Ovet avautuvat laulamalla

Olen huomannut kuinka maailmankaikkeus asettuu hyvien suunnitelmien puolelle, erityisesti se suosii rohkeita ja suuria suunnitelmia.

-Julia Cameron:  Tie luovuuteen

Jokin aika sitten sain yllättävän ehdotuksen: minua pyydettiin laulamaan nobelistin kirjajulkkareissa. Tämä oli erikoinen sattuma, sillä olin juuri tänä keväänä aloittanut laulutunnit.

Vaikka ajatus esiintymisestä tuntui jännittävältä, suostuin solistiksi melkeinpä heti. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla pyöräilin läpi lakeuksien ja lauloin tuuleen, opettelin biisien sanoja ja palautin mieleen tutut sävelet.

Linnut Pohjanmaalla 1

Lauloin lakeuksilla yhdessä lintujen kanssa.

Tarkoituksena oli valmistella yllätys Antti Rivaselle, jonka esikoisromaani Miten muistat minut ilmestyi maaliskuun lopulla. Tutustuin Anttiin aikoinaan kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa, jonka toimintaan menin mukaan opiskeluaikoina.

Ensimmäiset bänditreenit jännittivät niin, että edellisenä yönä sain toden teolla odotella nukkumattia. Treenien alussa minusta tuntui hetken siltä kuin en olisi koskaan laulanut nuottiakaan. Pelkäsin, että tuotan pettymyksen kaikille soittajille, musiikille taidelajina sekä koko maailmankaikkeudelle.

Pian löysimme kuitenkin sopivan sävellajin, minkä jälkeen musisointi sujui kuin leikiten. Jussi Valtonen soitti kitaraa, Markus Salonen bassoa. Nämäkin kaverukset tunnen jo Nobelistiklubin ajoilta. Heidän ja Antin yhteinen ystävä Petri Sämpi vastasi lyömäsoittimista.

Juhlapäivänä jännitys värisi koko kropassa. Käsi tärisi, kun yritin piirtää rajauksia silmiin. Kotona kirjoitin ylös sekä yhdet välispiikit että pienen juonnon. Katsoin tarpeelliseksi merkitä muistiin muun muassa nämä lauseet:

-hyvää iltaa kaikille

-minä olen Taina Latvala

miten muistat minut kansi 2

Antti Ritvasen esikoisromaani ilmestyi maaliskuussa.

Laulunumeromme pysyi viimeiseen asti yllätyksenä päivänsankarille. Päätimme esittää juhlassa akustisesti kaksi Antti Ritvasen säveltämää ja sanoittamaa kappaletta: Hanna-Leenan unet ja Aavistuksia. Näitä Antti on aikoinaan laulanut Maunula-nimisessä bändissä, jossa myös Jussi ja Markus ovat soittaneet. (Maunulan versiot voi kuunnella täältä.)

Koko alkuillan sydämeni sykki paljettimekon alla. Miten oikein selviän tästä? Entä jos aloitankin Hanna-Leenan unet väärästä sävellajista? Mitä jos ääneni tärisee niin, että yleisö vajoaa hitaasti maan alle?

Kun oli aika astua lavalle, yhtäkkiä outo rauha valtasi minut. Muistin erään ystäväni sanat ja tajusin, että kyseessä ei ollut The Voice of Finland -finaali. Tärkeintä oli antaa päivänsankarille tämä lahja.

Lopulta kaikki sujui yli odotusten. Laulaminen tuntui hyvältä, lämmin tunnelma leijui sävelten yllä. Sali oli täynnä ystävällisiä, hymyileviä kasvoja, yleisö eli tuttujen biisien mukana ja kuunteli uteliaana uudet sovitukset.

Esityksen jälkeen palaute oli ihastunutta ja kannustavaa. Tuli tunne, että tällaista haluan tehdä lisää.

***

kirjat tie luovuuteen 1

Viime aikoina olen maininnut aika monessa postauksessa kirjailijan ja luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin. Teen sen näköjään nytkin.

Teoksessaan Tie luovuuteen Cameron puhuu unelmista ja niiden toteuttamisesta. C.G. Jungiin viitaten Cameron kirjoittaa synkronisiteetista, ”merkittävien yhteensattumien summasta”. Kun ihminen ottaa askelen unelmaansa kohti ja alkaa seurata sitä, koko maailma alkaa ikään kuin työntää häntä tuon haaveen luokse:

”Seuratessasi sitä huomaat, kuinka lisää salaperäisiä ovia aukenee.”

Minusta tuntuu, että tänä keväänä kävi juuri näin. Hyvin nopeasti laulutunnit johtivat ensimmäiseen esiintymiseen.

Ehkäpä jostain ilmaantuu toinen!

Seitsemän päivän flow

Never miss a party… good for the nerves – like celery.

-F. Scott Fitzgerald: Gatsby Girls

Minulla on ollut varsinainen juhlaviikko. Olen kokenut monenlaisia kulttuurielämyksiä ja viidet kirjajulkkarit. Kahtena päivänä peräkkäin olin kaksissa juhlissa samana iltana. En vieläkään tiedä, miten tämä oli mahdollista.

Ehkä olen maailman ensimmäinen ihminen, joka pystyy olemaan kahdessa paikassa (lähestulkoon) samanaikaisesti.

pinkit juhlakengät 1

Tanssikengille on ollut tällä viikolla käyttöä.

Olin mukana juhlistamassa kirjasyksyn tuoreita romaaneja: Katja Ketun Yöperhosta, Riikka Ala-Harjan Kevyttä lihaa,  Laura Lindstedtin Oneironia, Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värejä sekä Pia Pesosen Maatuskaa.

Olen kiitollinen, että pääsin kaikkiin noihin juhliin. Sain kuulla hienoja tekstinäytteitä, maistaa vegaanista kastiketta, tavata kivoja ihmisiä, syödä sienikeittoa smetanan kera, kuunnella venäläisiä lauluja, jutella, tanssia, aistia riemua ja rakkautta, nähdä miten intohimoisesti ihmiset iloitsevat kirjallisuudesta ja kesäilloista.

Tämä viikko ei jäänyt tunnelmaltaan kauaksi Baz Luhrmannin The Great Gatsby -elokuvan eeppisistä juhlakohtauksista.

Täytyy tosin tunnustaa, että  juhlavaatteeni meinasivat loppua kesken. Olen onneksi hyvä käyttämään mielikuvitusta.

Eilisistä kirjajulkkareista lähdin suoraan Café Engeliin, jossa järjestettiin argentiinalaisen tangon tutustumistunti. Tilaisuus oli osa Art goes Kapakka -kaupunkifestivaalin (13.-22.8.) ohjelmistoa.

argentiinalaista tangoa 1

Art goes Kapakka toi argentiinalaisen tangon Café Engeliin.

Olen iloinen, että olin saanut houkuteltua mukaan oman tanssiparin. Pienen alkulämmittelyn jälkeen piti nimittäin ottaa partnerista tukeva halausote.

Jos olisin tanssinut jonkun vieraan kanssa, olisin luultavasti kikattanut koko ajan.

Kahvila oli täynnä tangosta kiinnostuneita ihmisiä. Pöydät ja tuolit oli siirretty seinien viereen, lattia vapautui tanssille. Kahvilan asiakkaat katselivat askeltavia pareja uteliaina.

Jossakin vaiheessa halausote vaihtui tuttuun tanssiotteeseen. Opettajat antoivat ohjeita ”viejille” ja ”seuraajille”. Omassa elämässäni taidan olla vuoroin kumpaakin tyyppiä, tilanteesta riippuen. Huomasin, että tanssiessa minulla oli vastustamaton tarve viedä. Olen myös jonkin asteen (lue: korkeimman) perfektionisti, joka haluaisi melko pian osata kaiken – ellei täydellisesti, niin ainakin jotenkuten.

”Meillä ei tää rytmi oo vielä ihan kohdillaan”, sanoin opettajalle, kun huomasin hänen katsovan jalkojamme.

”Seuraaja seuraa”, hän vastasi hymyillen. ”Hyvältä se näyttää.”

kiinalainen balettiryhmä 1

Kiinalainen balettiryhmä veti  Senaatintorille paljon yleisöä.

Tunnin jälkeen katselimme hetken Senaatintorilla China Central Ballet Troupen esitystä Punainen naiskomppania, joka kuului Helsingin juhlaviikkojen (14.-30.8.) ohjelmistoon. En ole varmaan koskaan nähnyt tuomiokirkon portailla niin paljon väkeä.

Illemmalla piipahdimme vielä Manalassa kuuntelemassa Aino Elinan keikkaa. En tuntenut artistin musiikkia entuudestaan, mutta olin kuullut siitä kehuja. Lisäksi huomasin, että Art goes Kapakan ohjelmassa mainittin laulajan inspiroituneen Lapin ja Edinburghin maaperistä. Rakastan molempia!

Henkilökohtainen juhlaviikkoni huipentuu Flow-festivaaliin, joka on ollut käynnissä perjantaista lähtien. Olen menossa Suvilahteen vasta tänään sunnuntaina, sillä haluan nähdä muun muassa brittiläisen Florence + The Machinen. Bändi tuo aina mieleeni kevään 2011, jolloin asuin Manchesterissä ja opiskelin käsikirjoittamista.

Florence and the Machine_

Florence + The Machine. KUVA: Flow/pressi

Muistan, miten juoksin lenkillä pitkin tiilitalojen reunustajia katuja, ajattelin elämää ja elokuvia ja kuuntelin etenkin biisejä Rabbit Heart ja You’ve Got the Love.

Noita kappaleita fiilistelin myös junassa, kun matkustin samana kesänä Lontooseen. Olin menossa melko erikoiseen tapahtumaan, Epsom Derbyn laukkakisoihin, aikeissani liittyä lähestulkoon vieraaseen porukkaan. Olin pukeutunut kotelomekkoon ja korkokenkiin, sillä arvelin näkeväni tilaisuudessa kuningatar Elisabetin.

Ilmassa oli kutkuttavaa juhlan tuntua, kun kuuntelin näitä Rabbit Heartin sanoja:

”This is a gift, it comes with a price
Who is the lamb and who is the knife?
Midas is king and he holds me so tight
And turns me to gold in the sunlight”

 

Tänä iltana kuulen toivottavasti livenä tuon laulun.

 

 

PS: Minulta on kysytty, voiko blogiani seurata esimerkiksi Bloglovinissa. Käsittääkseni se on nyt mahdollista!

Pidetään hauskaa yhdessä

Olen joskus kuullut erään runoilijan sanoneen, että uusi kirja pitää juhlia pois itsestä.

Tästä syystä en uskaltanut olla järjestämättä kirjajulkkareita, tälläkään kertaa. En halunnut, että kirja jäisi missään nimessä asumaan minuun, ahtaisiin huoneisiin.

Jostain syystä tunsin tänä keväänä kuitenkin outoa haluttomuutta järjestää juhlat. En osannut oikein kuvitella itseäni emännän rooliin, bileiden keskipisteeksi. Tahdoin kyllä, että Ennen kuin kaikki muuttuu pääsisi parrasvaloihin, samalla kun minä voisin kurkistella kilistelyä kulisseista.

Tai ehkä olisin vain halunnut, että joku toinen järjestäisi juhlat, sillä välin kun minä makaan rantatuolissa Marbellassa.

 

Kirjajulkkareita varten pitäisi oikeastaan hommata jonkinlainen julkkarikaaso tai -bestman. Tai sellainen hääsuunnittelijan tapainen energiapakkaus, samanlainen kuin Charlotten ystävä Anthony on Sinkkuelämää-sarjassa. Hän istuisi vierelläni, kun minulle esiteltäisiin erilaisia juhlapaikkoja ja tarjoiluehdotuksia, ja aina kun rypistäisin tyytymättömänä kulmiani, hän huutaisi ihmisille:

”Hates it!”

En kuitenkaan palkannut ketään tähän pestiin. Sen sijaan konsultoin lukuisia eri henkilöitä ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Kahdesta asiasta olin varma: halusin, että julkkareissa voisi laulaa karaokea ja syödä vaahtokarkkeja. Näiden ympärille aloin rakentaa juhlien suurta teemaa.

Teemaa voisi parhaiten luonnehtia toteamalla, että sitä ei ollut.

Mutta se ei tahtia haitannut – ainakin toivon niin.

Ensimmäiset vieraat olivat kustantamon väkeä ja perheenjäseniäni. He auttoivat minua käytännön asioissa, asettelivat kuohuviinilasit paikoilleen, kumosivat kulhoon vaahtokarkkeja. Siskot etisiskelivät lahjapöytää, äiti laittoi tarjolle leipomansa tuulomantortut. Hetken mietin, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä kukaan muu ei tulisikaan. Millaista se olisi? Millaiset bileet saisimme aikaan?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt kauan miettiä, sillä pian väkeä virtasi ravintola Swengin narikoille, iloisine kasvoineen, valmiina halaukseen. Jotkut toivat kukkia, toiset suklaata, kolmannet hymynsä. Jotkut heistä olin tuntenut melkein kolmekymmentä vuotta tai kymmenen kesää, toiset muutaman vuodenajan tai vain joitakin kuukausia. Olin kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Olin pyytänyt, että näyttelijät Ville Tiihonen ja Elina Keinonen lukisivat otteita kirjastani – mutta sitä ennen minun täytyisi pitää tervetuliaispuhe. Sydämeni hakkasi vilkkaasti kuin maratonissa. Lavalle nouseminen tuntui mahdottoman jännittävältä, vaikka olin kirjoittanut paperille pitkän rivin tukisanoja, tähän tapaan:

-tervetuloa

-rakkauden olemus

-pidetään hauskaa yhdessä

Aluksi oloni oli oudon virallinen seistessäni estradilla mikrofoni kädessäni. Tuntui kuin olisin pitänyt seminaariesitelmää omasta kirjastani.

Vasta sitten, kun laskin suojukseni ja sanoin jotakin täysin suunnittelematonta, saatoin rentoutua. Kiitin kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla vaikuttaneet kirjan syntyyn, ja vältin täpärästi itkuun purskahtamisen. Yritin saada käsialastani selvää baarin hämyssä, ja jouduin lopulta tunnustamaan ääneen, että en nähnyt mitään. Onneksi Ville Tiihonen riensi avukseni ja valaisi paperin älypuhelimellaan.

Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Puheeni jälkeen oli näyttelijöiden vuoro astua lavalle. Olin valinnut tekstinäytteet sillä perusteella, että ne sopisivat ääneen luettaviksi ja muodostaisivat myös keskenään jonkinlaisen kokonaisuuden.

Ville luki otteita kertomuksista Kilpikonnan äiti ja Mielipiteitä eräästä tytöstä – kokoelman ainoista teksteistä, joissa ääneen pääsee miespuolinen minäkertoja. Elina luki kokonaan novellin Komparatiivi sekä otteen novellista Ensimmäinen tavu.

Oli hienoa kuunnella, miten ammattilaiset lukivat tekstejäni, miten he eläytyivät ja antoivat hahmoilleni äänen. Välillä yleisö naurahti, joskus joku katsahti minua uteliaana. Jotkin kirjoittamani yksityiskohdat saivat minut punastumaan korviani myöten enkä voinut olla miettimättä, mitä minusta ajateltiin. Toivoin, että ihmiset rakastaisivat minua tämänkin kirjan jälkeen. Tai edes pitäisivät minusta. Puhuisivat minulle!

Toistaiseksi kukaan ei ole ainakaan poistanut minua Facebook-kavereistaan.

 

Niin sanotun virallisen osuuden jälkeen oli karaoken aika. Lauloin muun muassa muutaman dueton: äidin kanssa Katri Helenan Linnun ja lapsen, ja siskontytön kanssa PMMP:n Pikkuveljen. Yksin lauloin Ed Sheeranin I See Fire ja Zen Cafén Todella kaunis, joista molemmista pidän valtavasti. Muut vieraat eivät olleet aivan niin innoissaan karaokesta kuin minä ja minun lähipiirini. Onneksi jotkut kuitenkin nousivat lavalle, ja lopulta houkuttelin myös lapsuudenystäväni vierelleni lauteille. Hän valitsi meille biisiksi Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Se olikin kaikessa hypnoottisuudessaan loistava kappele illan päätteeksi. Keskiyön jälkeen läsnä oli vielä kourallinen ystäviä, joiden seuraan ehdin vihdoin rauhassa istahtaa. Silloin, pienen pöydän äärellä, eräs kirjailijaystäväni tarttui minua olkapäästä ja sanoi minulle niin kauniin lauseen, että minua alkoi itkettää.

Mutta se oli hyvä itku. Sellainen, jonka jälkeen tekee mieli laulaa lisää.