Ryövärimorsianta ei voi unohtaa

Poissa oleva on kilpailijoista pahin.

-Margaret Atwood: Ryövärimorsian (suom. Kristiina Drews, 1994)

Ryövärimorsian

”The Robber Bride” ilmestyi alun perin vuonna 1993.

On ihmeellistä, kuinka vahvoja muistoja joihinkin kirjoihin liittyy, etenkin niihin jotka on lukenut lapsena tai nuoruusvuosina. Esimerkiksi L.M. Montgomeryn Anna– ja Runotyttö-romaanit inspiroivat minuakin aikoinaan tarttumaan kynään ja kirjoittamaan runoja Riipisensillasta ja puutarhan kukkasista. Victoria Holtin romanttisia romaaneja luin teini-ikäisenä kesämökillä ja kannoin tarinoita järvenrantaan paikallisesta kunnankirjastosta. Vaikka kyseessä ei ollut kotikuntani, hankin sieltäkin kirjastokortin lähinnä Victoria Holtin vuoksi.

Taannoin huomasin siskoni luona romaanin, jonka kansi näytti heti tutulta: Margaret Atwoodin Ryövärimorsian. Muistaisin lukeneeni tuon kirjan ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, osittain kesätöissä. Istuin toimistossa, vastailin puhelimeen ja luin kirjaa aina kun voin.

Toivottavasti yritin joskus edes esittää ahkeraa.

Mutta kukaan ei voinut kieltää, ettenkö olisi ollut ahkera lukija. Todellinen intohimoni oli siis havaittavissa jo tuolloin.

Olin nähtävästi jo noihin aikoihin myös erittäin tarkka lukija. Yli 600-sivuisen romaanin marginaaleihin on jätetty outoja kuulakärkikynämerkintöjä, pieniä pisteitä ja palluroita, joiden tarkoitus on ilmeisesti muistuttaa, mistä kohdasta voin jatkaa lukemista (puhelun jälkeen).

Ryövärimorsian kuva

Tänä syksynä tartuin romaaniin uudestaan, vuosikausien jälkeen. Lukaisin siskoni luona kirjan ensimmäiset lauseet ja olin välittömästi koukussa.

Ryövärimorsian kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka kaikki ovat menneisyydessään kärsineet erään salaperäisen naisen, Zenian, tähden.

Zenia on häikäisevä kaunotar, joka luikertelee elämään vaivihkaa, esittää hyvää ystävää mutta saa kaiken sekaisin hurmaamalla toisten miehet ja pettämällä luottamuksen.

Ja nyt Zenia on palannut.

Ryövärimorsian näyttää, millainen merkitys tarkoilla yksityiskohdilla on kerronnassa. Tekstistä tulee elävää ja vetovoimaista, kun kirjailija luo maailman perusteellisesti ja yksityiskohtiin zoomaten.

Romaanin kolme ystävystä ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta jokainen heistä tuntuu aidolta ja elävältä. Tony on sotahistoriaan perehtynyt tutkija ja yliopiston opettaja, ennustuksiin uskova Charis leijailee yliluonnollisissa kuvitelmissaan, Roz on rehevä uranainen joka sisimmässään tuntee hienoista epävarmuutta omasta viehätysvoimastaan.

Jokainen heistä myös reagoi omalla tavallaan Zenian paluuseen. Mutta tärkeää on se, että nämä naiset pitävät yhtä vaaran edessä.

Ryövärimorsian kirja

Zenia on karismaattinen mysteeri, kameoleontti joka vaihtaa väriä tarpeen mukaan. Kullekin ystävykselle hän on kertonut erilaisen tarinan itsestään. Lopullista totuutta ei kukaan saa tietää, kuten Tonykin romaanissa oivaltaa. Myös lukija joutuu muodostamaan Zeniasta ja hänen kohtalostaan oman tulkintansa.

Ehkä siinä onkin kirjan tärkein viesti – jokainen ihminen on salaisuus.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Ryövärimorsiameen.

Kun on kerran kohdannut hänet, muistaa hänet ikuisesti.

 

Zenia lähetettiin hänen elämäänsä – hän itse valitsi Zenian – jotta tämä opettaisi hänelle jotakin. Vielä Charis ei tiedä mitä se oli, mutta ajan mittaan hän saa sen selville.

Kerro mitä tunnet

Pidin eilen itsenäisyyspäivän aattona juhlapuheen vanhassa opinahjossani Lapuan yläkoululla.

Julkaisen puheen nyt täällä blogissa, satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Puu suomi sata

Hyvät Lapuan yläkoulun oppilaat, opettajat ja muu henkilökunta,

tuntuu aika nostalgiselta palata tänne Lapuan yläkoululle kaikkien vuosien jälkeen. Opiskelin tässä koulussa kolmen vuoden ajan, hyvin kauan sitten, 1900-luvulla. Silloin koulu tunnettiin vielä nimellä Lapuan yläaste.

Tämä saattaa kuulostaa hieman yllättävältä – mutta tämä rakennus tuo ensimmäiseksi mieleeni rakkauden. Koko yläasteaikani olin korviani ja varpaitani myöten rakastunut saman luokan poikaan, jolla oli suklaasilmät ja hauskat jutut. Jos etsisin jonkin vanhan päiväkirjani ja lukisin, mitä olen tehnyt vaikkapa itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1996, sieltä saattaisi löytyä jonkinlainen merkintä siitä, miten olen kuuntelevinani koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuhetta mutta vilkuilen jatkuvasti ihastukseni kauniita kasvoja. Kaikki teini-iän päiväkirjani ovat täynnä tarkkoja raportteja hänen liikkeistään. Saksantunnilla istuin hänen takanaan ja tuijotin lumoutuneena hänen niskaansa. Uskonnontunnilla lainasin hänelle teroitinta, ja sydämeni hypähti kun kätemme hipaisivat toisiaan. Matematiikan tunnilla näytin hänelle, miten olin ratkaissut jonkin monimutkaisen yhtälön.

Mutta yhtä yhtälöä, sitä kaikkein tärkeintä, en pystynyt ratkaisemaan silloin: mitä hän tunsi minua kohtaan?

En voinut seurata häntä Instagramissa enkä Twitterissä, en nähnyt hänen videoitaan Snapchatissa, eikä hän ollut minun Facebook-kaverini, koska noita sosiaalisen median kanavia ei ollut silloin edes olemassa.

Lapuan yläkoulu kuva

Lapuan yläkoulu

On ihmeellistä ajatella, miten nopeasti tekniikka ja viestintävälineet ovat kehittyneet verraten lyhyen ajan sisällä, myös täällä sata vuotta täyttävässä Suomessa. Yläasteaikoinani, vuosina 1995-98, esimerkiksi kännykät olivat oppilailla vielä aikamoisia harvinaisuuksia. Oppitunneilla saatoimme lähettää luokkatovereiden kesken salaisia viestejä lähinnä huulia liikuttaen tai pienten paperilappusten välityksellä. Kaveriin tai ihastukseen ei voinut ottaa kätevästi yhteyttä vaikkapa WhatsAppissa eikä edes tekstiviestillä, vaan täytyi soittaa heidän kotiinsa vanhanaikaisella lankapuhelimella. Emme tutustuneet toisiimme sähköisten medioiden välityksellä, vaan meidän piti keksiä luoviakin keinoja. Toisinaan luokissa kiersivät esimerkiksi pienet kirjevihkoset, joita ainakin Lapualla kutsuttiin kiinalaisiksi päiväkirjoiksi ja jotka olivat täynnä erilaisia kysymyksiä. Niihin jokainen luokkatoveri sai vuorollaan vastata, käyttäen kukin omaa puumerkkiään.

Yläasteajoistani on vasta noin viisitoista vuotta, ja tänä aikana ihmisten välinen vuorovaikutus on saanut kokonaan uusia muotoja. Nykyään minäkin olen Instagramissa, voin esimerkiksi nähdä kuinka lapsuuteni idoli Madonna ratsastaa meren rannalla valkoisella hevosella tai kuinka Lana del Rey tervehtii fanejaan live-videolla. Facebookissa olen hengaillut vajaat kymmenen vuotta, Twitterissä vuodesta 2012.

Käytän jo mielestäni aika sujuvasti hashtageja. Tämän päivän aihetunniste olisi varmaankin #itsenäisyyspäivä #aatto #suomisata.

Kuten kaikki tiedämme, itsenäinen Suomi täyttää 6. joulukuuta sata vuotta. Se on mittaamattoman tärkeä merkkipaalu Suomen historiassa, juhla joka on otettu lukuisin eri tavoin huomioon ympäri maata. Lapuan Sanomista luin, että tämän koulun yhdeksäsluokkalaiset ovat jo juhlistaneet itsenäisyyttä kaupungintalolla joulukuun ensimmäisenä päivänä. Suurta juhlapäivää kunnioitetaan Lapualla myös tuomiokirkossa, arvokkaissa tunnelmissa. Juhla huipentuu siihen, että 200 kuorolaista laulaa yhdessä Jean Sibeliuksen Finlandian.

Lapuan kaupungintalo

Lapuan kaupungintalo

Suomi sata -juhlallisuudet ovat kuluneena vuonna vaikuttaneet voimakkaasti myös minun elämääni. Olen saanut olla tekemässä kahta kiinnostavaa kirjoitusprojektia, jotka kumpikin käsittelevät omalla tavallaan itsenäisyyttä – ja myös aihetta, johon puheen alussa viittasin: ihmisten välistä kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Ensimmäinen noista kirjoitusprojekteista liittyi teatteriin. Sain viime vuoden lopulla Vaasan kaupunginteatterista kiinnostavan ehdotuksen: voisinko kirjoittaa teatterille uuden näytelmän – monologin, joka käsittelisi komediallisin keinoin itsenäisyyttä ja Pohjanmaata. Tehtävänanto kuulosti aluksi haastavalta. Komedia itsenäisyydestä ja Pohjanmaasta? Voiko noita elementtejä yhdistää toisiinsa toimivalla tavalla? Mitä ihimisekki ajatteloo, suuttuuko joku? Itsenäisyyshän on ollut perinteisesti hyvin vakava aihe täällä Pohjanmaalla, siihen on suhtauduttu aina tietynlaisella hartaudella ja kunnioituksella.

Vähitellen ymmärsin, että minun ei tarvitse käsitellä aihetta pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Voin zoomata myös yksilöön, siihen, millaista on olla itsenäinen ihminen, tehdä elämässä omat valintansa. Näytelmän päähenkilöksi muotoutui Jarppa, viisikymppinen lapualaissyntyinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingissä mutta on alkanut kaivata kiihkeästi takaisin kotiseudulleen lakeuksille. Jarpalla on harteillaan suuri tehtävä, niin kuin minullakin nyt: hän on luvannut pitää itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullaan Suomi sata -juhlassa. Hän miettii kuumeisesti, miten ilmaisisi ajatuksensa itsenäisyydestä ja sen merkityksestä lapualaiselle yleisölle.

Entä mitä hän aikoo sanoa nuoruusajan tyttöystävälle, joka esiintyy samassa juhlassa?

Näytelmän nimeksi tuli Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, ja se sai ilokseni loistavan vastaanoton. Esitys on tähän mennessä vieraillut kaksi kertaa myös Lapualla, Teatteri Lapuan näyttämöllä.

Mun Pohjanmaa esityskuvaa

Kuvassa Jarpan roolin näyttelevä Jari Hietanen sekä säestäjä Jenny Malmerg. KUVA: Linus Lindholm/ Vaasan kaupunginteatteri

Toinen itsenäisyyttä käsittelevistä kirjoitusprojekteista, jossa sain olla mukana, on Toinen tuntematon -niminen novelliantologia. Se keskittyy Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisten tarinoihin ja käsittelee kotirintaman elämää jatkosodan aikana. Jokainen meistä 22 nykykirjailijasta sai valita itselleen mieluisimman naishahmon valmiiksi laaditusta listasta ja kehitellä tuon henkilön ympärille kiinnostavan tarinan. Vaikka Tuntematon sotilas on pääasiassa rintamakuvaus, siinä on mainittu myös joitakin naisia kuten lottia, sotilaiden puolisoita tai ihastuksia – mutta osa hahmoista jouduttiin keksimään tätä projektia varten.

Minä valitsin juuri tällaisen keksityn hahmon – navettapiian, joka työskentelee talousaliuspeeri Mäkilän kotitilalla Laihialla 1940-luvulla. Valinta oli minulle helppo. Mäkilä on Tuntemattomassa sotilaassa se tuttu pohjalaishahmo, nuuka ja uskonnollinen laihialaismies joka puhuu leviää murretta ja laulaa virsiä jylhällä äänellä. Kehittelin Mäkilän ja navettapiika Iitan välille kainon kiintymyksen ja rinnassa roihuavan ensirakkauden, tuon tutun tunteen, jota on vaikea ilmaista ääneen mutta joka hehkuu jatkuvasti näiden nuorten ympärillä.

Toinen tuntematon kuva

Toinen tuntematon sisältää 22 novellia.

Olen kuullut sanottavan, että kirjallisuudessa kiinnostavaa on usein se, mitä ei kirjoiteta suoraan tai mikä ilmenee vain rivien välissä. Näin on tässäkin novellissa. Iitalla ja Antilla on toisiaan kohtaan paljon tunteita, mutta ne ovat niin suuria, että heitä ujostuttaa puhua niistä. Novellin kuluessa Iita yrittää ilmaista tunteensa Antille käytännöllisellä tavalla, lähettämällä rintamalle paketin, jossa on hänen itse leipomiaan pikkuleipiä – yksi niistä sydämenmuotoinen. Antti kirjoittaa Iitalle lämminhenkisen vastauskirjeen. Sen saapuminen postissa kestää pidempään kuin nykyajan WhatsApp-viesti, mutta perille se kuitenkin tulee. Iita nukkuu yönsä aitassa kirje tyynyn alla ja miettii viikon verran, mitä vastaisi Antille, mitkä sanat valitsisi. Luen nyt pienen pätkän tuosta kirjoittamastani Enne-nimisestä novellista, joka siis ilmestyi lokakuussa Toinen tuntematon -antologiassa (WSOY, 2017):

Iita tarttui kynään ja tuijotti puhdasta paperia. Hänen teki mieli kirjoittaa: ”Rakas Antti.” Mutta hän ei tehnyt niin, hän valitsi samanlaisen muotoilun kuin nuori isäntä. ”Hyvä Antti.” Hän kirjoitti, että heinätöitä oli paiskittu parisen viikkoa. ”Hermannista heinään”, oli vanha isäntä kajauttanut yhtenä tiistaina, ja siitä oli alkanut urakka. Hän kirjoitti, kuinka mukavaa olisi jos Antti olisi täällä, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Emäntä ja isäntä kohtelivat häntä hyvin, hän sai kaiken mitä tarvitsikin, ruoka oli kortilla ja lihapullat tiukassa, mutta emäntä jatkoi lihaa sienillä ja kasviksilla. Kunnon kahvia heidän teki kaikkien mieli, välillä meinasi kyllästyä siihen ainaiseen sokerijuurikaslitkuun – mutta tämä oli tietysti murheista pienin. Lehmät voivat hyvin, Orvokki oli poikinut pari viikkoa sitten, suloinen pikkuvasikka oli pullahtanut pää edellä maailmaan. Hän kirjoitti, että kävi juttelemassa Uskolle joka päivä. Hän sanoi muistavansa Anttia ahkerasti iltarukouksessaan – ja muutenkin.

Hän toivoi, että pian tulisi rauha.

Hänen sydämensä keveni, kun hän sai sanottua nämä asiat, kirjoitettua nimensä alle. 

kirje ja sydän 1

Novellia kirjoittaessani pystyin hyvin samaistumaan Iitan tunteisiin. En ole elänyt nuoruuttani samaan aikaan kuin Iita, ja minun kotimaani on hyvin erilainen kuin hänen Suomensa – mutta samaistuttavaa on yhteinen tunne, se tuttu hetki, kun pystyy vihdoin muotoilemaan sisimpänsä liikkeet lauseiksi ja kertomaan ne toiselle ihmiselle. Se on yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten pidin tässä samaisessa koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuheen silloin 95 vuotta täyttäneen Suomen kunniaksi. Yleisössä oli lapualaisia laidasta laitaan, sotaveteraaneja, kunnallispoliitikkoja, vanhoja opettajia, tuttuja kasvoja elämäni varrelta. Juhlan tunnelma oli niin harras ja koskettava, että itkin melkein koko puheen ajan. Muistelin muun muassa omaa vaariani, joka oli lähtenyt sotaan nuorena poikana huhtikuussa 1943. Vaari oli minulle läheisin ihminen, joka oli ollut sodassa ja selvinnyt siitä. Kerroin, että myös toinen isoisäni oli ollut sodassa, mutta häntä en koskaan ehtinyt tavata, hän kuoli muutamaa vuotta ennen minun syntymääni. Kerroin, että molemmat mummini toimivat sodan aikaan pikkulottina, toinen heistä myöhemmin myös kotirintamalottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän on nyt 93-vuotias. Aion soittaa mummille huomenna ja toivottaa hänelle hyvää itsenäisyyspäivää. Lähetin hänelle itsenäisyyspäivän yllätyksenä myös paketin, jossa on tuo mainitsemani Toinen tuntematon -kirja. Mummi varmasti ilahtuu, kun pääsee lukemaan novellini, jota varten kysyin häneltäkin taustatietoja.

Toinen, jo edesmennyt mummini, tapasi toisinaan laulaa kahvipöydässä Lottatyttöjen laulua, joka oli sotavuosina painunut hänen mieleensä. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Noissa sanoissa on viisaus, jota jäin hetkeksi pohtimaan.

Millä tavalla jokainen meistä voisi tuoda kortensa kekoon nykypäivänä, omien voimiensa rajoissa, tämän maan ja yhteisen hyvinvointimme ja tulevaisuutemme eteen?

Lapuanjoki

Omalta osaltani voin sanoa, että minä voin ainakin kirjoittaa. Kirjoitan aiheista, jotka minua jollakin tavalla koskettavat ja jotka ehkä siten koskettavat myös muita. Kirjoitan maailmasta, jota tarkkailen ja tunteista, jotka ihmisten sisällä mylläävät. Kirjoitan aiheista, joista on toisinaan hankala puhua mutta joista jonkun on puhuttava.

Minun työtäni on kommunikoida ajatukseni ja havaintoni tarinoiden kautta toiselle ihmiselle, lukijalle.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä voi edistää omalla tavallaan ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta, hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta. Meille on annettu sanat ja kieli siksi, että käyttäisimme niitä. Tätä kaikkea voi myös harjoitella, yhtä lailla kuin jalkapalloa tai balettia, tai polynomeja matematiikan tunnilla. Sanan käyttöä voi treenata esimerkiksi lainaamalla kirjastosta hyvän romaanin, jonka lauseet virkistävät mieltä ja vievät aivan uusiin maisemiin. Lukukeskuksen sivuilta löytyy tietopaketti 10 +1 faktaa lukemisesta, jossa sanotaan, että ”fiktio ruokkii empatiaa ja mielikuvitusta, kulttuurisia ja sosiaalisia taitoja”. Se, että hallitsee kielen ja sanat, merkitsee paljon kaikessa kommunikaatiossa kuten myös myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Jo työhakemuksen laatiminen vaatii sitä, että osaa kirjoittaa toimivia lauseita ja viestiä toiselle oman osaamisensa. Sanoilla on paljon merkitystä myös ihmissuhteissa – siinä, miten osaa ilmaista toiselle omat tunteensa täsmällisellä tavalla.

Nuottimuistkirja

Kun kävelin taannoin nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä erään leikkipuiston ohi, näin puistossa kaksi lasta. Toinen istui keinussa ja tuijotti kännykkäänsä, toinen istui maassa häntä vastapäätä – ja tuijotti puhelintaan.

Jäin miettimään, millaista noiden kaverusten vuorovaikutus oli? Pelasivatko he yhdessä jotakin peliä, jota varten kännyköitä tarvittiin?

Vai olivatko he vain kumpikin uppoutuneita omiin puhelimiinsa, toisensa unohtaen?

Toivon, että ainakaan unohdus ei olisi se suunta, jota kohti maailma ja Suomi kulkee. Toivon, että emme etääntyisi toisistamme.

Toivon, että yrittäisimme kohdata toisemme silmästä silmään, niin lapsina kuin aikuisinakin. Ja että voisimme joinakin päivinä unohtaa älypuhelimet hetkeksi laukkuun tai taskuun ja jutella ihan kunnolla ystävän kanssa, kysyä mitä kuuluu, miten menee, onko kaikki hyvin. Voimme yrittää näyttää ihmisille todelliset tunteemme sen sijaan, että lähetämme kaverille kolme erilaista hymynaamaa tai julkaisemme Instagramissa pirtsakan selfien – vaikka juuri silloin ei välttämättä tuntuisikaan niin iloiselta.

Oksat

Voimme yrittää olla rehellisiä toisillemme ja itsellemme.

Jos jokin asia harmittaa, sen voi sanoa.

Jos jokin asia tuntuu pahalta, siitä voi kertoa.

Jos on onnellinen, sen voi näyttää.

Jos rakastaa, sen voi sanoa ääneen toiselle.

Ja jos haluaa tutustua johonkuhun paremmin, voi ehdottaa tapaamista, pyytää kahville tai elokuviin, soittaa tai lähettää viestin – mikä tahansa tapa sillä hetkellä tuntuukin hyvältä.

Itse olen vieläkin – kaikkien näiden vuosien jälkeen – kiitollinen siitä, että yläasteen päätyttyä sain viimein kerättyä rohkeuteni ja soitettua ihastukselleni. Kävi niin, että meistä tuli pari moneksi vuodeksi.

 

Hyää itsenäisyyspäivää teille kaikille! Ja paljon onnea satavuotiaalle Suomelle!

Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!