Kuuman kirjailijan vapaapäivä

Free time is a terrible thing to waste. Read a book.

-E.A. Bucchianeri

Viime kuukaudet ovat vilahteet ohi hurjan nopeasti. Olen viilettänyt paikasta toiseen vuoroin korkokengissä, vuoroin lenkkareissa tai nilkkureissa, vaihtanut lennosta toppatakin kullanhohtoiseen jakkuun, juossut selkä hikisenä juniin ja raitiovaunuihin ja leikkauttanut siinä sivussa otsatukan.

On tapahtunut paljon hienoja asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa romaanin tai novellikokoelman mittaisia postauksia.

Ennen kuin kaikki muuttuu pokkarit

Ennen kuin kaikki muuttuu -pokkaritorni.

Mun Pohjanmaa sai syksyllä ensi-iltansa Vaasan Kaupunginteatterissa ja vieraili pariin otteeseen myös synnyinkaupungissani Lapualla (näistä aiheista lisää myöhemmin). Vuonna 2015 julkaistu Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjani ilmestyi pokkarina, ja odotettu Toinen tuntematon -antologia näki päivänvalon. Antologia on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa, ja sen koko tekijäkaarti palkittiin Bonnierin marrasgaalassa viime viikolla. (Minulla oli juhlissa ylläni vihreä paljettimekko, joka saattoi aiheuttaa osassa vieraita tilapäisiä näköhäiriöitä).

mekkoa

Syyskuun 24. päivänä täytin vuosia. Toivoin lahjaksi Håkan Nesserin romaania Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Kirjan nimi oli niin pitkä, että mieheni täytyi ottaa sen kannesta valokuva, jotta hän muistaisi mikä romaani hänen pitäisi ostaa. Toisesta paketista paljastui vaaleanpunainen fleeceaamutakki, joka on ensimmäinen omistamani aamutakki aikuisiällä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tästä alkaisi esimerkiksi keski-ikä tai mitään sellaista.

Ei suinkaan!

Tästä alkavat ihanat, lämpimät aamut.

kahvilassa

Eräs rentouttava iltapäivän hetki Bulevardin kahvisalongissa.

Syksyn kuluessa olen myös hionut ja editoinut uutta käsikirjoitustani, joka on tällä hetkellä 197 liuskan mittainen. Tämä on yksi selitys siihen, miksi MinäKertoja on ollut viime viikkoina harmittavan hiljainen. (Aion tehdä tässä asiassa parannuksen ja päivittää blogia useammin). Parhaillaan odotan käsikirjoituksesta palautetta. Joka kerta kun ajattelen kustannusvirkailijoita työnsä äärellä, pulssini nousee sataan. Viime yönä näin sekunnin kestävän unen, jossa yksi heistä yhtäkkiä halasi minua tiukasti ja antoi tekstistä ylistävää palautetta.

Sitten säpsähdin hereille.

Talvella

Talvivarustus kylmyyden karkottamiseksi.

Samalla olen ideoinut erästä uutta tarinaa, josta en vielä paljasta mitään. Voin ainoastaan kertoa, että kotini ikkunalaudat ja pöydät ovat täynnä tietokirjoja, joista ahmin informaatiota uutta projektia varten. Puolisoni antoikin tästä kirjallisesta sisustustyylistä taannoin varovaista palautetta:

”Mihin tahansa mä katson, there’s a book.”

Mutta onneksi kirjat ovat kauniita esineitä ja loihtivat ympärilleen aina ihanan tunnelman. (Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa vielä hymiö 🙂 )

muistikirja ikkunalaudalla

Kiireiden keskellä olen yrittänyt muistaa levon tärkeyden. Kesän ja syksyn mittaan huomasin, että minulla oli päivästä toiseen pientä lämpöä – kuumemittari näytti hämmentävän usein vähintään 37,1. Lisäksi keuhkojani on riivannut outo tunne, kuin kehossani majailisi sitkeä flunssa joka ei löydä tietä ulos.

”Miten sä oot koko ajan näin kuuma”, mieheni kysyi.

Tähän en osannut vastata.

avoin muistikirja 3

Ehkä kaikki johtuu siitä, että lepääminen ja rauhoittuminen on minulle välillä hyvin vaikeaa. Tuntuu, että minun pitäisi matkustaa Costa del Solille asti voidakseni pitää rauhassa yhden vapaapäivän.

Viime viikolla pääsin kuitenkin hyvään alkuun.

Herättyäni en avannutkaan tietokonetta vaan puin ylleni uuden fleeceaamutakin, niin hitaasti kuin mahdollista. Keitin höyryävää kamomillateetä ja lorautin sekaan lusikallisen hunajaa. Tartuin kirjaan, jota olin jo aiemmin lukenut yli puolenvälin. Oli virkistävää sukeltaa jonkun toisen tekemään tarinaan, kertomukseen joka on jo kovien kansien välissä eikä pelkkä epämääräinen käsikirjoituspino pianon päällä, makasin mahallani sängyssä ainakin pari tuntia ja luin lukemasta päästyäni, niin kuin joskus teinivuosina kesämökillä kun ei ollut mihinkään kiire.

Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut koko kirjan. Kyseessä oli Kjell Westön kehuttu uutuusromaani Rikinkeltainen taivas (suom. Laura Beck), joka johdatti minut Rabellin suvun kesäparatiisiin. Juuri sellaista tunnelmaa minä kaipasin nyt.

”Eräänä kesäpäivänä, pari tuntia puolenpäivän jälkeen, Alex ja Stella ja minä lojuimme paahtavassa auringossa nurmikolla lähellä Ramsvikin rantavaahteroita. Me makasimme tiiviistii vierekkäin isolla punaisella päiväpeitteellä, jonka olimme ottaneet verannan leveän divaanin päältä, Alex keskellä ja Stella ja minä reunoilla.”

Rikinkeltainen taivas

Luettuani kirjan kuuntelin Spotifysta Vain elämää -soundtrackia, etenkin Sannin versioita kappaleista Kelpaat kelle vaan ja Kuka sen opettaa, minkä jälkeen lähdin kirjailijaystäväni kanssa syömään sushia. Lopulta päädyin hänen kanssaan samaan kahvilaan, ja kun hän avasi kannettavan tietokoneensa ja ryhtyi kirjoittamaan, minäkin tein vähän töitä ja luin taustatietoa uutta tarinaa varten.

Mutta vain vähän, koska minullahan oli vapaapäivä.

”Minä olen taiteilija!”

Kun kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisänen oli noin kahdeksanvuotias, hän kiinnitti koulumatkoillaan huomiota koivujen rungoissa oleviin täpliin. Yhtenä päivänä hän jäi miettimään, mikä niissä oli hänestä niin vaikuttavaa.

Silloin hän koki voimakkaan kutsumuksen: hän oivalsi olevansa taiteilija.

”Juoksin kouluun, syöksyin opettajan katedeerille ja sanoin, että mulla on teille ihan pikkunen, tärkeä asia. Mä haluan vaan sanoa teille kaikille, että mä olen taiteilija!”

kukat ja koivut

Väisänen kertoi tuon tarinan lauantaina Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla keskustellessaan kuvataiteilija Hanna Saarikosken kanssa. Tuo muisto liikutti minua syvästi. Ajatus pienestä pojasta, joka inspiroituu koivuista ja tajuaa oman tehtävänsä maailmassa, oli sykähdyttävä.

On myös mahtavaa, että joku on ilmoittanut olevansa taiteilija jo kahdeksanvuotiaana. Jollakulla toisella voi kestää sen myöntämisessä 68 vuotta.

Itse olen kirjoittanut lapsesta asti, mutta en ole varma ymmärsinkö silloin olevani taiteilija. Muistan kuitenkin tunnistaneeni saman leimahduksen tunteen, sen taianomaisen inspiraation, jonka L.M. Montgomeryn sankaritar, pieni runotyttö, koki Uudenkuun Emilia -kirjoissa.

Meri

Hannu Väisäsen ilmoituksen jälkeen opettaja oli kiinnostuneena kysynyt häneltä, mikä on taiteilija. Väisänen oli todennut, ettei tiedä vielä, mutta ilmoittaa vastauksensa kahden viikon kuluttua.

Opettajan kysymys ei ollut lainkaan helppo; jouduin itsekin hetken miettimään vastausta. Minun mielestäni taiteilija on joku, joka näkee maailman omalla erityisellä tavallaan, kykenee tekemään tarkkoja havaintoja ja pystyy välittämään tuon kokemuksensa muille ihmisille vaikkapa kirjoituksen, musiikin, kuvataiteen tai valokuvan keinoin.

”Taiteilija kuvaa niin kuin näkee, ei niin kuin tietää tahdottavan nähdä”, kuulin kerran sanottavan televisiossa Jussi-gaalassa. Tuota lausetta olen jo pitkään pitänyt jonkinlaisena mottonani.

aurinko ja puut

Viime viikonloppuna Savoy-teatterissa järjestetty Helsinki Lit tarjosi useita muitakin kiinnostavia ja koskettavia keskusteluja. Minä pääsin paikalle vain lauantaina, mutta seurasin ohjelmaa sitäkin tiiviimmin. Katselin haltioissani kirjailijoita, jotka istuivat mustalla näyttämöllä toisiaan vastapäätä ja juttelivat intohimoisesti omasta työstään. Välillä tuntui kuin olisi päässyt salakuuntelemaan kahden taiteilijan rupattelua lounaalla.

Lauantaina Savoyssa keskustelivat Väisäsen ja Saarikosken lisäksi Tommi Kinnunen ja Katri Lipson, Sadie Jones ja Juha ItkonenClaes Andersson ja Sara Stridsberg sekä Sirpa Kähkönen ja Helen Macdonald. Lopuksi Mark Levengood piti vielä hyvänmielen puheenvuoron kertoen hulvattomia anekdootteja.

koivukuja

Taiteilijan työn eri puolet tulivat hyvin esiin lauantain dialogeissa. Kirjoittaminen on villiä flow’ta ja ahkeraa aikataulutusta, katedraalin korkuisia visioita ja syvää epätoivoa, henkilöhahmoihin tutustumista ja heidän kaipaamistaan, itsensä likoon laittamista ja etäännyttämistä, itkua ja naurua, surun käsittelyä ja hurjaa onnea. Ennen kaikkea kirjoittaminen on merkityksen luomista omaan elämään.

”I have a wonderfully happy life. The only time that my wonderfully happy life is tolerable, is when I’m writing. It makes sense of everything”, sanoi brittikirjailija Sadie Jones keskustelussa Juha Itkosen kanssa.

koivuryhmä 1

Tiedän jo nyt, että Helsinki Lit -festivaalilla esiintyneiden ajatukset seuraavat mukanani pitkään. Juuri tänään kävin puhelinkeskustelun, joka toi festivaalin jälleen mieleeni. Puhuin läheiseni kanssa eräästä elämänmuutoksesta, joka vaatisi rahallista panostusta. Kaikki taloudelliset lisäkustannukset tietysti huolestuttavat kaltaistani vapaata kirjoittajaa.

”Mä varmaan toteuttaisin tämän heti, jos mulla olis päivätyö”, sanoin puhelimessa.

”Onhan sulla.”

”Mikä muka?”

”Taiteilija!”

Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268

KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015

Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.

Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!