Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa

Tieto lisää tekstiä

You should know more than what you put on the page. The reader can sense that.

-Susan Orlean

Viime aikoina olen ahminut valtavan määrän tietoa yhtä kirjoitustyötä varten. Yhtäkkiä tiedän mitä moninaisempia asioita kuten sen, miksi 12 600 talonpoikaa marssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, mistä sana ’körtti’ on peräisin ja kuinka monet seurat päivässä Lapualla pidettiin keskimäärin 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Neljät.

kirjoja sohvalla 1

Luettavaa.

Vielä en ole varma, mikä kaikki tieto on oleellista. Olen niin täynnä informaatiota, että tekisi mieli mennä 20 kilometrin juoksulenkille. Mutta luultavasti siitäkään ei olo kevenisi.

Täytyy myös kirjoittaa.

Eilen ja tänään olin hieman poikkeuksellisesti naputtelemassa tekstiä Lapuan ABC:llä. Olen käymässä Pohjanmaalla, ja kirjasto on väliaikaisesti suljettuna 25.1.-6.2. Olo oli kiertämättä vähän orpo, kunnes löysin hyvän paikan huoltoaseman huomasta. Nurkkapöydässä vanhemmat miehet istuskelivat ja joivat kahvia. Viereisessä pöydässä pari naista keskusteli rasvaprosenteista tutulla murteella.

Minä naputtelin tekstiä – ja mietin, miten saan ujutettua tarinaan tietoa ilman, että kuulostan opettajalta.

kirjoittamassa

Toimistoni ABC:llä.

Viime aikoina olen etsinyt ahkerasti tietoa muun muassa googlailemalla netistä erilaisia artikkeleita ja uutisia, bongaamalla lähdekirjoja lukemistani artikkeleista, etsimällä kiinnostavia teoksia kirjastojen tietokannoista, kävelemällä kirjastoon ja selailemalla opuksia.

Päivän päätteeksi olen kantanut kirjakasseja kotiin ja todennut, että tämä aktiviteetti korvannee kuntosalitreenin.

Täytyy tunnustaa, että tiedonhankinta ei ole kirjoittamistyössä suosikkivaiheeni. Mutta se on oleellinen vaihe. Hyvin usein kirjoittajan on tiedettävä tarpeeksi faktoja, että hän voi kirjoittaa fiktiota.

Joskus olen vaarassa jäädä jumiin jonkinlaiseen lukemiskierteeseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittaminen, koska tietää niin paljon. Kirjoittaja voi rakastua liikaa lähteisiinsä ja kiinnostaviin historiallisiin anekdootteihin. On vaikea erottaa, mikä lopulta on oleellista oman tekstin kannalta. Mikä on oikeasti kiinnostavaa?

Entä jos vain minä olen kiinnostunut siitä, mitä lauletaan Siionin virressä numero 161?

Silloin täytyy vain aloittaa kirjoittaminen. Olo helpottuu välittömästi, kun ensimmäiset lauseet virtaavat paperille. Ja jos jotakin ei tiedä, asian voi selvittää myös kirjoitusprosessin aikana. Tarvittava tieto ujuttautuu kyllä mukaan tekstiin, ja turhat osuudet voi aina myöhemmin editoida pois.

taina latvala vaasa

Tämä kuva on otettu hotellissa Vaasassa, Saman katon alla -teatteriretkellä.

Useimmissa kaunokirjallisissa töissäni olen selvinnyt verrattain vähällä tiedonhankinnalla. Tarkoitan, etten ole istunut viikkokausia kirjastossa tutkimassa 1920-luvun sanomalehtiä suurennuslasin avulla. Tämä johtunee siitä, että olen kirjoittanut paljon omasta kokemuspiiristäni, nykyaikana elävistä ihmisistä, perhesuhteista. Välimatka-romaania varten jouduin kuitenkin selvittämään muun muassa purjehdukseen liittyviä yksityiskohtia. Itse en ole koskaan kokenut purjehtimisen iloja, mutta romaanin isä on intohimoinen merenkävijä. Pelkäsin, että tekstiin jäisi noloja asiavirheitä. Lopulta päätin soittaa Hjallis Harkimolle ja kysyä, voisiko hän kenties lukaista läpi käsikirjoitukseni purjehduskohdat.

”Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, siskoni sanoi kuullessaan suunnitelmani.

Harkimo tsekkasi lähettämäni pätkät, mistä olin hyvin kiitollinen. Näytin tekstejä parille muullekin purjehdustietoiselle henkilölle – eikä vielä tähän mennessä kukaan lukija ole raportoinut virheistä. Kustannustoimittajanikin oli luullut, että purjehtiminen on minulle hyvinkin tuttu asia.

välimatka 1

Välimatka ilmestyi syksyllä 2012. Se kertoo äidistä, tyttärestä ja kadonneesta isästä.

Uusinta Saman katon alla -näytelmääni varten tein paljon taustatöitä. Koska näytelmä sijoittuu eteläpohjalaiselle karjatilalle, jouduin etsimään tietoa maanviljelijän arjesta. Dialogista olisi tullut aika abstraktia, jos olisin suunnistanut pelkästään omien mielikuvieni varassa. Siellä on varmaan navetta, punainen maatalo, joku niitty… Tarvitsin konkretiaa, yksityiskohtia, arjen aherrusta. Halusin tietää, miten sonnit ruokitaan ja mihin aikaan, kuinka sukupolvenvaihdos toteutetaan ja minkä ikäisenä voi vielä saada nuorenvilijelijän aloitustukea.

Tätä kaikkea varten otin yhteyttä kahteen lakimieheen, ProAgrian erityisasiantuntijaan sekä kahteen maanviljelijään, joilla on vuosikausien kokemus karjatilan hoidosta. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa, lähettelin sähköposteja, tarkistin yksityiskohtia – vähän kuin toimittajan työssä. Lisäksi luin tietoa netistä esimerkiksi hakusanoilla ”maatilan sukupolvenvaihdos”, ”sonni rodut”, ”maaseudun murros”.

Murehdin yötä myöten näytelmän hahmojen raha-asioita.

Ne tuntuivat lähestulkoon yhtä todellisilta kuin omani.

saman katon alla esityskuva

Kirjoittamani Saman katon alla -näytelmä pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. KUVA: Linus Lindholm

Kun vihdoin tiesin aiheesta tarpeeksi, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näytelmän loppuratkaisu, joka oli ehkä kirjoitustyön haastavin osuus, alkoikin hahmottua. Yhtäkkiä kaikki kohtaukset olivat kasassa, ja viimeisten viilausten jälkeen käsikirjoitus oli lopulta valmis.

Olen valtavan iloinen siitä, että näytelmää on esitetty täysille saleille ja että olen saanut siitä niin ihanaa palautetta. Ihmiset ovat nauraneet, itkeneet, tunnistaneet jotakin tuttua. ”Ne meidän miehet”, oli joku katsoja huokaissut näytelmän nähtyään.

Näillä näkymin esityksiä on luvassa vielä ainakin huhtikuun 7. päivään asti.

***

muistikirja jne

Taannoin runebergintorttu piristi työpäivääni Café Tin Tin Tangossa.

Viime aikoina pään ovat täyttäneet uudet kirjoitusprojektit – ja niiden mukana myös uudet kysymykset. Jälleen olen joutunut myöntämään, etten tiedä joistakin aiheista tarpeeksi. Ehkä olen joskus tiennyt enemmän esimerkiksi Suomen kansan vaiheista, mutta en enää voi tarkalleen muistaa, mitä opetettiin lukion toisen luokan viidennellä historiankurssilla.

Siksi täytyy etsiä tietoa. Ja valikoida sellaista informaatiota, joka voi jotenkin edistää omaa tarinaa.

Hiljattain Twitterissä tuli vastaani tviitti, josta voi olla hyötyä niin minulle kuin muillekin kirjoittaville ihmisille:

”You can solve most of your writing problems if you stop after every sentence and ask: What does the reader need to know next?”

-WM. Zinsser

Vuoden 2016 viisaimmat lauseet

Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.

Takashi Hiraide: Kissavieras (2016, suom. Raisa Porrasmaa)

Olen aiemminkin täällä blogissa kertonut, että minulla on tapana pitää lukupäiväkirjaa. Merkitsen jokaisesta lukemastani kirjasta muistiin viisaita, kauniita ja tärkeitä sitaatteja. Niiden avulla voin palauttaa mieleen, millainen tunnelma kirjassa oli, millainen kieli, millainen maailma.

lukupaivakirjat

Joskus noita päiväkirjoja lukiessani voin muistaa, mitä omassa elämässäni on tapahtunut keväällä auringon herätessä tai kesällä hiekkarannan lämmössä, syksyn surumielisissä sateissa tai talvella ensilumen aikaan.

Vuoden päättyessä tutkailin, millaisia kirjoja olen lukenut vuoden 2016 kuluessa ja millaisia lauseita olen kirjoittanut muistiin.

Alla joitakin poimintoja, ryhmitettyinä eri aihealueisiin. (Mistä yhtäkkiä moinen järjestelmällisyys? Ei aavistustakaan.)

Kirjoittaminen, luovuus, työ

Uskosi tulee vahvistumaan kun huomaat kuinka helppoa tekeminen on. (- -) Huomaat kuinka on itse asiassa helpompi kirjoittaa kuin olla kirjoittamatta, maalata kuin olla maalaamatta ja niin edelleen. (- -) nautit itse taiteen tekemisestä. Keskeiselle sijalle nousee itse toiminta, ei suinkaan päämäärä.”

Ja:

”Minä vain yksinkertaisesti kirjoitin. Ei neuvotteluja. Hyvää vai huonoa tekstiä? Mitä se minulle kuului.”

Julia Cameron: Tie luovuuteen (2010, suom. Pekka Pakkala)

kirjat tie luovuuteen 1

Julia Cameronin Tie luovuuteen kannustaa kirjoittamaan aamusivuja.

Kuluneena vuonna olen usein tuskaillut, miksi joinakin päivinä lykkään kirjoittamisen aloittamista. Miksi olen vasta syömässä omenakanelipuuroa ja banaaninpaloja silloin, kun minun pitäisi olla jo kahvilassa kirjoittamassa? Miksi en työstä fiktiota tarkalleen klo 8-16 joka arkipäivä? Miksi minulle ei ole suotu lainkaan insinöörin ominaisuuksia? Tai robotin?

Tässä ahdistuksessa minua on auttanut Julia Cameronin opas Tie luovuuteen, jota olen aiemminkin blogissa suositellut. Sen inspiroivat sanat kannustavat tekemään taidetta tässä ja nyt, vapauttamaan omaa luovaa energiaa.

jukka-viikila-akvarelleja-1

Akvarelleja Engelin kaupungista voitti vuoden 2016 Finlandia-palkinnon.

Keväällä luin Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (2016), joka on arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) fiktiivinen päiväkirjaromaani. Kirjoitin lukupäiväkirjaani muun muassa lauseen, joka liittyi työn tekemisen merkitykseen:

En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa.”

Myös Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö (2015) löytyi yksinkertainen neuvo luovaan työhön:

”Kirjoita siitä, mitä näet ja kuulet, sanoo opettaja. Kirjoita siitä, mikä todella kiinnostaa sinua, hän sanoo.”

Rakkaudenhirviö 1

Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015.

Viime aikoina olen miettinyt paljon myös kirjoittamiseen liittyvää yksinäisyyttä, ajoittain vaivaavaa tunnetta siitä ettei oikein kuulu mihinkään. Paitsi kahviloihin. Tähän en meinaa tottua koskaan. Jotkut kirjailijat nauttivat yksin työskentelemisestä, minä en. Siwassa katselen kaihoisasti myyjiä, joilla on toisensa. Työkaverit! He voivat vaihtaa kuulumisia joka päivä, kertoa viikonlopustaan, nauraa yhdessä kahvitunnilla.

Valitettavasti en tavoita ihan samanlaista tunnetta, kun kommunikoin kahvilassa baarimikon kanssa.

”Kuppi teetä, kiitos.”

”Se ois 2.50, kiitos.”

kirjoja ikkunalaudalla

Avoin mieli kannustaa treenaamaan kirjoittamista säännöllisesti.

Näissä mietteissä minua on auttanut Natalie Goldbergin luovan kirjoittamisen opas Avoin mieli. Tuosta opuksesta en ole vielä kirjoittanut lukupäiväkirjaani, mutta naputtelin teoksesta blogitekstin: Treenaa kirjoittamista kuin lihasta. Yksi kirjan lohduttavimmista kohdista oli Goldbergin opettajan Katagiri Roshin lause:

”Kaikki, mihin todella syventyy, on yksinäistä.”

Usein yksinäisyyden tunne helpottaa, kun kirjoittaminen sujuu niin hyvin, että unohdan itseni. Tai kun saan valmiiksi jotakin konkreettista, kuten kolumnin, näytelmän tai romaanin. Tai kun minulla on selvä deadline, ja  joku odottaa minulta tekstiä.

John Williamsin Stoner-romaanista (2015, suom. Ilkka Rekiaro) löytyi kaunis virke, jota voi soveltaa myös näihin pohdintoihin:

”Teidän pitää muistaa, kuka olette ja keneksi olette päättänyt tulla, ja muistaa myös työnne merkitys.”

Toivon, että saavutan jonkinlaisen tasapainon näissä asioissa, mieluiten jo vuonna 2017.

Willliams Stoner 1

Stoner kertoo erään yliopistomiehen elämäntarinan. KUVA: Bazar

Elämä. Identiteettikysymykset

”On vaikea sanoa mikä hämmentää eniten, se että minä avaan suuni, se että muistan ihmisten menneet puheet niin sanatarkkaan vai se että muistan myös sen mitä ei koskaan ole sanottu mutta mitä on tarkoitettu.”

-Anja Snellman: Antautuminen (2015)

Alkuvuodesta luin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen proosateoksen, jonka herkästä kertojapäähenkilöstä osittain tunnistin itseni, tytön joka ei tahtoisi ”aavistaa ja arvata niin paljon”.

Erityiseherkille omistettu kirja puhutteli minua kovasti, olenhan saanut Are You Highly Sensitive -testissä 20/27 pistettä.

 

anja-snellmann-antautuminen-1

Antautuminen on omistettu erityisherkille.

Myös Albert Espinosan kirja Keltainen maailma (2014, suom. Taina Helkamo) oli kiehtova lukuelämys. (Se oli Stonerin lisäksi yksi ensimmäisistä kirjoista, jotka luin sähköisessä muodossa Fabula-sovelluksen kautta). Tuossa viisaassa, ihanassa kirjassa oli paljon lohdullisia kohtia, kuten tämä:

”Ei pidä lannistua siitä, että tekee toisinaan vääriä ratkaisuja. On luotettava menneisyyden minäänsä. (–) Hyväksy, kuka olet, älä pelkää olla ihminen, jollaiseksi päätöksesi ovat sinut muovanneet.

Huonot päätökset karaisevat, ja ajan myötä huonoista päätöksistä tulee hyviä.”

Luin Fabulan kautta myös Helmi Kekkosen Suojatonromaanin (2014), jonka kirkkaita kuulaita lauseita luin usein pakkassäässä älypuhelimen ruudulta. Romaani kertoo hiljaisuutensa varjossa elävän omalaatuisen Isan kasvutarinan. Lukupäiväkirjaani tallentui muun muassa seuraava lause, joka on hyvä muistaa elämän eri käänteissä:

”Me olemme onnellisia jos vain haluamme.”

kekkonen_suojaton-1

Suojaton ilmestyi vuonna 2014. KUVA: Siltala.

Unelmat

” (- -) olen oppinut, että ei pidä kysyä onko jokin mahdollista. Sen sijaan pitää sanoa: minä teen sen.”

-Julia Cameron: Tie luovuuteen

Olen jo pitkään toivonut, että saisin jollain tavalla lisää musiikkia elämääni. Vuoden 2016 alussa otin askelen eteenpäin, kun aloitin laulutunnit kuukausien (vai vuosien?) pohdinnan jälkeen.

Edellisyönä näin unta, että olin Ausburgissa (unessa Augsburg) Oasiksen keikalla. Yhden biisin kohdalla olin ainoa, joka lauloi mukana, ja niinpä jompikumpi Gallagherin veljeksistä – kenties Noel – pyysi, että nousisin lavalle ja esittäisin biisin yhdessä hänen kanssaan. Suostuin, vaikka minulla oli ylläni tavallinen villapaita.

Kun ensimmäiset sävelet soivat, aloinkin vahingossa laulaa väärästä sävellajista. Tämä kaiketi symbolisoi unelmiin liittyvää pelkoa. Osaanko minä? Olenko tarpeeksi hyvä? Saanko minä edes unelmoida tällaisesta?

Silloin voi muistaa yllä mainitut Cameronin sanat, ja myös Albert Espinosan viisaan lauseen:

”Jos unelmoit pohjoisesta ja unelmasi toteutuvat, on suunnistettava kohti etelää.”

Keltainen maailma

Keltainen maailma sisältää viisaita sanoja elämästä – ja keltaisista henkilöistä.

Rakkaus. Ihmissuhteet.

”Hän voi sanoa päivää ja heipä hei ja kaunis ilma tänään ja mitä kuuluu, mutta oikeastaan hän sanoo jotain muuta. (- -) oikeastaan hän sanoo: Jos olet kanssani, – ja juuri sinut minä olen valinnut – elämässäsi alkaa tapahtua jännittäviä ja suurenmoisia asioita.”

-Linn Ullmann: Ennen unta (1999, suom. Tarja Teva)

Mietin elämässäni paljon rakkautta ja ystävyyssuhteita. Sitä, miksi viihdymme jonkun ihmisen seurassa, miksi joku vetää meitä puoleensa. Yllä oleva katkelma Linn Ullmannin romaanista vangitsee kauniisti toisen ihmisen salaperäisen vetovoiman.

ennen-unta-1

Ennen unta -romaani käsittelee perhesuhteita ja eräitä tärkeitä häitä.

Kesällä luin Amélie Nothombin romaanin Samuraisyleily (2007, suom. Lotta Toivanen), jossa Japaniin muuttanut nuori belgialaistyttö alkaa seurustella viehättävän tokiolaispojan kanssa. Tästä romaanista olen kirjoittanut ylös lauseen, joka oli muistaakseni nuorukaisen sisaren repliikki:

”Hän on puhunut sinusta kamalan vähän. Siksi olen varma siitä, että hän rakastaa sinua.”

samuraisyleily 1

Samuraisyleily ilmestyi vuonna 2007.

Keväällä luin Nobel-palkitun Patrick Modianon Pariisiin sijoittuvan romaanin Kehäbulevardit (suom. Jorma Kapari), joka kertoo isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta, uudesta kohtaamisesta sodan ja vastarintaliikkeen aikoina.

”On olemassa ihmisiä joille antaa kaiken anteeksi. Kymmenen vuotta on kulunut. Mitä sinulle oli tapahtunut? Ehkä sinä tarvitset minua.”

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -romaanista (1997, suom. Arja Tuomari) löytyi sitaatti, jonka aina silloin tällöin muistan:

”Thomaksen mieleen tulee, ettei hän ole ajatellut Renéetä juuri lainkaan. Jollakin tapaa kuitenkin kaiken aikaa, sen hän nyt ymmärtää.”

Ihanat naiset rannalla

Romaani kertoo kesäparatiisin naisista, Bellasta ja Rosasta 1960-luvulla.

Ihmissuhteet eivät aina ole helppoja. Intialaisen jesuiittapapin ja terapeutti Anthony de Mellon teos Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen) oli nimensä mukaisesti havahduttava lukuelämys. Se tarkastelee ihmisenä olemista ja myös ihmissuhteita melko suorasukaisella otteella.

”Heidän on kärsittävä ihmissuhteissaan kylliksi ennen kuin he heräävät ja sanovat: ”Olen saanut tarpeekseni! Täytyy olla jokin parempi tapa elää kuin toisissa ihmisissä kiinni riippuminen.”

Ja:

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta.”

de-mello-kirja

Havahtuminen on elämänfilosofisen kirjallisuuden klassikko.

Luen mielelläni romaaneja, joissa käsitellään perhesuhteita ja rakkautta syvällisesti ja eläytyen. Riikka Pulkkisen osittain Berliiniin sijoittuvassa romaanissa Paras mahdollinen maailma (2016) oli monia kauniita kohtia, kuten tämä:

”Elämässä on niin kovin vähän lohtua ja vielä vähemmän lohduttajia. On lopulta vain harvoja, jotka ihminen päästää niin lähelle, että voi hetkeksi laskea taakkansa, paljastaa heikkoutensa, sanoa ettei juuri tänään oikein jaksaisi todellisuuden painoa. On niin kovin vähän niitä jotka silloin ottavat syliin, sanovat ei se mitään, odotellaan hetki, kyllä se siitä, sinä ihana, sinä rakas.”

riikka-pulkkinen-paras-mahdollinen-maailma-1

Riikka Pulkkisen romaani kertoo siitä, millaisen muurin salaisuudet ja niistä vaikeneminen voivat synnyttää perheenjäsenten välille.

Johannes Ekholmin nykypäivään sijoittuva romaani Rakkaus niinku (2016) tavoittaa jotakin hyvin olennaista hämmentyneen Y-sukupolven ihmissuhteista. Tunnistin erinomaisesti muun muassa seuraavan lauseen, jonka romaanin kolmekymppinen päähenkilö Joona kirjoittaa chatissa ystävälleen:

”ärsyttää että sä ajattelet etten mä välitä siitä, mitä sä luulet että mä ajattelen susta.”

Anja Erämajan runoteos Ehkä liioittelen vähän (2016) on pieni suuri kirja rakkaudesta. Siitä jäivät mieleeni muun muassa nämä seitsemän sanaa:

”Minä tykkään sinusta, minä sanon sen kaikille.”

anja-eramaja-runokirja

Anja Erämajan runoteos voitti vuoden 2016 Tanssiva karhu -palkinnon.

Ja minä tykkään teistä tosi paljon. Enkä liioittele yhtään!

Hyvää alkanutta vuotta 2017, rakkaat lukijat!