Minun kesäni

Nyt seuraa pienimuotoinen kouluaine yllä mainitulla otsikolla.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun luin Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta Avoin mieli (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen). Kirjassa Goldberg muistelee, kuinka hän oli kahdeksannella luokalla yrittänyt kirjoittaa ainetta otsikolla Mitä tein viime kesänä. Useiden aloitusten jälkeen hän oli kirjoittanut pelanneensa softballia niin kuin monet muutkin lapset, vaikka se ei ollut totta. Lopulta hän oli vielä lisännyt tekstiin:

”Oli tosi hauskaa. Minulla oli kiinnostava kesä. Oikein kivaa.”

mermaids 2

Myöhemmin Goldberg on oivaltanut, että hyvä kirjoittaminen on konkreettista ja yksityiskohtaista. Tekstistä tule elävää, kun kirjoittaja pyrkii rehellisyyteen ja totuuteen, yksityiskohtia viljellen.

Saman minäkin olen oppinut. Yritetään siis puhua totta.

Totuus on, että kesä on kovaa vauhtia lähdössä ja vilkuttaa meille, kuin junan ikkunasta.

Jään kaipaamaan sen lämpöä ja valoa, merenrantoja, vaaleanpunaista taivasta, Daim-jäätelöä, bikinejä, ballerinakenkiä, purjeveneitä jotka viilettävät aina minun ulottumattomissani. Jään kaipaamaan spontaaneja hetkiä, sitä, että voi lähteä märillä hiuksilla ulos, koska aurinko kuivaa ne kuitenkin.

Koko kesän yritin ruskettua lenkkeilemällä shortseissa ja hihattomissa paidoissa. En onnistunut.

Ostin kahdet mikroshortsit, pinkit ja keltaiset. Käytin usein paitaa, jossa lukee ”I grew up with mermaids”. Ilta-Sanomien jutusta huomasin, että Chisulla on samanlainen. Tämä teki minut jollakin tavalla iloiseksi.

alppiruusupuistosta 3

Samoilin Haagan Alppiruusupuistossa ihailemassa kukkia. Katselin Ateneumissa Alice Neelin maalauksia. Kuuntelin Helsinki-päivän konsertissa Sannia ja JVG:tä. Koin yhdet tuparit, yhdet julkkarit, yhdet festivaalit ja parit synttärit. Käytin sadetakkia usein, myös niinä päivinä kun aurinko paistoi.

Kävin laulutunneilla, ennen kuin opettajani jäi kesälomalle. Lauloin suihkussa, esitin pesukoneelle Sannin 2080-luvulla -biisin. Mietin, voiko lauluni kantautua rakenteiden läpi naapurin vessaan. Todennäköisesti voi.

Harjoitin karaokea Swengissä ja Myllypuron Jyväsessä. Kuuntelin Kaupungin Naisten konserttia Balderin salissa. Mukana oli myös yksi minun sanoittamani tango. Nousin punaisena seisomaan, kun kuoron johtaja sanoi nimeni.

Tein joitakin omia lauluja. Kirjoitin sanoja, juttelin pianolle. Se helpotti oloa. Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten väliaikaista kaikki on. Tuntuu siltä, että elämässä kaikki menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, niin kuin kesäkin. Joskus se voi olla valtava helpotus, joskus suuri suru. Usein muutos tekee olon turvattomaksi. Haluaisin luottaa enemmän ihmisiin, omiin silmiini, maailman hyvyyteen, havaintoihini, hauislihaksiini. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää, ja se on pelottavaa.

Siksi pitäisi yrittää tarttua hetkeen, kaksin käsin, kuin pelastusrenkaaseen.

avoin muistikirja 3

Heinäkuussa näytin fysioterapeutille kipeää nilkkaani. Hän sanoi, ettei jalka vaikuttanut nyrjähtäneeltä. Vastaanoton aikana fysioterapeutti huomasi, että pikkuvarpaani oli oudon apaattinen. Se ei ollut vaarallista. Nauroimme yhdessä tälle varpaalle, joka ei suostunut noudattamaan käskyjä. Jollakin tavalla ihailin sen kapinahenkeä.

Tein fysioterapeutin antamia harjoitteita. Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, nilkan kipu lakkasi.

Olen kirjoittanut ja myös lukenut jonkin verran. Nyt minulla on kesken muun muassa Anthony de Mellon kirja Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen). Sen yhtenä ajatuksena on, että ei pitäisi odottaa keneltäkään mitään. Mutta onko se mahdollista?

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni”, de Mello kirjoittaa. Miten helpottava mutta haastava ajatus ihmiselle.

hiukset 1

(Ihan kohta on taas aika mennä kampaajalle.)

Heinäkuussa kävin kampaajalla laittamassa vaaleita raitoja. Hiuksiani leikattiin vain muutama millimetri, koska ajattelin vähän kasvattaa niitä.

Huomenna saatan olla eri mieltä.

Lomalla lensin Müncheniin, näin yhdellä miestarjoilijalla nahkahousucaprit. Löysin kasvisannoksen seasta lihanpalan. Syljin sen serviettiin. Kävin kuninkaiden palatsissa ja tajusin, että joku Ludvig on nukkunut tuossa haalistuneessa purppuranpunaisessa sängyssä 1700-luvulla. Tunsin oloni alipukeutuneeksi, kun kuljin farkkushortseissa kattokruunujen alla. Matkustin junalla katsomaan Dachaun keskitysleiriä. Ajattelin, että en koskaan pääse yli tuosta kokemuksesta, en milloinkaan saa päästäni kuvaa joka mieleeni tunkeutui.

Nyt se on jo vähän haalistunut. Koska kaikki menee ohi, ennen pitkää.

Vietin joitakin aikoja Pohjanmaalla. Uin koko kesänä vain yhden kerran, EpopParkin maauimalassa Lapualla. Kävin veneilemässä Lappajärvellä, sillä ainoalla järvellä jota rakastan. Piipahdin sukujuhlissa, pyöräilin peltojen välissä, otin valokuvia lapsuudestani.

jokimaisema 10

Näköala sillalta (Lapuanjoki)

Kokeilin kahdesti SUP-lautailua, kerran Lapualla, kerran Helsingissä. Suppaillessa tajusin kirkkaasti, että aallot ja tuuli ovat minua voimakkaampia. Vaikka treenaisin joka päivä salilla, tuo asia ei muuttuisi.

(Näin ainakin sanon itselleni. En ole käynyt kuntosalilla kertaakaan tänä kesänä).

Olen istunut jonkin verran junassa, kerran ykkösluokassa. Näin tutun, jota en saanut tervehdittyä, koska hetki meni ohi. Ehkä hän tunsi samoin. Nukuin joitakin öitä hotelleissa. Hiljattain kävin Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ostin neljät kuvioidut legginsit, joista kolmet viime viikonloppuna. Yksissä Batman suutelee Diana Princeä, toisissa huojuvat männyt, kolmansiin on painettu pianon koskettimet. Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa legginsejä.

legginsit 3

Lauantaina näin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin keikan Puu-Vallilan katubileissä. Keikan oli määrä alkaa klo 19.15, mutta satoi kaatamalla. Kylmää, märkää, julmaa vettä. Vielä seitsemältä istuin kotona ja ajattelin, että en voisi antautua sateen armoille. Kaiken lisäksi ystävälläni oli kurkku kipeä, ja toinen mahdollinen avec katseli YouTubesta hassuja videoita.

Kello 19.05 soitin taksin. Tajusin kirkkaasti, että minun keikalle menemiseni ei voi olla riippuvainen toisten suunnitelmista.

Ja kun vihdoin pääsin perille Vallilaan, suuri kiitollisuus valtasi minut. Että on olemassa Helsinki, ja tämä bändi, tuo mies jolla on hattu päässä ja pitkävartiset nahkasaappaat. Että hän on tehnyt lauluja, joita minä ja muut saamme kuunnella. Että ihmiset tanssivat sadetakeissaan ja laulavat mukana Valon pisaroita ja Ystävänpäivää.

tuure kilpelainen karavaani 2

Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin uusin hitti on nimeltään Autiosaari.

Kun karavaani lauloi kappaletta Tahtoisin, tahtoisin, huomasin yhtäkkiä itkeväni kaikkea yhtä aikaa, surun ja ilon pisaroita, sitä mikä on mennyt ja mitä minulla nyt on. Encorena karavaani esitti osuvasti laulun nimeltä ¡Eloon!. Bändin yhteisvoimin loihtima teksti alkaa sanoilla ”Mul on rinnassa pala joka hiertää. Mul on jalat jotka rantoja kiertää.” Mutta kertosäkeessä päästään kaiken yli, niin kuin elämässä aina, tavalla tai toisella:

”Mä herään eloon eloon eloon eloon.

Iloon eloon elämään.

Eloon eloon eloon eloon, ja kyllä kestää kiittää.”

 

Tosiaankin. Kiitos kuluneesta kesästä!

Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.

Kesä yhdessä päivässä

”I know white clothing is supposed to enhance that summer glow, but writers don’t tan.”

-Diablo Cody

Pari viikkoa sitten olin viettämässä iltaa erään klubin kattoterassilla. Tanssilattialla törmäsin sattumalta nuoreen kirjailijaan, jonka olin joskus aiemminkin tavannut. Kättelimme. Hän sanoi, että oli kerran baarissa luullut minua vahtimestariksi.

Nyökkäsin.

Hän kertoi myös, että oli viettänyt kaverinsa kanssa varsinaisen kesäpäivän. Ystävykset olivat suorittaneet yhden maanantain aikana kaikki kesään kuuluvat niin sanotut pakolliset huvitukset.

He olivat käyneet terassilla, Linnanmäellä, Espan puistossa, rannalla jne.

hietsu 2

En oikeastaan edes muista, mitä kaikkea he olivat tehneet. Hän luetteli monta asiaa. (Espan puisto saattoi olla omaa keksintöäni.)

Joka tapauksessa tuo kuulosti minusta aika toimivalta idealta: tehdä yhden päivän aikana kaikki se, mitä olisi pitänyt tehdä jo parin edellisen kuukauden aikana.

***

Olen huomannut, että jotkut ovat intohimoisia kesäihmisiä. Heti kun säät lämpenevät ja aurinko valloittaa taivaan, he pukeutuvat kevyisiin rantavaatteisiin ja liihottavat ulos.

He lounastavat ulkona. Lukevat kirjaa ulkona. Pelailevat hassuja pelejä ulkona. Menevät johonkin saareen, joka sijaitsee ulkona. Hakkaavat halkoja mökillä, jonne ei välttämättä tule vettä. Grillaavat, purjehtivat, onkivat, tanssivat, laulavat, ruskettuvat nopeasti tuulisilla rannoilla.

Keitä he ovat?

Taina kadulla 2

Haluaisin olla yksi heistä.

***

Aina talvisin päätän, että ensi kesänä kyllä nautin joka hetkestä. Olen aktiivinen ja tehokas. Käyn Suomenlinnassa piknikillä, luen romaania puistossa, ehkä jopa kokeilen SUP-lautailua!

Jostain syystä minun, syksyn lapsen, on kuitenkin vaikeaa ottaa kesästä kaikkea irti. Se tulee aina niin äkkiä, valtavine odotuksineen. Joka vuosi, ennemmin tai myöhemmin, virkaintoinen aurinko yllättää minut valollaan ja pirteydellään.

Jonkinlainen eksistentiaalinen hämmennys valtaa minut. Miten nyt pitäisi olla? Missä kaikki hameeni ovat?

Yksi ongelma on, etten oikein osaa pitää täydellistä kesälomaa. Olen ainoa, joka voisi määrätä itselleni tällaisen periodin, mutta pieni esimies minussa ei siihen pysty. Leijun jonkinlaisessa loman ja työnteon levottomassa välitilassa. Kannettava koneeni kyräilee nurkassa naputtajaansa odottaen, ja monet kaveritkin ovat töissä. Pelkään, että olkapääni tai nenäni palaa auringossa. Ja missä bikinit piileksivät? En ole myöskään käynyt kuntosalilla neljään kuukauteen. Pitäisikö sittenkin vain pakata kone reppuun ja mennä kahvilaan kirjoittamaan jotakin. Novellia. Blogipostausta. Kuolematonta proosaa. Mitä tahansa.

Mutta entä puut ja kaikki heidän vihreytensä? Entä kuuma hiekka, joka lämmittää talven kovettamia totisia jalkapohjia?

varpaat hiekkarannalla 2

***

Tänä vuonna todellinen kesä on alkanut vasta muutamia päiviä sitten. Lämpömittari näyttää yhtäkkiä melko korkeita lukemia, joten minulle on tarjoutunut uusi mahdollisuus nauttia tästä kaikesta.

Toisin kuin nuori kollegani, en ehkä pysty tekemään kaikkia kesään liittyviä hauskuuksia yhden päivän aikana.

Mutta kenties ei haittaa, jos suoritan ne muutamien vuorokausien kuluessa.

Lintsillä olen jo käynyt ja syönyt siellä hattaran. Olen myös nautiskellut pari lakritsijäätelöä meren rannalla. Olen nähnyt valokuvan kesämökistä. Se ei ehkä ole sama asia kuin olla mökillä, mutta pääsin kuitenkin jonkinlaiseen tunnelmaan.

Maanantaina tapasin kavereita Hernesaaressa, katselin Birgitan terassilta merelle ja kuvasin kuumailmapalloja, jotka kelluivat taivaalla ilahduttavassa symmetriassa.

Kuumailmapallot 1

Vastikään kävin myös Hietaniemen uimarannalla KAHTENA päivänä peräkkäin. Sunnuntaina jopa kävelin hiekassa paljain jaloin. Luit oikein. Ei kenkiä.

”Toivottavasti täällä ei ole lasinsiruja tai mitään”, sanoi seuralaiseni.

Hän luki ajatukseni täydellisesti.

Eikä tässä vielä kaikki. Kävin myös uimassa, ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Hetken mielijohteesta päätin, että nyt lähtee talviturkki. Ihan sama, vaikka meduusa tms. söisi minut. Minä elän.

Riisuin mekon ja juoksin bikineissä mereen.

 

Se oli ihmeellistä.

Eikä mitään tapahtunut. Toistaiseksi en tunne edes virtsatieinfektion oireita.

 

Hauskaa kesäpäivää kaikille!

 

Seuraa blogiani Bloglovinissa