Itsenäisyyttä voi käsitellä myös komedian keinoin

Sain viime vuoden lopulla kiinnostavan ehdotuksen. Voisinko kirjoittaa Vaasan kaupunginteatterille monologin, joka käsittelisi itsenäisyyttä ja Pohjanmaata? Ja olisi mielellään myös komedia.

lakeusmaisema

Yön pimeinä tunteina mietin tuota haastavaa yhtälöä. Itsenäisyys + Pohjanmaa + komedia = x. Kainalot hikisinä yritin löytää ratkaisua. Miten kirjoittaa hauskasti itsenäisyydestä, jota on perinteisesti pidetty Suomessa varsin vakavana aiheena? Miten työstää komediallista materiaalia teemasta, johon etenkin Pohjanmaalla suhtaudutaan syvällä hartaudella?

Hetken ynnäiltyäni päätin tarttua haasteeseen. Päässäni alkoi elellä päähenkilö Jarppa, noin viisikymppinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingin vilskeessä. Vanhemmiten Jarppa on kuitenkin ruvennut kaipaamaan kiihkeästi takaisin kotiseudulleen, Pohjanmaalle. Tarkemmin sanottuna Lapualle.

Mistä minäkin olen kotoisin.

(Minulla ja Jarpalla saattaa olla muutakin yhteistä, mutta ei siitä sen enempää.)

Jarppa on ottanut vastaan suuren tehtävän: hän on luvannut pitää puheen vanhalla koulullaan Suomi 100 -juhlassa. Tilaisuus on jo seuraavana päivänä, mutta Jarppa ei ole vielä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ajatuksissa myllää lapualainen ensirakkaus Sussu, jonka elämää Jarppa seuraa nykyään Instagramin välityksellä. Sussu on edelleen erittäin ihana. Valitettavasti Sussu ei suostu poistumaan Jarpan päästä edes akupunktion keinoin.

Monologin kuluessa Jarppa yrittää paitsi saada yhteyden Sussuun, myös kehitellä ideaa juhlapuhetta varten. Hän pohtii, millaisena hän näkee Pohjanmaan nykyään. Mitä itsenäisyys hänelle merkitsee, entä koti, uskonto ja isänmaa? Ja miksi hän ravaa Lapualla nykyään niin usein, että hänen vanha äitinsä on jo burnoutin partaalla?

2017-08-22 16.43.14 (1)

Toin Vaasasta mukanani näytelmästä tehdyn lehtisen. Monologin esittää näyttelijä Jari Hietanen.

Itsenäisyys on monologin läpäisevä suuri teema. Se näkyy myös monologin nimessä: Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia. Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, että itsenäisyyttä ei tarvitse käsitellä pelkästään yhteiskunnallisella tasolla – vaikka tuokin taso on toki mukana. Tässä tarinassa on kyse on myös yksilön itsenäisyydestä; siitä, millaista on olla vapaa ja riippumaton ihminen, tehdä omat valintansa.

Kiinnostavaa on myös se, mikä valintojamme ohjaa ja mikä meitä milloinkin ajaa eteenpäin. Onko kyse kapinasta, ylpeydestä, pelosta vai rakkaudesta? Tähtäämmekö johonkin tavoitteeseen siksi, että itse sitä haluamme vai siksi, että toiset sitä odottavat? Millä tavalla edellisten sukupolvien toiveet ja arvot säätelevät meidän elämäämme? Monologissa pääseekin ääneen muun muassa Jarpan edesmennyt mumma, joka seuraa lapsenlapsensa vaiheita pilvenreunalta.

Yksi tärkeä teema on myös katumus. En ollut kirjoittanut sitä tietoisesti tekstiin, mutta näyttelijä Jari Hietanen ja ohjaaja Erik Kiviniemi bongasivat sen käsikirjoituksesta ja pitivät sitä keskeisenä aiheena.

Jarppa katuu monia asioita, muun muassa sitä, mitä hän sanoi Sussulle ennen kuin muutti Helsinkiin.

Ja myös sitä, mitä hän ei koskaan sanonut.

2017-08-22 14.14.53 (1)

Muistan, kuinka haastattelin vuosia sitten Juba Tuomolaa, Viivin ja Wagnerin luonutta sarjakuvataiteilijaa. Haastattelussa puhuimme muun muassa siitä, mistä komedia kumpuaa. En enää muista sanatarkasti Tuomolan vastausta, mutta muistan hänen sanoneen jotakin sellaista, että hauska syntyy tuskasta ja kärsimyksestä.

Huomasin tämän jälleen kerran myös omassa kirjoitustyössäni. Mun Pohjanmaa -monologin päähenkilö kärsii ennen kaikkea kaipauksesta ja koti-ikävästä. Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Minäkin olen katsonut ahtaan kerrostaloasuntoni ikkunasta ulos ja todennut, että minun näköalani koostuu nykyisin yhdestä koivusta sekä vastapäisellä parvekkeella tupakoivasta naapurista.

Kaipaus, kärsimys  ja katumus voivat kääntyä huumoriksi, kun niitä käsittelee tietystä näkökulmasta, pilke silmäkulmassa. Tragedia ja komedia ovat hyvin lähellä toisiaan – ja tässäkin teoksessa nauru saa seurakseen surun.

*

2017-08-22 16.51.30

Viime viikolla kävin Vaasan kaupunginteatterissa seuraamassa monologin harjoituksia. Oletin treenien olevan Julia-salissa, jossa näytelmää aletaan esittää 2.9. alkaen. Kun avasin oven ja kurkistin saliin, näin näyttämöllä valtavan valkoisen muumin.

”Tuota…. Onko täällä tänään Mun Pohjanmaa -harjoitukset”, kysyin hämmentyneenä.

”Näyttääkö tää siltä”, joku työryhmästä naurahti. Ymmärsin, että Julia-salissa olivat käynnissä Tove Janssonin Näkymätön lapsi -satuun pohjautuvan näytelmän treenit.

Minua neuvottiinkin menemään Ullakolle neljänteen kerrokseen. Tapasin siellä Jari Hietasen ja Erik Kiviniemen, näyttelijän ja ohjaajan, joiden kanssa olen saanut käydä pitkiä ja antoisia keskusteluja monologin sisällöstä ja jotka ovat antaneet minulle palautetta kirjoitusprosessin aikana. Tapasin myös Jenny Malmbergin, joka vastaa esityksessä muun muassa pianonsoitosta. Oli hauskaa seurata harjoitusten kulkua ja nähdä, miten Jarppa ja muut esityksen hahmot heräävät henkiin monipuolisen Jari Hietasen tulkitsemana.

Tänä torstaina Vaasan kaupunginteatterissa vietetään näytäntökauden avajaisia, joissa saadaan nauttia maistiaisia teatterin tulevista näytelmistä. Huomenna siis minäkin pakkaan laukkuni ja lähden junalla kohti Pohjanmaata.

Mun Pohjanmaata.

Wazzup?

Kirjan painoonmenosta on nyt kulunut kohta kaksi viikkoa. Tähän mennessä olen huomannut itsessäni ainakin kymmenen seikkaa:

1) Outo tuntemus oikeasta korvastani on lähestulkoon hävinnyt.
2) Toista silmääni viikkokausia nylkyttänyt elohiiri on hieman rauhoittunut, mutta ei kokonaan poistunut.
3) Olen alkanut miettiä, miten kirjaa voisi juhlistaa. Olen jopa hahmotellut puheen muistikirjaani (!)
4) Tunnen epämääräistä ahdistusta. Sikäli mikään ei ole siis muuttunut.
5) Katson joka ilta Brothers & Sisters -sarjaa ja itken poikkeuksetta joka jaksossa.
6) Kuuntelen, laulan ja soitan pianolla enimmäkseen kahta kappaletta: Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla ja Ed Sheeranin I See Fire
7) Huomaan, että karaoke vetää minua puoleensa.
8) En tiedä, mitä teen pääsiäisenä.
9) Olen yrittänyt tehokkaasti hoitaa kaikenlaisia asioita, jotka vaativat esim. soittamista ja/tai sähköpostien lähettelyä.
10) Koen voimakasta tarvetta saada erinäiset virkamiehet nauramaan puhelimessa. Aina se ei onnistu.

Fiilikset vaihtelevat laidasta laitaan. Enimmäkseen olen kiitollinen siitä, että olen saanut taas ison työn päätökseen. Jätän valmistuneen ”projektin” vähitellen taakseni ja luovun siihen liittyvistä asioista. Tiistaina vein takaisin kirjastoon Harold Pinterin näytelmän, josta kirjani motto on peräisin. Vaikka näytelmä ei painanut juuri mitään, reppuni tuntui sen jälkeen oudon kevyeltä. Olen myös repinyt joitakin vanhoja käsikirjoitusversioita ja vienyt liuskat paperinkeräykseen – mutta en niitä, joihin kustannustoimittajani on tehnyt merkintöjä lyijykynällä.

Olen myös alkanut käydä uudestaan joogassa ja tehdä autuaana aurinkotervehdyksiä. Silloin minusta tuntuu vähän aikaa siltä kuin olisin täysin harmoninen olento.

Ja seuraavassa hetkessä – ehkä jo saunan jälkeen – oloni on jollakin tavalla irrallinen. Kun kirja on painossa, minulla ei ole ”paikkaa” johon palata. 

”Käsikirjoitus oli kotini”, sanoin taannoin kirjailijaystävälleni. Kieltämättä se kuulosti melko dramaattiselta.


Ja sitä se onkin. Nyt sellainen koti pitäisi luoda uudelleen, sana sanalta, lause lauseelta. Tällä hetkellä tuo tehtävä tuntuu melkein siltä kuin minun pitäisi rakentaa pilvenpiirtäjä yksin. 

Lohduttavaa on kuitenkin se, että voin aloittaa rakennustyöt minä päivänä tahansa.

Mutta en tänään.

Tänään soitan pianoa ja pari puhelua, meikkaan silmäni, piirrän itselleni kulmakarvat, juon afrikkalaista Roibos-teetä, hengittelen syvään, luen Samuel Beckettin sitaatteja

“We are all born mad. Some remain so.”  

Suunnitelmissa olisi myös harrastaa liikuntaa, käydä ehkä juoksemassa ja kuunnella repeätillä biisiä nimeltä Prayer In C. Ja ottaa jälleen yhteyttä erääseen baariin, jossa voisi mahdollisesti järjestää juhlat.

Ja toivottavasti myös tanssia.

Sanat vaakakupeissa

Eilen luin kuumeisena kertomuskokoelmani vedoksia. Kirjaimellisesti. Tosin lämpöä oli vain vähän yli 37 astetta, mutta sekin jo tuntui.

Pienoisesta kevätflunssasta huolimatta lähdin eilen TinTin Tangoon lukemaan käsikirjoitusta. Ajattelin, että vedosten tutkaileminen sujuu sutjakkaammin, kun voi syödä samalla mozzarellatoastia ja nauttia kupin teetä hunajan kera. Tai pikemminkin viisi kuppia. (Ja jälkiruuaksi lakritsanmakuista raakakakkua).

Herkuista huolimatta vedosten lukeminen on jokseenkin pelottavaa. On viimeinen hetki päättää asioista. Enkä minä ole kovin hyvä tekemään päätöksiä. Tämä todetaan myös astrologisessa syntymäkartassani, jonka sain sisariltani 30-vuotislahjaksi.

”Haasteita on ”moody”, epäröinti, joka johtaa vaakakupista toiseen  (– –)


(– –valinnat tuntuvat olevan yhtä hyviä ja sinulla on taito nähdä asian kaksi erilaista puolta.”

Viime hetkellä olen saattanut vielä punnita esimerkiksi jotakuta henkilöhahmoa ja hänen olemustaan. Olenko valinnut hänen suuhunsa oikeat repliikit? Antaako teksti hänestä varmasti sellaisen kuvan kuin olen tarkoittanut? Ymmärtääköhän lukija, miksi hän käyttäytyy näin?

Mitä valmiimmaksi käsikirjoitus on tullut, sitä pienempiä ovat ne asiat, joita olen vaakakuppeihin asetellut: Olisiko parempi käyttää yhdessä kohdassa verbiä ”arveli” eikä ”sanoi” toiston välttämiseksi? Tarvitseeko lause sittenkin pilkun rytmin vuoksi? Kirjoitetaanko fadolaulaja yhteen vai erikseen? Mainitaanko sisällysluettelossa varmasti kaikki novellit? Onko minun nimeni Taina Latvala?

Ja kuitenkin, vedosaiheessa pienistäkin asioista tulee suuria. Yhtäkkiä koko kirjan onnistuminen tuntuu riippuvan siitä, sijaitseeko tavuviiva esteettisesti parhaassa kohdassa sanassa ”kauneusuniltaan”.


Astrologisessa kartassanikin todetaan:


”Avainsanoja auringollesi ovat: tasapainoon pyrkivä, harmoniaa etsivä, esteettinen, (– –)

Niinpä!

Olen kuljettanut vedoksia mukanani kaikkialle, istunut metrossa kallisarvoinen paperikasa repussani ja toivonut, etten koskaan unohda laukkuani julkiseen kulkuvälineeseen. Olen myös kokenut tarvetta valokuvata käsikirjoitusta erilaisissa paikoissa, kuten perjantaina Raffaellossa, jossa kävin tätini kanssa syömässä.

Toisaalta huomaan, että olen alkanut myös hylkiä käsikirjoitusta. Luulen, että se on normaali reaktio ja merkki siitä, että kirja lähenee valmistumistaan. Jos tietäisin tekstin olevan kovin keskeneräinen, käyttäisin kaiken aikani sen parantelemiseen.

Sunnuntaina välttelin vedosten lukemista noin kaksitoista tuntia, kunnes lopulta ryhdyin lukemaan niitä klo 23.20.

Sikäli vedosvaihe on helpottava, että maaliviiva on jo niin lähellä. Mitään kovin suurta ei voi enää tehdä. En voi enää palata takaisin lähtöruutuun ja juosta tätä matkaa paremmin, tai kovempaa, tai hitaampaa. Sillä tämä nimenomainen matka on jo juostu, aivan kohta.

Ja aivan kohta voin sanoa, että olen antanut kaikkeni.