Oscar Wilde paransi suomalaiskirjailijan yskän

I never travel without my diary. One should always have something sensational to read in the train.

-Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest (Gwendolen Fairfaxin repliikki)

wilde-piirretty

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, kävin taannoin Dublinissa. Jo parisen viikkoa olin kärsinyt sitkeästä flunssasta. Yskin noin 148 kertaa minuutissa. Lopulta tuntui, että yskiminen alkoi olla jo osa persoonaani.

Jännitti lähteä matkalle puolikuntoisena. Pelkäsin, että tukehtuisin Dublinissa hotellihuoneen kokolattiamaton pölyyn. Kävin jopa lääkärissä. Lääkäri kuunteli minua rauhallinen ilme kasvoillaan. Salaa toivoin, että hän olisi määrännyt minulle jonkin ihmelääkkeen, kuten antibiootteja. Ilmeisesti tauti ei kuitenkaan vaatinut sitä.

Irlantiin päästyäni edellä mainitut huoleni osoittautuivat turhiksi. Dublinissa minä lähestulkoon paranin flunssasta.

talo-dublinissa

Tyypillinen rakennus Dublinissa.

Tästä saan kiittää sekä loistavaa neljän hengen matkaseuraa että Oscar Wildea (1854-1900), irlantilaissyntyistä kirjailijaa, joka tunnetaan muun muassa menestyneistä näytelmistään sekä aikoinaan rohkeana pidetystä romaanistaan Dorian Grayn muotokuva (1891). Wilde tuli Dublinissa vastaan lähes joka nurkan takaa, joten hän kohosi mielessäni jonkinlaiseksi Dublinin symboliksi.

Kohtasin hänet jo toisena reissupäivänä, kun kävimme porukalla Oscar Wilde House -nimisessä talossa. Rakennuksesta ei löytynyt tietoa omasta matkaoppaastani, mutta saimme selville, että talossa sijaitsee nykyään opinahjo nimeltä American College Dublin.

oscar-wilde-house

Oscar Wilde House.

Aulassa meidät vastaanotti pari amerikkalaista opiskelijaa, joilla oli tonttulakit päässään. He tervehtivät meitä hymy huulillaan ja viittoivat meidät sisään. Yksi heistä piti meille esittelykierroksen. Nainen puhui toistuvasti miehestä nimeltä ”Doctor William”. ”This is the room where Doctor William…” Ja niin edelleen.

”Kuka se Doctor Wiliam on”, kuiskasin isosiskoni korvaan. Yleensä hänellä on vastaus kaikkeen.

”Emmä tiedä.”

Katselimme lasivitriinissä makaavia lääketietellisiä instrumentteja. Tonttulakkipäinen opas esitteli meille myös huoneen, jossa Doctor William kuoli. Miten tämä kaikki liittyy Oscar Wildeen, ajattelin.

patsas-ja-ma-1

Minä ja Oscar Wilden patsas.

Lopulta saavuimme huoneeseen nimeltä Speranza Salon, jossa keimaili kimaltava kattokruunu ja kauniita vaaleanpunaisia silkkituoleja. Tuossa salongissa Oscar Wilde ilmeisesti viihdytti vieraitaan.

”Olis kiinnostavaa tietää, missä elämänvaiheessa se asui täällä. Joskus opiskelijana vai jo vanhemmalla iällä”, supatin siskolleni.

”No kysy!” hän kannusti.

En uskaltanut. Opas kertoi, että Oscar asui lastenhuoneessa ja lastenhoitajan kamarissa. Noihin tiloihin ei kuitenkaan ollut pääsyä sinä päivänä. ”No entry”, luki portaissa.

Pääni vilisi kysymyksiä. Asuiko Oscar siis vuokralaisena tässä talossa sen jälkeen, kun Doctor Williamin lapset olivat jo muuttaneet pois? Kirjoittiko Oscar täällä kuuluisia näytelmiään?

Lähdimme talosta hieman epätietoisina, mutta kuitenkin iloisina siitä, että meillä oli nyt jonkinlainen kosketus Oscar Wildeen.

oscar-wilde-puistossa

Smokkiasuisen patsaan on veistänyt Danny Osborne.

Seuraavaksi Oscar odotteli meitä vieressä sijaitsevassa Merrion Square Park -puistossa. Hän lekotteli suurella kivellä juhlapuku yllään, kädessään kivinen ruusu. Otin hänestä valokuvia useista eri suunnista.

Puistossa sijaitsi myös pari muuta patsasta, joihin oli kirjoitettu Wilden viisaita aforismeja, kuten: ”Only dull people are brilliant at breakfast” ja ”This supsense is terrible. I hope it will last.”

Tapasimme Oscar Wilden myös vahamuseossa nimeltä National Wax Museum. Hän istuskeli heti ensimmäisessä huoneessa varsin hyvässä seurassa. Hän sai viettää jatkuvasti aikaa muun muassa James Joycen, Samuel Beckettin ja George Bernhard Shawn kanssa.

Otin Samuel Beckettin kanssa selfien. En ehkä kuitenkaan julkaise sitä tässä.

 

oscar-wilde-kohtaaminen

Oscar Wilde ja minä National Wax Museumissa.

Toiseksi viimeisenä matkapäivänä Oscar Wilde tuli vastaan Dublin Writers Museumissa. Ostin museokaupasta Samuel Beckettin näytelmän Waiting for Godot sekä kirjan, johon on koottu Oscar Wilden parhaat näytelmät, muun muassa Lady Windermere’s Fan (1892), A Woman of No Importance (1893) ja The Importance of Being Earnest (1895). Kirjassa oli kaunis sininen kansi ja kultareunaiset sivut, ohuet kuin virsikirjassa. Kun lähdin museosta, tuntui kuin olisin kantanut aarretta muovipussissa.

Museokierroksen jälkeen menimme pubiin syömään. Siellä lueskelin koottujen näytelmien esipuhetta ja tietoja Oscar Wilden elämästä. Vihdoinkin Oscar Wilde Houseen ja Doctor Williamiin liittyvä mysteeri selvisi:

”Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde was born on 16 October 1854 in Dublin. His father, Sir William Wilde, was one of Ireland’s leading medical practitioners (- -)”.

best-plays-1

Oscar Wilden parhaat näytelmät yksissä kansissa.

Oscar Wilde House oli siis kirjailijan lapsuudenkoti – ja mystinen Doctor William hänen isänsä. Sain asiaan vahvistuksen, kun kotiin päästyäni luin tietoa American College Dublinin nettisivuilta. Wilden perhe oli muuttanut taloon vuonna 1855. Lapsuudenkodissaan pieni Oscar sai kuunnella vilkkaita ja älykkäitä keskusteluja, joita hän myöhemmin hyödynsi omissa näytelmissään.

Aikuisena Wilde muutti asumaan Englantiin, meni naimisiin brittiläisen naisen kanssa ja sai kaksi lasta.

Murheellisena luin eri lähteistä tietoa myös Wilden elämän loppuvaiheista, siveettömyyssyytteestä ja raskaasta oikeudenkäynnistä 1800-luvun lopun Englannissa. Suhde erääseen nuorempaan lordiin osoittautui Wilden kannalta kohtalokkaaksi, ja Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan, raskaaseen työhön.

John Wyse Jacksonin toimittamassa Best Loved – Oscar Wilde -teoksessa todetaan, että Wilde ei koskaan toipunut tuosta kokemuksesta. Hän kuoli 46-vuotiaana aivokalvontulehdukseen Pariisissa.

Wilde jäi kuitenkin historiaan paitsi lahjakkaana kirjailijana myös miehenä, joka oikeudenkäynnissä puolusti rakkautta samaa sukupuolta olevien ihmisten välillä – aikana, jolloin siihen suhtautui kielteisesti sekä laki että yhteiskunta.

oscar-wilde-kirja-2

Tämän kirjan sain ystävältäni tuliaisiksi Dublinista.

Koottujen näytelmien johdannossa todetaan Wilden aina toivoneen, että hänen näytelmänsä julkaistaisiin joskus painettuina, koska hän epäili, ettei niitä esitettäisi kovinkaan paljon näyttämöllä. Kunpa hän tietäisi, miten suosittuja noista teoksista on tullut!

Olen jo lukenut loppuun hänen komediansa The Importance of Being Earnest, jonka koomiset käänteet ja kekseliäät sutkaukset saivat minut hymyilemään monta kertaa.

Näytelmää lukiessa tulee mieleen yksi Wilden siteeratuimmista aforismeista:

”We are all in the gutter, but some of as are looking at the stars.”

Kirjailija ja näyttelijät saman katon alla

Viime aikoina elämäni on ollut aikamoista draamaa.

Olen kirjoittanut näytelmän nimeltä Saman katon alla, jonka ensi-ilta on syyskuussa Vaasan kaupunginteatterissa. Tarina sijoittuu joulun aikaan, jolloin eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu perheen nuorempi poika Helsingistä tuoreen kihlattunsa kanssa. Henkilöhahmot ovat pohjalaisittain ilmaistuna ”eri vesillä pestyjä” keskenään, joten kulttuurisilta (eikä muiltakaan) yhteentörmäyksiltä vältytä.

Teatterin ohjelmalehtisessä on kuvaus näytelmän sisällöstä:

saman katon alla kuvaus 1

Pohjimmiltaan näytelmä käsittelee sitä, miten me ihmiset voisimme hyväksyä paremmin toisemme ja toistemme erilaiset tavat, taustat ja persoonallisuudenpiirteet. Pohtiessaan suvaitsemisen tematiikkaa ja sivutessaan myös maatalouden ahdinkoa tekstistä tuli lopulta hämmentävän ajankohtainen.

Vaikka näytelmä vaati runsaasti taustatyötä, itse kirjoittaminen sujui melko vaivattomasti. Hahmot tuntuivat alusti asti läheisiltä ja todellisilta, lihaa ja verta olevilta ihmisiltä. He rakastavat, riitelevät, kadehtivat, itkevät ja nauravat. He kaipaavat kunnioitusta, hyväksyntää, halausta. He pelkäävät, mitä huominen tuo tullessaan. Heillä on suuria odotuksia, jotka romuttuvat.

Mutta he eivät luovuta.

Välillä minua itketti, etenkin kun kirjoitin näytelmän loppukohtauksia. Mutta enimmäkseen minulla oli hauskaa noiden hahmojen kanssa.

Olin helpottunut, että myös näyttelijöillä oli hauskaa kun he lukivat tekstiä.

pinkka

Pääsin viime kuussa teatterille seuraamaan näytelmän ensimmäisiä lukuharjoituksia. Se oli tietysti hyvin jännittävää. Nukuin edeltävän yön hotellin kylpyhuoneessa, koska liikenteen äänet häiritsivät jopa korvatulppien läpi.

Mutta ehkä minua pikemminkin häiritsi se kauhunsekainen jännitys, joka sykki sydämessäni. Miten näyttelijät suhtautuvat käsikirjoitukseen? Entä jos he ajattelevat, että olen samanlainen kuin kirjoittamani hahmot – että olen samanlainen kuin Hane, joka keikkuu tuvassa saunapyyhe lanteillaan ja laukoo hämmentäviä kommentteja?

Olin ostanut lukuharjoituksia varten uudet keväiset kävelykengät, joita olin etsinyt Seinäjoelta noin neljä tuntia.

Mutta juuri sinä päivänä, kun kopsuttelin teatterille uusissa kiiltävissä jalkineissani, satoi loskaa. Kengät ja sukat olivat märät, kun saavuin teatterille.

Salasin sen kaikilta.

Vaasan kaupunginteatteri

En ollut koskaan aiemmin osallistunut näytelmän lukuharjoituksiin. Olin kuvitellut, että näyttelijät istuvat aina pitkän kokouspöydän äärellä ja lukevat repliikkejä silmälasit päässään, kädessään neonvihreä tussikynä.

Nämä lukuharjoitukset pidettiin kuitenkin näyttämöllä, Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän lavasteissa, Marthan ja Georgen olohuoneessa. (Tuo hieno klassikko pyöri teatterissa kuluneena keväänä).

Oli kiinnostavaa seurata, kuinka näyttelijät lukivat tekstiäni, kahtena eri päivänä. Monet jo eläytyivät rooliinsa, etsivät ihmistä repliikkien takaa, hakivat ääntä jolla voisivat hahmon esittää. Ohjaaja ja dramaturgi seurasivat luentaa, välillä näyttelijät esittivät kysymyksiä ja me pohdimme yhdessä, miksi joku hahmo toimii näin. Joissakin kohdissa selitin, miten minä näen kyseisen henkilön, mikä hänen motiivinsa on.

Lukuharjoitusten seuraaminen oli näytelmän kannalta todella hyödyllistä. Käsikirjoituksesta löytyi muutamia kohtia, joita täytyi vielä viilata, vaihtaa dialogien järjestystä kohtauksen sisällä, tuoda johonkin keskusteluun enemmän ”vaaran tuntua”.

Teatterilla huomasin myös, mitkä kohtaukset toimivat erityisen hyvin. Välillä näyttelijöitä nauratti niin, että he hädin tuskin pystyivät lausumaan repliikkejään.

Sillä hetkellä olisin halunnut rynnätä halaamaan heitä kaikkia.

Oli myös mahtavaa saada näyttelijöiltä hyvää palautetta käsikirjoituksesta. Lisäksi oli hienoa olla hetken osana työyhteisöä, keskustella, nähdä ihmisiä! Tällainen sosialisointi on kirjailijalle aikamoista luksusta.

tie pohjanmaalla

Näytelmäni sijoittuu Etelä-Pohjanmaan lakeuksille.

Aivan lukuharjoitusten alussa minua pyydettiin lavalle kertomaan hiukan näytelmän syntyvaiheista. Tuntui hassulta istua näyttämöllä kirkkaissa valoissa, kun näyttelijät kuuntelivat minua pimeästä katsomosta.

Kun he vuorostaan astuivat areenalle ja minä sain pujahtaa katsomon kätköihin, tunsin olevani tutuimmassa roolissani.

Tuosta hetkestä tuli mieleeni Charles Bukowskin romaani Hollywood (1989), jossa Bukowskin alter ego Henry Chinaski käsikirjoittaa elokuvaa nimeltä Barfly. Sen myötä hän tutustuu leffamaailman lainalaisuuksiin ja filmiteollisuuden koukeroihin.

Joissakin elokuva-alan juhlissa hän seurailee sivusta salamavalojen välkettä, tunnetun filmitähden saapumista parrasvaloihin. Silloin hän oivaltaa kirkkaasti, kuinka hänellä, kirjailijalla, oli lopulta aina tarkkailijan rooli.

” – – the writer was where he belonged: in some dark corner, watching.”

”Minä olen taiteilija!”

Kun kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisänen oli noin kahdeksanvuotias, hän kiinnitti koulumatkoillaan huomiota koivujen rungoissa oleviin täpliin. Yhtenä päivänä hän jäi miettimään, mikä niissä oli hänestä niin vaikuttavaa.

Silloin hän koki voimakkaan kutsumuksen: hän oivalsi olevansa taiteilija.

”Juoksin kouluun, syöksyin opettajan katedeerille ja sanoin, että mulla on teille ihan pikkunen, tärkeä asia. Mä haluan vaan sanoa teille kaikille, että mä olen taiteilija!”

kukat ja koivut

Väisänen kertoi tuon tarinan lauantaina Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla keskustellessaan kuvataiteilija Hanna Saarikosken kanssa. Tuo muisto liikutti minua syvästi. Ajatus pienestä pojasta, joka inspiroituu koivuista ja tajuaa oman tehtävänsä maailmassa, oli sykähdyttävä.

On myös mahtavaa, että joku on ilmoittanut olevansa taiteilija jo kahdeksanvuotiaana. Jollakulla toisella voi kestää sen myöntämisessä 68 vuotta.

Itse olen kirjoittanut lapsesta asti, mutta en ole varma ymmärsinkö silloin olevani taiteilija. Muistan kuitenkin tunnistaneeni saman leimahduksen tunteen, sen taianomaisen inspiraation, jonka L.M. Montgomeryn sankaritar, pieni runotyttö, koki Uudenkuun Emilia -kirjoissa.

Meri

Hannu Väisäsen ilmoituksen jälkeen opettaja oli kiinnostuneena kysynyt häneltä, mikä on taiteilija. Väisänen oli todennut, ettei tiedä vielä, mutta ilmoittaa vastauksensa kahden viikon kuluttua.

Opettajan kysymys ei ollut lainkaan helppo; jouduin itsekin hetken miettimään vastausta. Minun mielestäni taiteilija on joku, joka näkee maailman omalla erityisellä tavallaan, kykenee tekemään tarkkoja havaintoja ja pystyy välittämään tuon kokemuksensa muille ihmisille vaikkapa kirjoituksen, musiikin, kuvataiteen tai valokuvan keinoin.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, kuulin kerran sanottavan televisiossa Jussi-gaalassa. Tuota lausetta olen jo pitkään pitänyt jonkinlaisena mottonani.

aurinko ja puut

Viime viikonloppuna Savoy-teatterissa järjestetty Helsinki Lit tarjosi useita muitakin kiinnostavia ja koskettavia keskusteluja. Minä pääsin paikalle vain lauantaina, mutta seurasin ohjelmaa sitäkin tiiviimmin. Katselin haltioissani kirjailijoita, jotka istuivat mustalla näyttämöllä toisiaan vastapäätä ja juttelivat intohimoisesti omasta työstään. Välillä tuntui kuin olisi päässyt salakuuntelemaan kahden taiteilijan rupattelua lounaalla.

Lauantaina Savoyssa keskustelivat Väisäsen ja Saarikosken lisäksi Tommi Kinnunen ja Katri Lipson, Sadie Jones ja Juha ItkonenClaes Andersson ja Sara Stridsberg sekä Sirpa Kähkönen ja Helen Macdonald. Lopuksi Mark Levengood piti vielä hyvänmielen puheenvuoron kertoen hulvattomia anekdootteja.

koivukuja

Taiteilijan työn eri puolet tulivat hyvin esiin lauantain dialogeissa. Kirjoittaminen on villiä flow’ta ja ahkeraa aikataulutusta, katedraalin korkuisia visioita ja syvää epätoivoa, henkilöhahmoihin tutustumista ja heidän kaipaamistaan, itsensä likoon laittamista ja etäännyttämistä, itkua ja naurua, surun käsittelyä ja hurjaa onnea. Ennen kaikkea kirjoittaminen on merkityksen luomista omaan elämään.

”I have a wonderfully happy life. The only time that my wonderfully happy life is tolerable, is when I’m writing. It makes sense of everything”, sanoi brittikirjailija Sadie Jones keskustelussa Juha Itkosen kanssa.

koivuryhmä 1

Tiedän jo nyt, että Helsinki Lit -festivaalilla esiintyneiden ajatukset seuraavat mukanani pitkään. Juuri tänään kävin puhelinkeskustelun, joka toi festivaalin jälleen mieleeni. Puhuin läheiseni kanssa eräästä elämänmuutoksesta, joka vaatisi rahallista panostusta. Kaikki taloudelliset lisäkustannukset tietysti huolestuttavat kaltaistani vapaata kirjoittajaa.

”Mä varmaan toteuttaisin tämän heti, jos mulla olis päivätyö”, sanoin puhelimessa.

”Onhan sulla.”

”Mikä muka?”

”Taiteilija!”