon. Kirjoittaja voi rakastua liikaa lähteisiinsä ja kiinnostaviin historiallisiin anekdootteihin. On vaikea erottaa, mikä lopulta on oleellista oman tekstin kannalta. Mikä on oikeasti kiinnostavaa?

Entä jos vain minä olen kiinnostunut siitä, mitä lauletaan Siionin virressä numero 161?

Silloin täytyy vain aloittaa kirjoittaminen. Olo helpottuu välittömästi, kun ensimmäiset lauseet virtaavat paperille. Ja jos jotakin ei tiedä, asian voi selvittää myös kirjoitusprosessin aikana. Tarvittava tieto ujuttautuu kyllä mukaan tekstiin, ja turhat osuudet voi aina myöhemmin editoida pois.

taina latvala vaasa

Tämä kuva on otettu hotellissa Vaasassa, Saman katon alla -teatteriretkellä.

Useimmissa kaunokirjallisissa töissäni olen selvinnyt verrattain vähällä tiedonhankinnalla. Tarkoitan, etten ole istunut viikkokausia kirjastossa tutkimassa 1920-luvun sanomalehtiä suurennuslasin avulla. Tämä johtunee siitä, että olen kirjoittanut paljon omasta kokemuspiiristäni, nykyaikana elävistä ihmisistä, perhesuhteista. Välimatka-romaania varten jouduin kuitenkin selvittämään muun muassa purjehdukseen liittyviä yksityiskohtia. Itse en ole koskaan kokenut purjehtimisen iloja, mutta romaanin isä on intohimoinen merenkävijä. Pelkäsin, että tekstiin jäisi noloja asiavirheitä. Lopulta päätin soittaa Hjallis Harkimolle ja kysyä, voisiko hän kenties lukaista läpi käsikirjoitukseni purjehduskohdat.

”Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, siskoni sanoi kuullessaan suunnitelmani.

Harkimo tsekkasi lähettämäni pätkät, mistä olin hyvin kiitollinen. Näytin tekstejä parille muullekin purjehdustietoiselle henkilölle – eikä vielä tähän mennessä kukaan lukija ole raportoinut virheistä. Kustannustoimittajanikin oli luullut, että purjehtiminen on minulle hyvinkin tuttu asia.

välimatka 1

Välimatka ilmestyi syksyllä 2012. Se kertoo äidistä, tyttärestä ja kadonneesta isästä.

Uusinta Saman katon alla -näytelmääni varten tein paljon taustatöitä. Koska näytelmä sijoittuu eteläpohjalaiselle karjatilalle, jouduin etsimään tietoa maanviljelijän arjesta. Dialogista olisi tullut aika abstraktia, jos olisin suunnistanut pelkästään omien mielikuvieni varassa. Siellä on varmaan navetta, punainen maatalo, joku niitty… Tarvitsin konkretiaa, yksityiskohtia, arjen aherrusta. Halusin tietää, miten sonnit ruokitaan ja mihin aikaan, kuinka sukupolvenvaihdos toteutetaan ja minkä ikäisenä voi vielä saada nuorenvilijelijän aloitustukea.

Tätä kaikkea varten otin yhteyttä kahteen lakimieheen, ProAgrian erityisasiantuntijaan sekä kahteen maanviljelijään, joilla on vuosikausien kokemus karjatilan hoidosta. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa, lähettelin sähköposteja, tarkistin yksityiskohtia – vähän kuin toimittajan työssä. Lisäksi luin tietoa netistä esimerkiksi hakusanoilla ”maatilan sukupolvenvaihdos”, ”sonni rodut”, ”maaseudun murros”.

Murehdin yötä myöten näytelmän hahmojen raha-asioita.

Ne tuntuivat lähestulkoon yhtä todellisilta kuin omani.

saman katon alla esityskuva

Kirjoittamani Saman katon alla -näytelmä pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. KUVA: Linus Lindholm

Kun vihdoin tiesin aiheesta tarpeeksi, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näytelmän loppuratkaisu, joka oli ehkä kirjoitustyön haastavin osuus, alkoikin hahmottua. Yhtäkkiä kaikki kohtaukset olivat kasassa, ja viimeisten viilausten jälkeen käsikirjoitus oli lopulta valmis.

Olen valtavan iloinen siitä, että näytelmää on esitetty täysille saleille ja että olen saanut siitä niin ihanaa palautetta. Ihmiset ovat nauraneet, itkeneet, tunnistaneet jotakin tuttua. ”Ne meidän miehet”, oli joku katsoja huokaissut näytelmän nähtyään.

Näillä näkymin esityksiä on luvassa vielä ainakin huhtikuun 7. päivään asti.

***

muistikirja jne

Taannoin runebergintorttu piristi työpäivääni Café Tin Tin Tangossa.

Viime aikoina pään ovat täyttäneet uudet kirjoitusprojektit – ja niiden mukana myös uudet kysymykset. Jälleen olen joutunut myöntämään, etten tiedä joistakin aiheista tarpeeksi. Ehkä olen joskus tiennyt enemmän esimerkiksi Suomen kansan vaiheista, mutta en enää voi tarkalleen muistaa, mitä opetettiin lukion toisen luokan viidennellä historiankurssilla.

Siksi täytyy etsiä tietoa. Ja valikoida sellaista informaatiota, joka voi jotenkin edistää omaa tarinaa.

Hiljattain Twitterissä tuli vastaani tviitti, josta voi olla hyötyä niin minulle kuin muillekin kirjoittaville ihmisille:

”You can solve most of your writing problems if you stop after every sentence and ask: What does the reader need to know next?”

-WM. Zinsser

Treenaa kirjoittamista kuin lihasta

Ystäväni ja pikkuserkkuni sanoi kerran, että hän valitsee kirjahyllystään teoksia luettavaksi sen mukaan, mikä kirjoista alkaa ”puhua hänelle”.

Olen usein ajatellut tuota lausetta etsiessäni mieluisia kirjoja omasta hyllystäni, kirjastoista tai kirjakaupoista. Viimeksi tällainen hetki sattui toukokuussa Maailma kylässä -festivaalien kirjateltassa. Siellä minulle alkoi puhua Natalie Goldbergin kirjoittamisopas Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen).

kirjoja ikkunalaudalla

Etenkin teoksen alaotsikko kiinnitti huomioni. En ole nimittäin tähänkään päivään mennessä löytänyt vastausta kysymykseen, kuinka kirjoittajan elämää eletään.

Vaikka kirja vaikutti kiinnostavalta, en heti ostanut sitä. Se maksoi viisitoista euroa ja mietin, että saisin sillä rahalla myös vuohenjuustosalaatin.

Mutta Avoin mieli ei jättänyt minua rauhaan, ja kaiken lisäksi kirjoittajaystäväni suositteli sitä. Seuraavana päivänä kävin hakemassa kirjan kotiin.

Nyt olen onnellinen, että kuuntelin tuon teoksen kutsuvaa kuiskausta. Meillä on ollut yhdessä jo monta kiinnostavaa keskustelua.

Goldbergin kirja on hyvin viisas. Se on antanut minulle jo monia hyviä neuvoja, kuten sen, että kirjoittamiseen täytyy sitoutua. Tämä ei ole tietenkään mikään uutinen, mutta aiemmin olen ajatellut tuota verbiä lähinnä parisuhteen yhteydessä. Tottakai tiedän, että kannattaisi kirjoittaa säännöllisesti, mielellään joka päivä. Mutta siitä on helppo lipsua, vähän samalla tavalla kuin joogatunneilta tai vatsalihasten treenaamisesta. Ajatus kiinnittymisestä auttaa. Kirjoittamiseen täytyy sitoutua niin kuin rakastettuun tai kuntosalilla käymiseen.

”Sitouduin kirjoittamiseen, ja se antoi minulle juuret”, Goldberg kuvaa kirjassaan.

Goldberg takakansi

Palanen Avoimen mielen takakannesta. Kirjan on kustantanut Kansanvalistusseura.

Goldberg lähestyy kirjoittamista henkilökohtaisella tasolla. Hän puhuu omasta elämästään ja kokemuksistaan, vie lukijan patikkaretkelle uuteen Meksikoon,  kirjoittajatyöpajaan Pohjois-Minnesotaan, zen-keskukseen Iowan Creekjoelle. Hän kertoo avoimesti kirjoittamiseen liittyvästä ilosta, epävarmuudesta, nautinnosta, yksinäisyydestä.

”Kaikki, mihin todella syventyy, on yksinäistä”, Goldbergin opettaja Katagiri Roshi lohdutti.

Minulle Goldbergin teoksen tärkein anti on ajatus treenikirjoittamisesta. Se on yksinkertainen metodi, jota voi harjoittaa vaikkapa kymmenen minuuttia tai tunnin, aivan kuinka itselle sopii. Treenikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on: ”Pidä kynä liikkeessä”. Tärkeintä on antaa sanojen virrata paperille, luopua kontrollista, päästää lauseet valloilleen. Treenikirjoittaminen auttaa vaimentamaan ”kriitikkominän” ja antamaan tilaa ”luovalle minälle”, saamaan yhteyden omaan sydämeen. Ei haittaa, vaikkei teksti olisi heti täydellistä, riittää, että se on rehellistä. Goldberg lainaakin Ernest Hemingwayta, joka on sanonut:

”Kirjoita kovaa ja kirkkaasti siitä mikä satuttaa.”

muistikirja avoin

Goldbergin vinkit ovat hyödyllisiä niin kokeneille kuin aloitteleville kirjoittajille. Hän antaa hyviä neuvoja, kuinka päästä alkuun. Voi esimerkiksi aloittaa sanoilla ”Muistan” tai ”En muista”, ”Tiedän tai ”En tiedä”, tai ”En tahdo kirjoittaa…”. Esimerkiksi näin: En tahdo kirjoittaa siitä illasta, kun riitelin Kirsin kanssa. En tahdo kirjoittaa siitä kesästä, kun kukaan ei tullut juhannusjuhliin.

Näin voi päästä sukeltamaan syvälle mielen kerroksiin.

Tällä viikolla kokeilin treenikirjoittamista. Päätin kirjoittaa aina kymmenen minuuttia käsin ennen kuin avasin koneen. (Goldberg neuvoo kirjoittamaan käsin, koska käsivarsi on ”olkapään kautta yhteydessä rintaan ja sydämeen”). Myös Julia Cameronin aamusivuja kirjoitetaan käsin. Tie luovuuteen -teoksessaan Cameron suosittelee aamusivuja, jotka ovat myöskin eräänlaista mielen tyhjentämistä ja luovuuden herättelyä. Niitä kirjoitetaan nimensä mukaisesti aamuisin, vähintään kolme sivua tajunnanvirtaa joka päivä.

Maanantaina ostin treenikirjoittamista varten Nide-kirjakaupasta muistikirjan. Aluksi epäröin kyseisen kirjasen hankkimista, koska sen kannessa lukee Goethe. Mietin, pystynkö kirjoittamaan sanaakaan noin juhlalliseen esineeseen.

 

Goethe-muistikirja 2

Kävi niin, että pystyin. Joka päivä maanantaista perjantaihin avasin muistikirjan ja kirjoitin. Kirjoitin kahvilasta jossa istuin, unesta jossa hiuksistani löytyi täitä, siitä miten onnellinen olin yhtenä kesäyönä laiturilla. Kirjoitin peloistani, lauluista joita kuuntelin, muistosta joka ei suostu haalistumaan. Joka kerta kävi niin, että kirjoitin lopulta enemmän kuin kymmenen minuuttia.

Treenikirjoittaminen on sikälikin hyödyllistä, että se auttaa pitämään kirjoitusvireen yllä ja madaltaa kynnystä tuottaa sanoja. Samalla se ehkäisee kirjoittamisesta vieraantumista. Se on harjoittelua, treeniä, vähän kuin kävisi kuntosalilla tai lenkillä. Yhdessä luvussa Golderg puhuukin juoksemisesta ja kirjoittamisesta rinnakkain. Kummatkin ovat kehollisia kokemuksia, ja kummassakin lajissa toisten ihmisten kannustus antaa voimaa.

Luulen, että treenikirjoittamisesta on jo nyt ollut hyötyä tekeillä olevaa proosakäsikirjoitustani ajatellen. Tekstiä on ainakin syntynyt. Se ei ole täydellistä, mutta se on olemassa. Kirjoittaessani muistan Natalie Goldbergin yksinkertaiset sanat:

”Sano selkeästi, mitä on sanottavana. Älä pelkää, ota seuraava askel.”