Kuuman kirjailijan vapaapäivä

Free time is a terrible thing to waste. Read a book.

-E.A. Bucchianeri

Viime kuukaudet ovat vilahteet ohi hurjan nopeasti. Olen viilettänyt paikasta toiseen vuoroin korkokengissä, vuoroin lenkkareissa tai nilkkureissa, vaihtanut lennosta toppatakin kullanhohtoiseen jakkuun, juossut selkä hikisenä juniin ja raitiovaunuihin ja leikkauttanut siinä sivussa otsatukan.

On tapahtunut paljon hienoja asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa romaanin tai novellikokoelman mittaisia postauksia.

Ennen kuin kaikki muuttuu pokkarit

Ennen kuin kaikki muuttuu -pokkaritorni.

Mun Pohjanmaa sai syksyllä ensi-iltansa Vaasan Kaupunginteatterissa ja vieraili pariin otteeseen myös synnyinkaupungissani Lapualla (näistä aiheista lisää myöhemmin). Vuonna 2015 julkaistu Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjani ilmestyi pokkarina, ja odotettu Toinen tuntematon -antologia näki päivänvalon. Antologia on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa, ja sen koko tekijäkaarti palkittiin Bonnierin marrasgaalassa viime viikolla. (Minulla oli juhlissa ylläni vihreä paljettimekko, joka saattoi aiheuttaa osassa vieraita tilapäisiä näköhäiriöitä).

mekkoa

Syyskuun 24. päivänä täytin vuosia. Toivoin lahjaksi Håkan Nesserin romaania Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Kirjan nimi oli niin pitkä, että mieheni täytyi ottaa sen kannesta valokuva, jotta hän muistaisi mikä romaani hänen pitäisi ostaa. Toisesta paketista paljastui vaaleanpunainen fleeceaamutakki, joka on ensimmäinen omistamani aamutakki aikuisiällä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tästä alkaisi esimerkiksi keski-ikä tai mitään sellaista.

Ei suinkaan!

Tästä alkavat ihanat, lämpimät aamut.

kahvilassa

Eräs rentouttava iltapäivän hetki Bulevardin kahvisalongissa.

Syksyn kuluessa olen myös hionut ja editoinut uutta käsikirjoitustani, joka on tällä hetkellä 197 liuskan mittainen. Tämä on yksi selitys siihen, miksi MinäKertoja on ollut viime viikkoina harmittavan hiljainen. (Aion tehdä tässä asiassa parannuksen ja päivittää blogia useammin). Parhaillaan odotan käsikirjoituksesta palautetta. Joka kerta kun ajattelen kustannusvirkailijoita työnsä äärellä, pulssini nousee sataan. Viime yönä näin sekunnin kestävän unen, jossa yksi heistä yhtäkkiä halasi minua tiukasti ja antoi tekstistä ylistävää palautetta.

Sitten säpsähdin hereille.

Talvella

Talvivarustus kylmyyden karkottamiseksi.

Samalla olen ideoinut erästä uutta tarinaa, josta en vielä paljasta mitään. Voin ainoastaan kertoa, että kotini ikkunalaudat ja pöydät ovat täynnä tietokirjoja, joista ahmin informaatiota uutta projektia varten. Puolisoni antoikin tästä kirjallisesta sisustustyylistä taannoin varovaista palautetta:

”Mihin tahansa mä katson, there’s a book.”

Mutta onneksi kirjat ovat kauniita esineitä ja loihtivat ympärilleen aina ihanan tunnelman. (Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa vielä hymiö 🙂 )

muistikirja ikkunalaudalla

Kiireiden keskellä olen yrittänyt muistaa levon tärkeyden. Kesän ja syksyn mittaan huomasin, että minulla oli päivästä toiseen pientä lämpöä – kuumemittari näytti hämmentävän usein vähintään 37,1. Lisäksi keuhkojani on riivannut outo tunne, kuin kehossani majailisi sitkeä flunssa joka ei löydä tietä ulos.

”Miten sä oot koko ajan näin kuuma”, mieheni kysyi.

Tähän en osannut vastata.

avoin muistikirja 3

Ehkä kaikki johtuu siitä, että lepääminen ja rauhoittuminen on minulle välillä hyvin vaikeaa. Tuntuu, että minun pitäisi matkustaa Costa del Solille asti voidakseni pitää rauhassa yhden vapaapäivän.

Viime viikolla pääsin kuitenkin hyvään alkuun.

Herättyäni en avannutkaan tietokonetta vaan puin ylleni uuden fleeceaamutakin, niin hitaasti kuin mahdollista. Keitin höyryävää kamomillateetä ja lorautin sekaan lusikallisen hunajaa. Tartuin kirjaan, jota olin jo aiemmin lukenut yli puolenvälin. Oli virkistävää sukeltaa jonkun toisen tekemään tarinaan, kertomukseen joka on jo kovien kansien välissä eikä pelkkä epämääräinen käsikirjoituspino pianon päällä, makasin mahallani sängyssä ainakin pari tuntia ja luin lukemasta päästyäni, niin kuin joskus teinivuosina kesämökillä kun ei ollut mihinkään kiire.

Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut koko kirjan. Kyseessä oli Kjell Westön kehuttu uutuusromaani Rikinkeltainen taivas (suom. Laura Beck), joka johdatti minut Rabellin suvun kesäparatiisiin. Juuri sellaista tunnelmaa minä kaipasin nyt.

”Eräänä kesäpäivänä, pari tuntia puolenpäivän jälkeen, Alex ja Stella ja minä lojuimme paahtavassa auringossa nurmikolla lähellä Ramsvikin rantavaahteroita. Me makasimme tiiviistii vierekkäin isolla punaisella päiväpeitteellä, jonka olimme ottaneet verannan leveän divaanin päältä, Alex keskellä ja Stella ja minä reunoilla.”

Rikinkeltainen taivas

Luettuani kirjan kuuntelin Spotifysta Vain elämää -soundtrackia, etenkin Sannin versioita kappaleista Kelpaat kelle vaan ja Kuka sen opettaa, minkä jälkeen lähdin kirjailijaystäväni kanssa syömään sushia. Lopulta päädyin hänen kanssaan samaan kahvilaan, ja kun hän avasi kannettavan tietokoneensa ja ryhtyi kirjoittamaan, minäkin tein vähän töitä ja luin taustatietoa uutta tarinaa varten.

Mutta vain vähän, koska minullahan oli vapaapäivä.

Itsenäisyyttä voi käsitellä myös komedian keinoin

Sain viime vuoden lopulla kiinnostavan ehdotuksen. Voisinko kirjoittaa Vaasan kaupunginteatterille monologin, joka käsittelisi itsenäisyyttä ja Pohjanmaata? Ja olisi mielellään myös komedia.

lakeusmaisema

Yön pimeinä tunteina mietin tuota haastavaa yhtälöä. Itsenäisyys + Pohjanmaa + komedia = x. Kainalot hikisinä yritin löytää ratkaisua. Miten kirjoittaa hauskasti itsenäisyydestä, jota on perinteisesti pidetty Suomessa varsin vakavana aiheena? Miten työstää komediallista materiaalia teemasta, johon etenkin Pohjanmaalla suhtaudutaan syvällä hartaudella?

Hetken ynnäiltyäni päätin tarttua haasteeseen. Päässäni alkoi elellä päähenkilö Jarppa, noin viisikymppinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingin vilskeessä. Vanhemmiten Jarppa on kuitenkin ruvennut kaipaamaan kiihkeästi takaisin kotiseudulleen, Pohjanmaalle. Tarkemmin sanottuna Lapualle.

Mistä minäkin olen kotoisin.

(Minulla ja Jarpalla saattaa olla muutakin yhteistä, mutta ei siitä sen enempää.)

Jarppa on ottanut vastaan suuren tehtävän: hän on luvannut pitää puheen vanhalla koulullaan Suomi 100 -juhlassa. Tilaisuus on jo seuraavana päivänä, mutta Jarppa ei ole vielä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ajatuksissa myllää lapualainen ensirakkaus Sussu, jonka elämää Jarppa seuraa nykyään Instagramin välityksellä. Sussu on edelleen erittäin ihana. Valitettavasti Sussu ei suostu poistumaan Jarpan päästä edes akupunktion keinoin.

Monologin kuluessa Jarppa yrittää paitsi saada yhteyden Sussuun, myös kehitellä ideaa juhlapuhetta varten. Hän pohtii, millaisena hän näkee Pohjanmaan nykyään. Mitä itsenäisyys hänelle merkitsee, entä koti, uskonto ja isänmaa? Ja miksi hän ravaa Lapualla nykyään niin usein, että hänen vanha äitinsä on jo burnoutin partaalla?

2017-08-22 16.43.14 (1)

Toin Vaasasta mukanani näytelmästä tehdyn lehtisen. Monologin esittää näyttelijä Jari Hietanen.

Itsenäisyys on monologin läpäisevä suuri teema. Se näkyy myös monologin nimessä: Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia. Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, että itsenäisyyttä ei tarvitse käsitellä pelkästään yhteiskunnallisella tasolla – vaikka tuokin taso on toki mukana. Tässä tarinassa on kyse on myös yksilön itsenäisyydestä; siitä, millaista on olla vapaa ja riippumaton ihminen, tehdä omat valintansa.

Kiinnostavaa on myös se, mikä valintojamme ohjaa ja mikä meitä milloinkin ajaa eteenpäin. Onko kyse kapinasta, ylpeydestä, pelosta vai rakkaudesta? Tähtäämmekö johonkin tavoitteeseen siksi, että itse sitä haluamme vai siksi, että toiset sitä odottavat? Millä tavalla edellisten sukupolvien toiveet ja arvot säätelevät meidän elämäämme? Monologissa pääseekin ääneen muun muassa Jarpan edesmennyt mumma, joka seuraa lapsenlapsensa vaiheita pilvenreunalta.

Yksi tärkeä teema on myös katumus. En ollut kirjoittanut sitä tietoisesti tekstiin, mutta näyttelijä Jari Hietanen ja ohjaaja Erik Kiviniemi bongasivat sen käsikirjoituksesta ja pitivät sitä keskeisenä aiheena.

Jarppa katuu monia asioita, muun muassa sitä, mitä hän sanoi Sussulle ennen kuin muutti Helsinkiin.

Ja myös sitä, mitä hän ei koskaan sanonut.

2017-08-22 14.14.53 (1)

Muistan, kuinka haastattelin vuosia sitten Juba Tuomolaa, Viivin ja Wagnerin luonutta sarjakuvataiteilijaa. Haastattelussa puhuimme muun muassa siitä, mistä komedia kumpuaa. En enää muista sanatarkasti Tuomolan vastausta, mutta muistan hänen sanoneen jotakin sellaista, että hauska syntyy tuskasta ja kärsimyksestä.

Huomasin tämän jälleen kerran myös omassa kirjoitustyössäni. Mun Pohjanmaa -monologin päähenkilö kärsii ennen kaikkea kaipauksesta ja koti-ikävästä. Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Minäkin olen katsonut ahtaan kerrostaloasuntoni ikkunasta ulos ja todennut, että minun näköalani koostuu nykyisin yhdestä koivusta sekä vastapäisellä parvekkeella tupakoivasta naapurista.

Kaipaus, kärsimys  ja katumus voivat kääntyä huumoriksi, kun niitä käsittelee tietystä näkökulmasta, pilke silmäkulmassa. Tragedia ja komedia ovat hyvin lähellä toisiaan – ja tässäkin teoksessa nauru saa seurakseen surun.

*

2017-08-22 16.51.30

Viime viikolla kävin Vaasan kaupunginteatterissa seuraamassa monologin harjoituksia. Oletin treenien olevan Julia-salissa, jossa näytelmää aletaan esittää 2.9. alkaen. Kun avasin oven ja kurkistin saliin, näin näyttämöllä valtavan valkoisen muumin.

”Tuota…. Onko täällä tänään Mun Pohjanmaa -harjoitukset”, kysyin hämmentyneenä.

”Näyttääkö tää siltä”, joku työryhmästä naurahti. Ymmärsin, että Julia-salissa olivat käynnissä Tove Janssonin Näkymätön lapsi -satuun pohjautuvan näytelmän treenit.

Minua neuvottiinkin menemään Ullakolle neljänteen kerrokseen. Tapasin siellä Jari Hietasen ja Erik Kiviniemen, näyttelijän ja ohjaajan, joiden kanssa olen saanut käydä pitkiä ja antoisia keskusteluja monologin sisällöstä ja jotka ovat antaneet minulle palautetta kirjoitusprosessin aikana. Tapasin myös Jenny Malmbergin, joka vastaa esityksessä muun muassa pianonsoitosta. Oli hauskaa seurata harjoitusten kulkua ja nähdä, miten Jarppa ja muut esityksen hahmot heräävät henkiin monipuolisen Jari Hietasen tulkitsemana.

Tänä torstaina Vaasan kaupunginteatterissa vietetään näytäntökauden avajaisia, joissa saadaan nauttia maistiaisia teatterin tulevista näytelmistä. Huomenna siis minäkin pakkaan laukkuni ja lähden junalla kohti Pohjanmaata.

Mun Pohjanmaata.

Wazzup?

Kirjan painoonmenosta on nyt kulunut kohta kaksi viikkoa. Tähän mennessä olen huomannut itsessäni ainakin kymmenen seikkaa:

1) Outo tuntemus oikeasta korvastani on lähestulkoon hävinnyt.
2) Toista silmääni viikkokausia nylkyttänyt elohiiri on hieman rauhoittunut, mutta ei kokonaan poistunut.
3) Olen alkanut miettiä, miten kirjaa voisi juhlistaa. Olen jopa hahmotellut puheen muistikirjaani (!)
4) Tunnen epämääräistä ahdistusta. Sikäli mikään ei ole siis muuttunut.
5) Katson joka ilta Brothers & Sisters -sarjaa ja itken poikkeuksetta joka jaksossa.
6) Kuuntelen, laulan ja soitan pianolla enimmäkseen kahta kappaletta: Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla ja Ed Sheeranin I See Fire
7) Huomaan, että karaoke vetää minua puoleensa.
8) En tiedä, mitä teen pääsiäisenä.
9) Olen yrittänyt tehokkaasti hoitaa kaikenlaisia asioita, jotka vaativat esim. soittamista ja/tai sähköpostien lähettelyä.
10) Koen voimakasta tarvetta saada erinäiset virkamiehet nauramaan puhelimessa. Aina se ei onnistu.

Fiilikset vaihtelevat laidasta laitaan. Enimmäkseen olen kiitollinen siitä, että olen saanut taas ison työn päätökseen. Jätän valmistuneen ”projektin” vähitellen taakseni ja luovun siihen liittyvistä asioista. Tiistaina vein takaisin kirjastoon Harold Pinterin näytelmän, josta kirjani motto on peräisin. Vaikka näytelmä ei painanut juuri mitään, reppuni tuntui sen jälkeen oudon kevyeltä. Olen myös repinyt joitakin vanhoja käsikirjoitusversioita ja vienyt liuskat paperinkeräykseen – mutta en niitä, joihin kustannustoimittajani on tehnyt merkintöjä lyijykynällä.

Olen myös alkanut käydä uudestaan joogassa ja tehdä autuaana aurinkotervehdyksiä. Silloin minusta tuntuu vähän aikaa siltä kuin olisin täysin harmoninen olento.

Ja seuraavassa hetkessä – ehkä jo saunan jälkeen – oloni on jollakin tavalla irrallinen. Kun kirja on painossa, minulla ei ole ”paikkaa” johon palata. 

”Käsikirjoitus oli kotini”, sanoin taannoin kirjailijaystävälleni. Kieltämättä se kuulosti melko dramaattiselta.


Ja sitä se onkin. Nyt sellainen koti pitäisi luoda uudelleen, sana sanalta, lause lauseelta. Tällä hetkellä tuo tehtävä tuntuu melkein siltä kuin minun pitäisi rakentaa pilvenpiirtäjä yksin. 

Lohduttavaa on kuitenkin se, että voin aloittaa rakennustyöt minä päivänä tahansa.

Mutta en tänään.

Tänään soitan pianoa ja pari puhelua, meikkaan silmäni, piirrän itselleni kulmakarvat, juon afrikkalaista Roibos-teetä, hengittelen syvään, luen Samuel Beckettin sitaatteja

“We are all born mad. Some remain so.”  

Suunnitelmissa olisi myös harrastaa liikuntaa, käydä ehkä juoksemassa ja kuunnella repeätillä biisiä nimeltä Prayer In C. Ja ottaa jälleen yhteyttä erääseen baariin, jossa voisi mahdollisesti järjestää juhlat.

Ja toivottavasti myös tanssia.