Wazzup?

Kirjan painoonmenosta on nyt kulunut kohta kaksi viikkoa. Tähän mennessä olen huomannut itsessäni ainakin kymmenen seikkaa:

1) Outo tuntemus oikeasta korvastani on lähestulkoon hävinnyt.
2) Toista silmääni viikkokausia nylkyttänyt elohiiri on hieman rauhoittunut, mutta ei kokonaan poistunut.
3) Olen alkanut miettiä, miten kirjaa voisi juhlistaa. Olen jopa hahmotellut puheen muistikirjaani (!)
4) Tunnen epämääräistä ahdistusta. Sikäli mikään ei ole siis muuttunut.
5) Katson joka ilta Brothers & Sisters -sarjaa ja itken poikkeuksetta joka jaksossa.
6) Kuuntelen, laulan ja soitan pianolla enimmäkseen kahta kappaletta: Jonna Tervomaan Rakkauden haudalla ja Ed Sheeranin I See Fire
7) Huomaan, että karaoke vetää minua puoleensa.
8) En tiedä, mitä teen pääsiäisenä.
9) Olen yrittänyt tehokkaasti hoitaa kaikenlaisia asioita, jotka vaativat esim. soittamista ja/tai sähköpostien lähettelyä.
10) Koen voimakasta tarvetta saada erinäiset virkamiehet nauramaan puhelimessa. Aina se ei onnistu.

Fiilikset vaihtelevat laidasta laitaan. Enimmäkseen olen kiitollinen siitä, että olen saanut taas ison työn päätökseen. Jätän valmistuneen ”projektin” vähitellen taakseni ja luovun siihen liittyvistä asioista. Tiistaina vein takaisin kirjastoon Harold Pinterin näytelmän, josta kirjani motto on peräisin. Vaikka näytelmä ei painanut juuri mitään, reppuni tuntui sen jälkeen oudon kevyeltä. Olen myös repinyt joitakin vanhoja käsikirjoitusversioita ja vienyt liuskat paperinkeräykseen – mutta en niitä, joihin kustannustoimittajani on tehnyt merkintöjä lyijykynällä.

Olen myös alkanut käydä uudestaan joogassa ja tehdä autuaana aurinkotervehdyksiä. Silloin minusta tuntuu vähän aikaa siltä kuin olisin täysin harmoninen olento.

Ja seuraavassa hetkessä – ehkä jo saunan jälkeen – oloni on jollakin tavalla irrallinen. Kun kirja on painossa, minulla ei ole ”paikkaa” johon palata. 

”Käsikirjoitus oli kotini”, sanoin taannoin kirjailijaystävälleni. Kieltämättä se kuulosti melko dramaattiselta.


Ja sitä se onkin. Nyt sellainen koti pitäisi luoda uudelleen, sana sanalta, lause lauseelta. Tällä hetkellä tuo tehtävä tuntuu melkein siltä kuin minun pitäisi rakentaa pilvenpiirtäjä yksin. 

Lohduttavaa on kuitenkin se, että voin aloittaa rakennustyöt minä päivänä tahansa.

Mutta en tänään.

Tänään soitan pianoa ja pari puhelua, meikkaan silmäni, piirrän itselleni kulmakarvat, juon afrikkalaista Roibos-teetä, hengittelen syvään, luen Samuel Beckettin sitaatteja

“We are all born mad. Some remain so.”  

Suunnitelmissa olisi myös harrastaa liikuntaa, käydä ehkä juoksemassa ja kuunnella repeätillä biisiä nimeltä Prayer In C. Ja ottaa jälleen yhteyttä erääseen baariin, jossa voisi mahdollisesti järjestää juhlat.

Ja toivottavasti myös tanssia.

Sanat vaakakupeissa

Eilen luin kuumeisena kertomuskokoelmani vedoksia. Kirjaimellisesti. Tosin lämpöä oli vain vähän yli 37 astetta, mutta sekin jo tuntui.

Pienoisesta kevätflunssasta huolimatta lähdin eilen TinTin Tangoon lukemaan käsikirjoitusta. Ajattelin, että vedosten tutkaileminen sujuu sutjakkaammin, kun voi syödä samalla mozzarellatoastia ja nauttia kupin teetä hunajan kera. Tai pikemminkin viisi kuppia. (Ja jälkiruuaksi lakritsanmakuista raakakakkua).

Herkuista huolimatta vedosten lukeminen on jokseenkin pelottavaa. On viimeinen hetki päättää asioista. Enkä minä ole kovin hyvä tekemään päätöksiä. Tämä todetaan myös astrologisessa syntymäkartassani, jonka sain sisariltani 30-vuotislahjaksi.

”Haasteita on ”moody”, epäröinti, joka johtaa vaakakupista toiseen  (– –)


(– –valinnat tuntuvat olevan yhtä hyviä ja sinulla on taito nähdä asian kaksi erilaista puolta.”

Viime hetkellä olen saattanut vielä punnita esimerkiksi jotakuta henkilöhahmoa ja hänen olemustaan. Olenko valinnut hänen suuhunsa oikeat repliikit? Antaako teksti hänestä varmasti sellaisen kuvan kuin olen tarkoittanut? Ymmärtääköhän lukija, miksi hän käyttäytyy näin?

Mitä valmiimmaksi käsikirjoitus on tullut, sitä pienempiä ovat ne asiat, joita olen vaakakuppeihin asetellut: Olisiko parempi käyttää yhdessä kohdassa verbiä ”arveli” eikä ”sanoi” toiston välttämiseksi? Tarvitseeko lause sittenkin pilkun rytmin vuoksi? Kirjoitetaanko fadolaulaja yhteen vai erikseen? Mainitaanko sisällysluettelossa varmasti kaikki novellit? Onko minun nimeni Taina Latvala?

Ja kuitenkin, vedosaiheessa pienistäkin asioista tulee suuria. Yhtäkkiä koko kirjan onnistuminen tuntuu riippuvan siitä, sijaitseeko tavuviiva esteettisesti parhaassa kohdassa sanassa ”kauneusuniltaan”.


Astrologisessa kartassanikin todetaan:


”Avainsanoja auringollesi ovat: tasapainoon pyrkivä, harmoniaa etsivä, esteettinen, (– –)

Niinpä!

Olen kuljettanut vedoksia mukanani kaikkialle, istunut metrossa kallisarvoinen paperikasa repussani ja toivonut, etten koskaan unohda laukkuani julkiseen kulkuvälineeseen. Olen myös kokenut tarvetta valokuvata käsikirjoitusta erilaisissa paikoissa, kuten perjantaina Raffaellossa, jossa kävin tätini kanssa syömässä.

Toisaalta huomaan, että olen alkanut myös hylkiä käsikirjoitusta. Luulen, että se on normaali reaktio ja merkki siitä, että kirja lähenee valmistumistaan. Jos tietäisin tekstin olevan kovin keskeneräinen, käyttäisin kaiken aikani sen parantelemiseen.

Sunnuntaina välttelin vedosten lukemista noin kaksitoista tuntia, kunnes lopulta ryhdyin lukemaan niitä klo 23.20.

Sikäli vedosvaihe on helpottava, että maaliviiva on jo niin lähellä. Mitään kovin suurta ei voi enää tehdä. En voi enää palata takaisin lähtöruutuun ja juosta tätä matkaa paremmin, tai kovempaa, tai hitaampaa. Sillä tämä nimenomainen matka on jo juostu, aivan kohta.

Ja aivan kohta voin sanoa, että olen antanut kaikkeni.

Kirja kämmenellä

Tiistaina minä ja tuleva kirjani kävimme yhdessä ulkoilemassa. Meillä oli oikein hauskaa yhdessä, otin siitä valokuvia ja pidin sitä kämmenelläni. Se ei puhunut mitään, enkä minäkään avannut keskustelua. Meidän ei enää tarvitse puhua, sillä tunnemme toisemme jo läpikotaisin.

Matkallamme oli selvä päämäärä: minun piti viedä käsikirjoitus muistitikulla kustannustoimittajalle, joka huolehtisi sen eteenpäin taittoa varten.

Talvinen kävelyretki.

Mistä tietää, että kirja on melkein valmis?

Siitä, kun suurin kysymys käsikirjoituksessa kiteytyy siihen, valitseeko johonkin kohtaan pilkun vai puolipisteen.

Tai siitä, että miettii kuusitoista minuuttia, tarvitseeko jokin kohta novellissa vielä kappalejaon.

Tai siitä, kun lähettää kustannustoimittajalle tällaista sähköpostia:

”Novellin lopussa korvasin yksinäisen lusikan kahdella hiljaisella mukilla, jotta sen jälkeisen lauseen pronomini ”se” viittaisi selvemmin vauvaan.”

Tällä hetkellä vain tuo yksi ihminen maailmassa (minun lisäkseni) voi täysin ymmärtää tuon lauseen merkityksen.

On ilahduttavaa huomata, että käsikirjoitus kehittyy vähitellen paremmaksi uusien versioiden myötä. Ja niitä onkin riittänyt. Koneeltani löytyy muun muassa tämännimisiä tiedostoja:

Ennen kuin kaikki muuttuu korjauksia
Ennen kuin kaikki muuttuu rakennekokeilua
Ennen kuin kaikki muuttuu Rakennekokeilua uus
Ennen kuin kaikki muuttuu jämät
Ennen kuin kaikki muuttuu luettavaksi
Ennen kuin kaikki muuttuu TUOREIN VERSIO
Ennen kuin kaikki muuttuu UUSIMMAT KORJAUKSET
Ennen  kuin kaikki muuttuu KAIKKEIN UUSIN LUETTAVAKSI
Ennen kuin kaikki muuttuu TAITTOVALMIS

Ja tämän lisäksi koneeni sisältää vielä erinäisiä versioita kirjan vanhalla työnimellä. Sitä en ehkä kehtaa paljastaa.

Vietyäni kirjan taittoon tapasin Fazerin kahvilassa ystäväni ja hänen ystävänsä, joiden seurassa sain syödä lohikeittoa ja puhua käsikirjoituksen viimeisistä etapeista. Ystäväni tarjosi minulle jälkiruuaksi bebe-leivoksen ja kupillisen teetä, mikä vielä entisestään siivitti minut juhlatunnelmaan. Sen jälkeen hyppelehdin Hakaniemeen kirjoittamaan lehtijuttua ja maistelemaan omenamehua.

Lisäksi palkitsin itseni (jo päivää ennen taittoon menoa) tällaisella T-paidalla:

Löytö Lindexistä.

Seuraavaksi saan nähtäväkseni kirjan taittomallin, minkä jälkeen on luvassa vedosten lukemista. Se onkin tarkkaa puuhaa. Silloin on vielä mahdollista esimerkiksi miettiä parempaa adjektiivia tai vaihtaa ajatusviiva pilkuksi, jos on tarvetta.

Ja sitten kun hetki koittaa ja kaikki on valmista, alkavat painokoneet laulaa.

Ja silloin laulan minäkin! (Voisin jo ruvea miettimään sopivia biisejä).

Onnellista päivää kaikille!