”Minä olen taiteilija!”

Kun kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisänen oli noin kahdeksanvuotias, hän kiinnitti koulumatkoillaan huomiota koivujen rungoissa oleviin täpliin. Yhtenä päivänä hän jäi miettimään, mikä niissä oli hänestä niin vaikuttavaa.

Silloin hän koki voimakkaan kutsumuksen: hän oivalsi olevansa taiteilija.

”Juoksin kouluun, syöksyin opettajan katedeerille ja sanoin, että mulla on teille ihan pikkunen, tärkeä asia. Mä haluan vaan sanoa teille kaikille, että mä olen taiteilija!”

kukat ja koivut

Väisänen kertoi tuon tarinan lauantaina Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla keskustellessaan kuvataiteilija Hanna Saarikosken kanssa. Tuo muisto liikutti minua syvästi. Ajatus pienestä pojasta, joka inspiroituu koivuista ja tajuaa oman tehtävänsä maailmassa, oli sykähdyttävä.

On myös mahtavaa, että joku on ilmoittanut olevansa taiteilija jo kahdeksanvuotiaana. Jollakulla toisella voi kestää sen myöntämisessä 68 vuotta.

Itse olen kirjoittanut lapsesta asti, mutta en ole varma ymmärsinkö silloin olevani taiteilija. Muistan kuitenkin tunnistaneeni saman leimahduksen tunteen, sen taianomaisen inspiraation, jonka L.M. Montgomeryn sankaritar, pieni runotyttö, koki Uudenkuun Emilia -kirjoissa.

Meri

Hannu Väisäsen ilmoituksen jälkeen opettaja oli kiinnostuneena kysynyt häneltä, mikä on taiteilija. Väisänen oli todennut, ettei tiedä vielä, mutta ilmoittaa vastauksensa kahden viikon kuluttua.

Opettajan kysymys ei ollut lainkaan helppo; jouduin itsekin hetken miettimään vastausta. Minun mielestäni taiteilija on joku, joka näkee maailman omalla erityisellä tavallaan, kykenee tekemään tarkkoja havaintoja ja pystyy välittämään tuon kokemuksensa muille ihmisille vaikkapa kirjoituksen, musiikin, kuvataiteen tai valokuvan keinoin.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, kuulin kerran sanottavan televisiossa Jussi-gaalassa. Tuota lausetta olen jo pitkään pitänyt jonkinlaisena mottonani.

aurinko ja puut

Viime viikonloppuna Savoy-teatterissa järjestetty Helsinki Lit tarjosi useita muitakin kiinnostavia ja koskettavia keskusteluja. Minä pääsin paikalle vain lauantaina, mutta seurasin ohjelmaa sitäkin tiiviimmin. Katselin haltioissani kirjailijoita, jotka istuivat mustalla näyttämöllä toisiaan vastapäätä ja juttelivat intohimoisesti omasta työstään. Välillä tuntui kuin olisi päässyt salakuuntelemaan kahden taiteilijan rupattelua lounaalla.

Lauantaina Savoyssa keskustelivat Väisäsen ja Saarikosken lisäksi Tommi Kinnunen ja Katri Lipson, Sadie Jones ja Juha ItkonenClaes Andersson ja Sara Stridsberg sekä Sirpa Kähkönen ja Helen Macdonald. Lopuksi Mark Levengood piti vielä hyvänmielen puheenvuoron kertoen hulvattomia anekdootteja.

koivukuja

Taiteilijan työn eri puolet tulivat hyvin esiin lauantain dialogeissa. Kirjoittaminen on villiä flow’ta ja ahkeraa aikataulutusta, katedraalin korkuisia visioita ja syvää epätoivoa, henkilöhahmoihin tutustumista ja heidän kaipaamistaan, itsensä likoon laittamista ja etäännyttämistä, itkua ja naurua, surun käsittelyä ja hurjaa onnea. Ennen kaikkea kirjoittaminen on merkityksen luomista omaan elämään.

”I have a wonderfully happy life. The only time that my wonderfully happy life is tolerable, is when I’m writing. It makes sense of everything”, sanoi brittikirjailija Sadie Jones keskustelussa Juha Itkosen kanssa.

koivuryhmä 1

Tiedän jo nyt, että Helsinki Lit -festivaalilla esiintyneiden ajatukset seuraavat mukanani pitkään. Juuri tänään kävin puhelinkeskustelun, joka toi festivaalin jälleen mieleeni. Puhuin läheiseni kanssa eräästä elämänmuutoksesta, joka vaatisi rahallista panostusta. Kaikki taloudelliset lisäkustannukset tietysti huolestuttavat kaltaistani vapaata kirjoittajaa.

”Mä varmaan toteuttaisin tämän heti, jos mulla olis päivätyö”, sanoin puhelimessa.

”Onhan sulla.”

”Mikä muka?”

”Taiteilija!”

Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268

KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015

Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.

Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!

Milloin kirjojen lukemisesta tuli uhanalainen harrastus?

If you don’t have time to read, you don’t have time (or the tools) to write. Simple as that.

-Stephen King

Opin lukemaan alle koulukäisenä. Yhtäkkiä isosiskoni huomasi, että minä ymmärrän mitä Aku Ankka sanoo. Lausuin repliikit ääneen näyttääkseni, miten hienosti lukeminen minulta onnistui.

En lukenut pelkästään puhekuplien sisältöä, vaan myös sivun alalaidassa olleet tekijänoikeus- ja julkaisutiedot.

”Niitä sun ei tarvi lukea”, siskoni opasti.

Aku Ankan taskukirja

Aku Ankan taskukirja.

***

Tällä viikolla vietetään Lukukeskuksen järjestämää valtakunnallista Lukuviikkoa, jonka puitteissa kirjastot, koulut ja muut tahot toteuttavat lukemiseen liittyviä tempauksia ja tapahtumia. Lukuviikon tämänvuotisena teemana on  ”Monta tietä tarinaan”.

Nykyään niitä todellakin on monia:

”Pelit, elokuvat, sarjakuvat ja sosiaalinen media toimivat porttina lukemiseen ja omien suosikkikirjojen löytämiseen. Lukuviikon keskiössä on kuitenkin aina kirja ja tavoitteena on kannustaa lapsia ja nuoria lukemaan nimenomaan pitkiä tekstejä”, kirjoitetaan Lukukeskuksen sivuilla.

Minä löysin lapsena tarinoiden äärelle siten, että minulle luettiin satuja ja kertomuksia. Toisinaan kuuntelin kasetilta Tuhkimoa tai Lumikkia ja kääntelin kuvakirjan sivuja olohuoneen sohvalla, haltioissani kurpitsavaunuista ja hyvästä haltiattaresta.

Lukukeskuksen 10+1 faktaa lukemisesta 2015 –tietopaketissa todetaankin, että varhainen lukeminen kannattaa: jos lapsella on jo koulun aloittaessaan hyvät perustiedot, hänen lukemistaitonsa pysyy myöhemminkin korkealla tasolla.

kotiopettajattaren romaani

Romaani, jonka haluaisin lukea joskus uudestaan.

***

Samaisessa Lukukeskuksen artikkelissa tuodaan esiin myös huolestuttava havainto: suomalaisten nuorten lukutaito lipsuu maailman huipulta. Vuonna 2000 suomalaiset tytöt ja pojat olivat lukemisessa ykkösiä, mutta sen jälkeen ”lukutaitopisteet ovat laskeneet enemmän kuin missään vertailumaassa, Ruotsia ja Islantia lukuunottamatta”.

Myös Tilastokeskuksen sivuilta näkee, että erityisesti 15-24-vuotiaat lukivat vuonna 2009 vähemmän kuin 1990-luvun alussa. Kuitenkin on huomattava, että he lukivat enemmän kuin keski-ikäiset ja ikääntyneet.

Huoli lukemisen vähenemisestä ei koske vain nuorisoa. Lukukeskuksen tietopaketissa todetaan, että kun esimerkiksi vuonna 1995 Suomessa oli 2,5 miljoonaa kirjaston asiakasta, vuonna 2013 heitä oli puoli miljoonaa vähemmän.

Lydia Davis kirja

Ostin tämän kirjan toissa vuonna Kirjan ja ruusun päivänä.

Kustantaja Mikko Aarne kirjoitti tammikuussa Rivien välistä –blogissaan, että kirjamyynti on laskenut vuoden 2008 jälkeen, samoihin aikoihin kun Suomessa sattui Facebookin läpimurto.

Nykyään Facebook on vain yksi osa somea, ja uusia kanavia syntyy edelleen. Ovatko netti, some ja monet muut nopeat viihdenautinnot liian kova kilpailija kirjalle?

Samaa pohtii Tiina Raevaara Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan kolumnissa, joka käsittelee kirjojen myyntilukujen putoamista. ”Ihmisen aika ei riitä kirjoille kaiken somettamisen ja Netflixin katselun jälkeen”, Raevaara toteaa.

Tämä on aivan totta. Lukemiselle pitäisikin varata aikaa, samoin kuin mille tahansa muulle harrastukselle. Jos me kerran raivaamme kalenterista tilaa juoksulenkeille ja laulu- ja balettitunneille, miksemme sitten myös lukemiselle?

***

Paris muistikirja

Lahjaksi saamani muistikirja.

Jörn Donner on sanonut aikoinaan kuolemattoman lauseen: ”Lukeminen kannattaa aina.” Kokemus on osoittanut, että tämä pitää paikkansa. Kirjojen lukeminen on vaikuttanut ratkaisevasti muun muassa omaan intooni ja taitooni kirjoittaa.

Sain ala-asteella vaarilta joululahjaksi L.M. Montgomeryn romaanin Annan nuoruusvuodet. Sen haaveileva päähenkilö ja kiehtova miljöö tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin tartuin yhtä suurella innolla myös Montgomeryn Runotyttö-sarjaan, jossa seikkaili tyttö nimeltä Uudenkuun Emilia.

Tutustuttuani Annaan ja Emiliaan aloin tarkkailla maailmaa yhä enemmän runoilijan silmin. Raapustin muistikirjoihin runoja ja kertomuksia, naputtelin kirjoituskoneella dramaattista romaania nimeltä ”Häkkilintu”. Siinä tarinaa kerrottiin Erica Hawthorne -nimisen nuoren kartanontytön näkökulmasta. (Minulla ei ole aavistustakaan, miten aikoinaan keksin tuon sukunimen.)

Kertomus ei koskaan valmistunut, mutta tärkeintä oli että tekstiä syntyi.

Lukeminen vaikutti siis vahvasti siihen, että minusta tuli kirjoittaja, ja myöhemmin kirjailija.

annan nuoruusvuodet

Suosikkikirjani lapsena.

***

Olisin varmasti rikas (tai ainakin hyvin onnellinen) nainen, jos keksisin ratkaisun siihen, miten ihmiset saataisiin lukemaan enemmän kirjallisuutta.

Yksi keino on tietysti kannustaa lapsia ja nuoria kirjojen äärelle, lukea heille, viedä kirjastoon kädestä pitäen, ostaa tarinoita lahjaksi. Tärkeää olisi myös näyttää itse hyvää esimerkkiä. Entä jos illalla lukisikin vaikka hyvän novellin eikä puolituttujen Twitter-viserryksiä? Tai avaisi romaanin sen sijaan, että napsauttaisi Netflixin päälle?

Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, enkä minäkään valitettavasti ole immuuni älypuhelimen ja netin houkutuksille. Yritän kuitenkin pysähtyä joka päivä kirjan ääreen, sillä lukeminen rauhoittaa ja inspiroi, antaa elämään uusia näkökulmia, auttaa ymmärtämään paremmin itseä ja muita.

Toki lukeminen kehittää myös kieltä. Mitä enemmän luen, sitä paremmin kirjoitan.

sagan romaani

Päällimmäisenä romaani, jonka luin äskettäin: Tervetuloa, ikävä.

Hyvistä tarinoista meillä ei ole pulaa, niitä löytyy mielin määrin kirjastoista ja kirjakaupoista. On kehitetty myös uusia tapoja lukea kirjoja: esimerkiksi sähkökirjasovellus Fabula antaa mahdollisuuden lukea hyvää kirjallisuutta vaikkapa älypuhelimelta kesken metromatkan.

Kirja vie meidät uusiin maailmoihin ja seikkailuihin – mutta huomattavasti halvemmalla kuin lentokone.

Helsingin Sanomat uutisoi tämän vuoden tammikuussa, että vuonna 2015 kirjamyynnissä näkyi hienoista kasvua, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008. Kirja-alalta kantautuu siis toisinaan myös hyviä uutisia. Myös Lukukeskuksen 10+1 faktaa lukemisesta -artikkelissa on mainittu huojentavasti, että suomalaiset ovat yhä lukukansaa; joka kolmas suomalainen lukee kirjaa tänäänkin.

Books are the plane, and the train, and the road. They are the destination, and the journey. They are home.

-Anna Quindlen: How Reading Changed My Life

Lisäys postaukseen 23.4.:

Huomasin Ylen nettisivuilla tuoreen uutisen viime vuoden kirjamyynnistä. Kustannusyhdistyksen tarkennetut myyntiluvut vuodelta 2015 osoittavat, että painettujen kirjojen myynti sittenkin väheni kokonaisuudessaan runsaat viisi prosenttia – toisin kuin alkuvuodesta luultiin. Samaa aihetta käsittelevässä Ylen toisessa uutisessa kerrotaan, että filosofia- ja psykologia -aiheisten tietokirjojen myynti kasvoi edellisvuodesta.