Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!

 

Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa

Tieto lisää tekstiä

You should know more than what you put on the page. The reader can sense that.

-Susan Orlean

Viime aikoina olen ahminut valtavan määrän tietoa yhtä kirjoitustyötä varten. Yhtäkkiä tiedän mitä moninaisempia asioita kuten sen, miksi 12 600 talonpoikaa marssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, mistä sana ’körtti’ on peräisin ja kuinka monet seurat päivässä Lapualla pidettiin keskimäärin 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Neljät.

kirjoja sohvalla 1

Luettavaa.

Vielä en ole varma, mikä kaikki tieto on oleellista. Olen niin täynnä informaatiota, että tekisi mieli mennä 20 kilometrin juoksulenkille. Mutta luultavasti siitäkään ei olo kevenisi.

Täytyy myös kirjoittaa.

Eilen ja tänään olin hieman poikkeuksellisesti naputtelemassa tekstiä Lapuan ABC:llä. Olen käymässä Pohjanmaalla, ja kirjasto on väliaikaisesti suljettuna 25.1.-6.2. Olo oli kiertämättä vähän orpo, kunnes löysin hyvän paikan huoltoaseman huomasta. Nurkkapöydässä vanhemmat miehet istuskelivat ja joivat kahvia. Viereisessä pöydässä pari naista keskusteli rasvaprosenteista tutulla murteella.

Minä naputtelin tekstiä – ja mietin, miten saan ujutettua tarinaan tietoa ilman, että kuulostan opettajalta.

kirjoittamassa

Toimistoni ABC:llä.

Viime aikoina olen etsinyt ahkerasti tietoa muun muassa googlailemalla netistä erilaisia artikkeleita ja uutisia, bongaamalla lähdekirjoja lukemistani artikkeleista, etsimällä kiinnostavia teoksia kirjastojen tietokannoista, kävelemällä kirjastoon ja selailemalla opuksia.

Päivän päätteeksi olen kantanut kirjakasseja kotiin ja todennut, että tämä aktiviteetti korvannee kuntosalitreenin.

Täytyy tunnustaa, että tiedonhankinta ei ole kirjoittamistyössä suosikkivaiheeni. Mutta se on oleellinen vaihe. Hyvin usein kirjoittajan on tiedettävä tarpeeksi faktoja, että hän voi kirjoittaa fiktiota.

Joskus olen vaarassa jäädä jumiin jonkinlaiseen lukemiskierteeseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittaminen, koska tietää niin paljon. Kirjoittaja voi rakastua liikaa lähteisiinsä ja kiinnostaviin historiallisiin anekdootteihin. On vaikea erottaa, mikä lopulta on oleellista oman tekstin kannalta. Mikä on oikeasti kiinnostavaa?

Entä jos vain minä olen kiinnostunut siitä, mitä lauletaan Siionin virressä numero 161?

Silloin täytyy vain aloittaa kirjoittaminen. Olo helpottuu välittömästi, kun ensimmäiset lauseet virtaavat paperille. Ja jos jotakin ei tiedä, asian voi selvittää myös kirjoitusprosessin aikana. Tarvittava tieto ujuttautuu kyllä mukaan tekstiin, ja turhat osuudet voi aina myöhemmin editoida pois.

taina latvala vaasa

Tämä kuva on otettu hotellissa Vaasassa, Saman katon alla -teatteriretkellä.

Useimmissa kaunokirjallisissa töissäni olen selvinnyt verrattain vähällä tiedonhankinnalla. Tarkoitan, etten ole istunut viikkokausia kirjastossa tutkimassa 1920-luvun sanomalehtiä suurennuslasin avulla. Tämä johtunee siitä, että olen kirjoittanut paljon omasta kokemuspiiristäni, nykyaikana elävistä ihmisistä, perhesuhteista. Välimatka-romaania varten jouduin kuitenkin selvittämään muun muassa purjehdukseen liittyviä yksityiskohtia. Itse en ole koskaan kokenut purjehtimisen iloja, mutta romaanin isä on intohimoinen merenkävijä. Pelkäsin, että tekstiin jäisi noloja asiavirheitä. Lopulta päätin soittaa Hjallis Harkimolle ja kysyä, voisiko hän kenties lukaista läpi käsikirjoitukseni purjehduskohdat.

”Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, siskoni sanoi kuullessaan suunnitelmani.

Harkimo tsekkasi lähettämäni pätkät, mistä olin hyvin kiitollinen. Näytin tekstejä parille muullekin purjehdustietoiselle henkilölle – eikä vielä tähän mennessä kukaan lukija ole raportoinut virheistä. Kustannustoimittajanikin oli luullut, että purjehtiminen on minulle hyvinkin tuttu asia.

välimatka 1

Välimatka ilmestyi syksyllä 2012. Se kertoo äidistä, tyttärestä ja kadonneesta isästä.

Uusinta Saman katon alla -näytelmääni varten tein paljon taustatöitä. Koska näytelmä sijoittuu eteläpohjalaiselle karjatilalle, jouduin etsimään tietoa maanviljelijän arjesta. Dialogista olisi tullut aika abstraktia, jos olisin suunnistanut pelkästään omien mielikuvieni varassa. Siellä on varmaan navetta, punainen maatalo, joku niitty… Tarvitsin konkretiaa, yksityiskohtia, arjen aherrusta. Halusin tietää, miten sonnit ruokitaan ja mihin aikaan, kuinka sukupolvenvaihdos toteutetaan ja minkä ikäisenä voi vielä saada nuorenvilijelijän aloitustukea.

Tätä kaikkea varten otin yhteyttä kahteen lakimieheen, ProAgrian erityisasiantuntijaan sekä kahteen maanviljelijään, joilla on vuosikausien kokemus karjatilan hoidosta. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa, lähettelin sähköposteja, tarkistin yksityiskohtia – vähän kuin toimittajan työssä. Lisäksi luin tietoa netistä esimerkiksi hakusanoilla ”maatilan sukupolvenvaihdos”, ”sonni rodut”, ”maaseudun murros”.

Murehdin yötä myöten näytelmän hahmojen raha-asioita.

Ne tuntuivat lähestulkoon yhtä todellisilta kuin omani.

saman katon alla esityskuva

Kirjoittamani Saman katon alla -näytelmä pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. KUVA: Linus Lindholm

Kun vihdoin tiesin aiheesta tarpeeksi, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näytelmän loppuratkaisu, joka oli ehkä kirjoitustyön haastavin osuus, alkoikin hahmottua. Yhtäkkiä kaikki kohtaukset olivat kasassa, ja viimeisten viilausten jälkeen käsikirjoitus oli lopulta valmis.

Olen valtavan iloinen siitä, että näytelmää on esitetty täysille saleille ja että olen saanut siitä niin ihanaa palautetta. Ihmiset ovat nauraneet, itkeneet, tunnistaneet jotakin tuttua. ”Ne meidän miehet”, oli joku katsoja huokaissut näytelmän nähtyään.

Näillä näkymin esityksiä on luvassa vielä ainakin huhtikuun 7. päivään asti.

***

muistikirja jne

Taannoin runebergintorttu piristi työpäivääni Café Tin Tin Tangossa.

Viime aikoina pään ovat täyttäneet uudet kirjoitusprojektit – ja niiden mukana myös uudet kysymykset. Jälleen olen joutunut myöntämään, etten tiedä joistakin aiheista tarpeeksi. Ehkä olen joskus tiennyt enemmän esimerkiksi Suomen kansan vaiheista, mutta en enää voi tarkalleen muistaa, mitä opetettiin lukion toisen luokan viidennellä historiankurssilla.

Siksi täytyy etsiä tietoa. Ja valikoida sellaista informaatiota, joka voi jotenkin edistää omaa tarinaa.

Hiljattain Twitterissä tuli vastaani tviitti, josta voi olla hyötyä niin minulle kuin muillekin kirjoittaville ihmisille:

”You can solve most of your writing problems if you stop after every sentence and ask: What does the reader need to know next?”

-WM. Zinsser