Entä jos joku loukkaantuu?

The only way you can write the truth is to assume that what you set down will never be read. Not by any other person, and not even by yourself at some later date. Otherwise you begin excusing yourself.

-Margaret Atwood: The Blind Assasin

Pari päivää sitten päädyin juttelemaan pienen porukan kanssa kirjoittamisesta. Tuossa joukossa kaikki sattuivat olemaan kiinnostuneita aiheesta tai jopa työskentelivät alalla. Jotkut heistä myös pitivät samppanjasta.

varikas muistikirja pienempi

Jossakin vaiheessa keskustelu sivusi sitä, miten lukijat – esimerkiksi kirjailjan läheiset – reagoivat kirjailijan teoksiin. Tunnustin, että minä esimerkiksi mietin usein, loukkaantuuko joku teksteistäni. Entä jos kuvailen jonkin ikävän asian suoraan, ja joku tunnistaa itsensä ja pistää välit poikki? Poistaa minut Messengeristä – (tai jos hän on syntynyt 1930-luvulla, suttaa nimeni yli osoitekirjastaan)? Vaihtaa toiselle puolelle katua kun kävelee kylillä vastaan? Lähettää postissa lahjaksi kakkapökäleen?

Nämä pelot juontavat todennäköisesti kirjailijan urani alkuaikoihin. Esikoiskirjani Arvostelukappale (2007) herätti joitakin hämmentäviä reaktioita. Jotkut henkilöhahmot olivat lukijoiden mielestä häkellyttävän tunnistettavia, pari silloista työkaveria otti kanssani huvittuneina puheeksi erään novellin. Yksi sukulainen suuttui kirjasta ja soitti tuohtuneen puhelun (joskin oli pahoillaan myöhemmin), toinen kehui kirjaa mutta ehdotti että pyytäisin parilta läheiseltäni anteeksi. En pyytänyt. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää, olin vain kirjoittanut sen mitä en ollut koskaan uskaltanut sanoa. Lopulta kävi niin, että kirja sai hienot arvostelut, se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja on rehellisyydessään edelleen keskeinen osa minua niin kuin keuhkot tai sydän. On ollut lohdullista kuulla, että teos on ollut tärkeä myös muille. Yksi mieslukija sanoi, että kirjaa lukiessaan hän ymmärsi kirkkaasti, miten valtava merkitys isällä on tyttären elämässä.

arvostelukappale kansi 2007

Esikoiskirjani ilmestymisestä tuli tänä syksynä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Toista kirjaani, Paljastuskirjaa (2009), jouduin käsittelemään jälkikäteen parin ystävän kanssa. He olivat pahoittaneet mielensä tai vähintään hämmentyneet joistakin kohdista. Lisäksi pari entistä työkaveria poisti minut Facebook-kavereistaan.

Tällainen on hyvin vaikeaa ihmiselle, joka mielellään välttää konflikteja. En halua riidellä enkä pahoittaa kenenkään mieltä, varsinkaan läheisteni tai ystävieni. Haluaisin, että kaikki olisivat koko ajan iloisia ja onnellisia. Tämä on tietysti sula mahdottomuus, kirjoitin minä tai en. Lisäksi on tosiasia, että myös minun mieltäni on pahoitettu, minäkin olen kärsinyt tai nähnyt kärsimystä ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen on minulle elinehto ja selviytymiskeino, tapa saada kiinni maailman kaaoksesta.

Mikä tahansa kokemus voi kirjailijan päässä muuttua tarinaksi, eivätkä kaikki asianosaiset välttämättä pidä siitä. Siihen on täytynyt tottua.

muistikirja avoin

Ensimmäiset novellini olivat minulle välttämätön venttiili purkaa negatiivisia tunteita, surun kokemuksia, vihaakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, noin 22-24-vuotiaana, otin oman tilani ja ajattelin: minä puhun nyt! Se oli valtavan vapauttavaa, vähän samalla tavalla kuin olisi kiivennyt korkealle vuorelle ja huutanut kovaa. Noita tekstejä kirjoittaessani en oikeastaan ajatellut, mitä joku niistä ajattelisi. En vielä silloin edes tiennyt, että tekstit julkaistaisiin. Kirjoitin ne lähinnä itselleni ja muutamalle ihanalle lukijalle kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa. Lopulta kävi niin, että noista ensimmäisistä novelleista alkoi kehittyä minun esikoiskirjani.

Myöhempien kirjojen kohdalla rehellisyyteen on pitänyt erikseen pyrkiä. Esikoiskirjan jälkeen takaraivossa on jyskyttänyt ajatus siitä, että kun teksti julkaistaan, joku voi sanoa siitä jotakin. Yhtäkkiä kirjailija onkin tietoinen yleisöstä ja vastaanotosta, kritiikeistä ja arvostelijoista, siitä että teksteistä ollaan jotakin mieltä, ja joskus tuo mielipide sattuu.

kukkamuistikirja

Tämä kaikki pitäisi unohtaa silloin, kun kirjoittaa. Pitäisi muistaa nuo Margaret Atwoodin sanat postauksen alussa; pitäisi pystyä kuvittelemaan, että kukaan ei lue minun tekstiäni, kukaan ei kiristele hampaitaan eikä pyyhi kyyneleitään, kukaan ei poista numeroani puhelimestaan tai pistele neuloilla Taina Latvalan näköistä woodoo-nukkea.

Kirjoittaessa minua auttavat myös muiden kirjailijoiden teokset. Yksi tärkeimmistä sielunveljistä on tässä suhteessa ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, joka kirjoitti kuusiosaisen omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan. Siinä hän käsittelee raadollisen rehellisesti avioliittoaan, perhe-elämän kiemuroita, poikavuosiaan, isän menettämistä. Olen lukenut ensimmäiset viisi osaa kokonaan, ja jokainen niistä on saanut minut liikuttumaan kyyneliin.

taisteluni 1 knausgård

Muita kirjailijoita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen rehellisenoloisella ilmaisullaan, ovat muun muassa John FanteCharles Bukowski, Kjell Askildsen, Edna O’Brien, Liv Ullman, Linn UllmanMärta TikkanenTurkka Hautala, Laura Lehtola ja Essi Kummu. Heitä on myös monia muita, mutta nämä tekijät tulivat ensimmäiseksi mieleen.

Tällä viikolla luin Laura Gustafssonin uutuuskirjan Pohja. Jo ensimmäisenä iltana ahmin ensimmäiset 58 sivua – ja olisin varmasti hotkaissut koko kirjan samana iltana, ellei minun olisi pitänyt nukkua välillä. Gustafssonin kirjassa puhuu ääni, joka on ihailtavan rehellinen ja suorasukainen. Teoksessa tarkastellaan naisena ja äitinä olemista ilman kaunistelevaa valoa, siinä puhutaan miehistä ja joidenkin miesten (ajoittain typerästä ja/tai raivostuttavasta) käyttäytymisestä ilman silottelevaa sensuuria, siinä kuvaillaan ohimeneviä onnenhetkiä, raastavaa epätoivoa ja rakkauden rotkoja. Joukossa on myös huumoria, vaikka asiat sinänsä ovat vakavia, niin kuin elämä niin usein on. Kirjoitin muun muassa nämä lauseet muistiin lukupäiväkirjaani:

”Kunnioitan miehiä iän, uran ja yleisen olemuksen perusteella. Heidän on oltava vertailukelpoisia isäni kanssa. Itseluottamuksen pitää olla iso ja perustua tosiasioille. Jos he eivät jotakin osaa, niin he kiiruhtavat sen opettelemaan ja palaavat vasta kun homma on hallussa.”

Hieno tiivistys. Etenkin kolmas lause lämmitti sieluani samalla tavalla kuin viltti varpaita.

Laura Gustafsson Pohja

Tällä hetkellä minulla on kesken oma romaanikäsikirjoitukseni. Olen pitänyt pinkasta nyt taukoa noin kuukauden verran, ottanut etäisyyttä ja miettinyt hetken muita asioita. Kun alan jälleen työstää käsikirjoitusta, yritän unohtaa kaiken muun paitsi edessäni olevan käsikirjoituksen. Eräs kollega on yrittänyt muistuttaa, että vain tekstillä on merkitystä. Ajattelen, että sanojen pitää tuntua todelta, vaikka kirjoittaisikin fiktiota.

All you have to do is write one true sentence. Write the truest sentence that you know.

-Ernest Hemingway

Tällaista on olla IHMINEN!

Eihän meillä ole mitään muuta kuin sanat, joilla me päästään toistemme lähelle.

-Tommi Eronen: IHMINEN!

Huoneen seinälle heijastuu tuttuja kasvoja: Richard Nixon, Paavo Väyrynen, Margaret Thatcher, Anneli Jäätteenmäki. Rokkitähdeltä näyttävä mies, jonka henkilöllisyydestä en ole varma. Donald Trump.

Tommi Eronen.

Heitä yhdistää ainakin yksi asia: he ovat kaikki ihmisiä.

Ihminen-press-8-marko-makinen 1

IHMINEN!-monologin esittää Tommi Eronen. KUVA: Marko Mäkinen.

Näyttelijä Tommi Eronen on käsikirjoittanut Teatteri Jurkkaan monologin nimeltä IHMINEN!, joka nimensä mukaisesti käsittelee suurta aihetta: ihmisenä olemista. Ilari Johanssonin ohjaamassa teoksessa Tommi Eronen esittää itse tarinan päähenkilöä, 48-vuotiasta ihmistä ja eronnutta neljän lapsen isää Tommia, jonka juuret ovat Kuopiossa ja unelmat Milanossa.

Esityksen ensimmäisellä puoliajalla äänessä on itseironinen tarkkailija, joka pohtii paikkaansa suuressa kosmoksessa. Hän pelkää sairastuneensa vakavasti, muistelee menneisyyden valintojaan ja miettii, miksi ei mennyt tanssimaan sen ihanan Minna-Liiran kanssa EF:n kielikurssin loppudiskossa. Itsetutkiskelumatkallaan mies päätyy lopulta astraaliprojektion kurssille, jota vetää pakonomaisesti silmää iskevä savolaisukko. Viimeistään tämä epäilyttävä elämäntaitoguru saa yleisönkin unohtamaan itsensä, irtaantumaan ruumistaan ja nauramaan estoitta.

Esityksen aikana ääneen pääsevät myös muassa muassa uuden elämän aloittanut ex-vaimo sekä savolainen lääkäri, joka yrittää luoda eturauhastutkimukseenkin lupsakan tunnelman.

Ihminen-press-5-marko-makinen 1

IHMINEN! on nähtävillä Teatteri Jurkassa. KUVA: Marko Mäkinen.

Väliajan jälkeen Eronen päästää katsojan vieläkin lähemmäksi ihmisen ydintä.

Silloin valokeilaan nousee yksi ihmisen vaikeimmista tehtävistä: vanhemmuus. Päähenkilön ja hänen isänsä välillä on paljon rakkautta, mutta vähän sanoja. Supisuomalaisessa kahvipöydässä isä saa kysyttyä pojaltaan lähinnä, miten Skoda on kulkenut. Poika miettii kuumeisesti, haluaisiko isä oikeastaan kysyä jotakin enemmän.

Hän toivoo, että pystyisi katkaisemaan tuon mykkyyden kierteen suhteessa omiin lapsiinsa.

Esitystä katsoessani huomasin, että Tommi Eronen tuo jollakin tavalla mieleen Karl Ove Knausgdin, norjalaisen kirjailijan, jonka omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta on tullut maailmanlaajuinen menestys.

Mielleyhtymä kumpusi aluksi ulkoisesta olemuksesta; kummatkin ovat vuonna 1968 syntyneitä miehiä, tummatukkaisia, karismaattisia henkilöitä. Sitten oivalsin, että myös aiheiden käsittelytavoissa on jotakin samaa.

Knausgårdin tavoin Erosenkin teksti kulkee rohkeasti kohti häpeää. Hän pureutuu kokemuksiin, jotka voivat tuntua ihmisestä itsestään noloilta, intiimeiltä ja paljailta – mutta juuri siksi ne ovat kaikille yhteisiä. Rehellisesti, ilman suodattimia, Eronen ottaa haltuunsa elämän suuret teemat: vanhemman ja lapsen suhteen, masennuksen ja kiihkeän onnen kaipuun, avioeron ja kalvavan kuolemanpelon. Katsoja saa maistettavakseen monenlaisia mielialoja mustasukkaisuudesta katkeruuteen, yksinäisyydestä hurjaan elämäniloon.

Tähän keitokseen Eronen tuo mausteeksi huumorin, joka puolestaan Knausgårdin teoksissa viihtyy enemmän rivien välissä.

Ihminen-press-3-marko-makinen 1

Monologissa käsitellään elämän suuria kysymyksiä. KUVA: Marko Mäkinen.

Suosittelen Erosen monologia lämpimästi kaikille, jotka uskovat kuuluvansa ihmislajiin. Kirjoittajille ja muille luovuudesta kiinnostuneille esitys voi olla myös hyvin inspiroiva, sillä sen aitous kannustaa rehelliseen ilmaisuun. Päähenkilön kokemuksiin voi moni samaistua, ja ne tuntuvat häkellyttävän tosilta. Kuitenkaan yleisö ei voi tietää, kuinka paljon esityksessä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota – eikä sen tarvitsekaan tietää.

Pidin erityisesti siitä, miten koominen ja traaginen sekoittuvat monologissa toisiinsa kuin kyyneleet hymyileviin huuliin. Yksi koskettavimmista hetkistä on kohtaus, jossa Tommi yrittää keskustella saunan lauteilla 18-vuotiaan esikoispoikansa kanssa. Kun ensimmäiset hellät sanat vihdoin tulevat suusta ulos ja isän silmät täyttyvät kyynelistä, joutuu katsojakin hamuamaan nenäliinaa.

Ja seuraavassa hetkessä näyttelijä sanoo jotakin, mikä jo naurattaa.

Runsaan puolentoista tunnin mittaiseen monologiin mahtuu koko viiltävänkaunis elämä.

Seitsemän syytä iloita juhannuksena

Vietän keskikesän juhlaa pitkästä aikaa Pohjanmaalla, kotikonnuillani. Tänne on ihanaa paeta Helsingin hulinaa, ahdasta kerrostaloasuntoa, seiniä joiden läpi kuulen aivan liian selvästi naapurieni niistämisäänet sekä yölliset musiikinkuuntelu- ja tavaroidenjärjestämistuokiot.

Täällä lakeuksien rauhassa melkein unohtaa sen, että britit haluavat erota EU:sta. Mutta vain melkein.

juhannusruusut 1

Parasta tässä juhannuksessa ovat tähän mennessä olleet nämä asiat:

1. Seura

Perhe, läheiset ihmiset, nauru, yhdessäolo. Ei tarvitse edes meikata, ellei halua.

2. Sää

Aurinko on ollut innokkaalla päällä, ainakin näillä leveysasteilla. On niin lämmintä, että olen jopa käyttänyt aurinkorasvaa. Onko tällaista juhannusaattoa nähty sitten vuoden 1987 – jos silloinkaan?

3. Maisemat

Yritin tänään ottaa valokuvan Lapuanjoesta mutta huomasin liian myöhään, että kamerani oli selfie-asetuksella. Tuossa luontokuvassa näkyy nyt lähinnä osa kasvoistani sekä yksi vino etuhammas.

Olen myös ihastellut kotikadulla kukoistavia juhannusruusuja sekä näitä äidin istuttamia orvokkeja:

orvokit

4. Karl Ove Knausgård

Vaikka hän on kauhean painava, otin hänet mukaan reissuun. (Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa on jopa 1216 sivua, lähdeluetteloineen). Katriina Huttusen suomentama romaani alkaa lupaavasti, koska siinä mainitaan kesämökki:

”Syyskuun puolivälissä vuonna 2009 lähdin käymään Thomasin ja Marien pienellä kesämökillä joka sijaitsi Höganäsin ja Möllen välimaastossa, koska Thomasin oli tarkoitus ottaa minusta siellä kuvia seuraavia romaanejani varten.”

Taisteluni 6 kirja

5. Uudet shortsit

Löysin lähtöpäivänä Vero Modasta uudet korallinpinkit shortsit, jotka olivat huomattavassa alennuksessa. Kaiken lisäksi ne sopivat väriltään uusiin kesäkenkiini sekä Maybellinen huulipunaani, jonka nimi on Sunset Blush.

6. Ruoka- ja kahvitteluhetket

Lapsuudenkodissa ei ehdi tulla nälkä. Sain tänään nauttia tällaisen äidin loihtiman herkkupöydän antimista:

kahvipoyta

7. Mahdollisuus mennä Power Parkiin

Alahärmässä Power Park -huvipuistossa on iso juhannusjuhla, jossa esiintyvät tänään muun muassa Paula Koivuniemi, Kyösti Mäki-Mattila ja Marita Taavitsainen. Perheessämme ollaan erimielisiä tapahtumaan osallistumisesta.

”Kolmen tunnin päästä alkais Jari Sillanpään keikka”, yritin muistuttaa kuuden maissa.

”Kahden tunnin päästä alkaa Uuno muuttaa maalle”, kuului vastaus.

Enemmistön päätöksellä matkaan kuitenkin lähdetään, hurraa!

 

Aurinkoista juhannusta kaikille!