Lomalta voi löytyä tarina

A good writer knew when not to write.

-Charles Bukowski

Kun julkaisin esikoiskirjani Arvostelukappaleen syksyllä 2007, minulla oli yhtäkkiä tyhjä olo. Tuntui, että olin sanonut kaiken mitä sanottavissa oli. Toisen kirjan aloittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

”Mulla on sellainen fiilis, että mä haluaisin nyt pikemminkin elää kuin kirjoittaa”, sanoin kokeneemmalle kirjailijakaverille.

”Tee niin, hyvä ihminen. Elä!”

Tuon keskustelun jälkeen minulla on ollut tuo sama olo aika montakin kertaa, muun muassa juuri nyt. On tehnyt mieli poistua näppäimistön ääreltä meren rantaan, joen syliin, kesän kainaloon.

saaristoristeily

Viime aikoina olenkin pitänyt vähän taukoa proosan kirjoittamisesta. Ja vaikka yritän miten päin ajatella, minulla on siitä kauhean huono omatunto. Haluaisin olla sellainen täydellinen kirjailija, joka tuottaa tekstiä jokaikinen päivä, ottaa kirjoittamisen osaksi elämäänsä samalla tavalla kuin hampaiden harjaamisen tai deodorantin käyttämisen.

Kirjailija ja luovuuden opettaja Julia Cameron on verrannut kirjoittamista hengittämiseen, mikä onkin osuva rinnastus. Silloin kun en kirjoita, minulla on jollakin tavalla tukala olo rinnassa, vaikka nauttisinkin pienestä lomasta.

Tässä tukalassa olossani yritän nyt tukeutua mentoriini Charles Bukowskiin, jonka mielestä on ihan okei olla välillä kirjoittamatta.

”You had to rest the godhead now and then”, hän on todennut.

allas 2

EpopPark-maauimalan allas, jonne heitin talviturkkini.

Viime päivinä olen siis antanut näppäimistön nukkua hetken. Olen lenkkeillyt ja pyöräillyt, laulanut ja soittanut pianoa, tanssinut Los Cojones -nimisessä baarissa, istunut Löylyn terassilla ja ihaillut Helsingin merimaisemia, käynyt saaristoristeilyllä ja nähnyt Itämeren tyttären toiselta puolen, keskustellut vieraan ihmisen kanssa John Irvingin romaaneista (lukematta niistä yhtäkään), matkustanut Pohjanmaalle täpötäydessä junassa, tutustunut ravintolavaunussa kahteen kivaan tyyppiin joista toinen antoi minulle omaksi Elle- ja Trendi-lehtien tuoreimmat numerot, polskinut EpopPark-nimisessä maauimalassa Lapualla, ajanut yksin autolla Vimpeliin, käynyt sukujuhlissa, puhunut englantia kaukaiselle Amerikan serkulle jonka sukunimi ei todellakaan ollut Latvala vaan Jackson.

Lisäksi olen kokeillut sup-lautailua Lapualla. Tästä olen erityisen ylpeä. Yhtenä päivänä paistattelin päivää joen rannassa, kun näin vanhan luokkakaverini melovan laituria kohti. Juttelimme tasapainosta ja lautailusta ja hän kysyi, halusinko minäkin kokeilla. Vastasin kyllä, vaikka minua pelotti. Pelkäsin, että molskahdan veteen hänen edessään tai näytän muuten vain naurettavalta.

Mutta elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin kannattaa vastata kyllä.

sup-lautailua

KUVA: Juha Laitinen.

Ja vaikka virtaus oli aika voimakas, kaikki meni hyvin. Minulla on kuin onkin käsivoimia, vaikka ei ehkä näytä siltä.

Ja tunnustettakoon, että olen välillä myös kirjoittanut. Muistikirjaani on syntynyt muun muassa jokunen lauluteksti. On ollut ihanaa tehdä jotakin sellaista, jonka työstämisessä ei kestä kolmea vuotta.

Huomaan kuitenkin, että alan jälleen kaivata myös pidemmän tekstin äärelle, ajattelen sitä tiedostoa jota olen kuluneena keväänä ja kesänä yrittänyt viedä eteenpäin. Tätä blogipostausta kirjoitan hotellihuoneessa Münchenissä. Saavuin tänään kaupunkiin, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua pelottanut lähteä matkaan. Eilen illalla läheisiltä tuli säikähtyneitä viestejä Müncheniin tehdystä iskusta. Pian näin itsekin uutisotsikot ja menin nukkumaan levottomalla mielellä.

Aamulla astuin kuitenkin koneeseen, koska matka oli jo varattu ja maksettu. Mutta en voi lymyillä hotellihuoneessa viittä päivää. Tai voin, mutta siitä kokemuksesta ei ehkä synny kiinnostavia postikortteja – eikä tarinoita kerrottavaksi.

hotellissa

Kohta lähdetään ulos katselemaan kaupunkia. Haluan puhua saksaa ja syödä knödeliä ja apfelschorlea ja nähdä Marienplatzin aukion jonka läpi 17-vuotiaana kävelin.

On uskallettava elää ja tehdä asioita, kaikesta huolimatta.

Treffeillä Tainan kanssa

Tapasin viime viikolla lounaalla kaverini, jonka kanssa puhumme paljon tarinoista ja kirjoittamisesta. Kerroin hänelle, että olin loppukeväästä saanut näytelmäni valmiiksi ja yritin jälleen kirjoittaa proosaa. Työ tuntui edistyvän vähän nahkeasti, ehkä siksi että olin antanut jo kaikkeni draamaan.

”Onks sulla nyt takki ihan tyhjä”, hän kysyi.

”Aika lailla joo.”

kavely 1

Kaverini neuvoi, että nyt olisi nyt sopiva hetki ottaa rennosti, nauttia elämästä, inspiroitua uusista maisemista.

”Voisit tehdä niitä asioita, joista olet aina haaveillut, hän sanoi. ”Käydä vaikka Pariisin Disney Worldissa.”

(Keskustelu eteni niin vauhdikkaasti, että en ehtinyt kertoa hänelle, että Pariisin Disney World on jo koettu, yhdeksän vuotta sitten. Mikkihiiret ja akuankat hymyilivät leveästi, minä itkin. Olin äskettäin eronnut silloisesta poikaystävästäni).

Joka tapauksessa kaverini ehdotus oli loistava. Hän oli vähän samoilla jäljillä kuin Julia Cameron Tie luovuuteen -kirjassaan, jota olen tässäkin blogissa monesti siteerannut.

kirjapino

Cameron puhuu kyseisessä teoksessaan taiteilijatreffeistä. Ne ovat sikäli erikoiset treffit, että niille mennään yksin, aivan omassa seurassa. Paikan olisi hyvä olla sellainen, että se ravitsee ja inspiroi, täyttää taiteilijan luovaa varantoa.

”Sisäinen taiteilijasi on lapsi, joka ei välitä niinkään rahasta kuin huomiosta: käynti kiehtovassa romukaupassa, yhdessä ja yksin nähty vanha suosikkielokuva, taidenäyttely, luontoretki. Yhdessä vietetty aika on oleellista, ei kustannukset”, Cameron kirjoittaa.

Treffit yksin romukaupassa ei välttämättä kuulosta kovin houkuttelevalta; kirjailijan ammatissa joutuu muutenkin olemaan niin paljon yksin, ja hyvin usein myös ajatusten roinan keskellä.

Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt muita inspiroivia paikkoja. Olen mennyt spontaanisti yksin elokuviin, itseni kanssa, ehtimättä pyytää ketään seuraksi – ja olen tajunnut olevani taiteilijatreffeillä. Olen nähnyt Tainan seurassa sekä uusia että vanhoja elokuvia, muun muassa nämä: Kirsikkapuiden alla, Kaksi yötä aamuun, Tanskalainen tyttö, Kuka pelkää Virginia Woolfia? sekä Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka.

leffateatteri

Orionissa on hauska käydä katsomassa klassikkoelokuvia vuosien takaa.

Tainan kanssa on oikeastaan aika kiva käydä elokuvissa. Hän nauraa aivan samoille asioille kuin minä, täsmälleen samoissa kohdissa. Usein hän myös ostaa leffaan karkkipussin ja yrittää syödä niin, ettei aiheuttaisi salissa kiusallista rapinaa.

Se ei koskaan onnistu.

Ärsyttävin piirre hänessä on se, että hän usein myöhästyy treffeiltä vähintään viisi minuuttia. Viimeksi hiippailimme jälleen hiukan myöhässä elokuviin; Elizabeth Taylor lauloi jo Who’s afraid of Virginia Woolf -sävelmää, sali oli aivan pimeä ja Taina valaisi meille kännykällä tietä.

Yhtenä päivänä kävimme yhdessä lenkillä. Se on helppoa, koko ajan ei ole pakko juosta. Välillä pysähdymme ihailemaan meren aaltoja tai puiston hopeapajuja, otamme ehkä muutaman valokuvan ja jatkamme matkaa. Lenkin jälkeen voimme mennä kalliolle istumaan, paistatella auringossa kuin kilpikonnat ja kuunnella Sannin biisejä.

kesakalliot 3

Joskus mietin, uskaltaisinko pitkästä aikaa lähteä matkalle ihan vaan Tainan kanssa. Hänellä ei ole kovin hyvä suuntavaisto, mutta hän osaa kyllä lukea karttaa ja puhua englantia. Hänellä ei ole koskaan tyylikkäitä kenkiä, mutta olen tottunut siihen. Tärkeintä on, että Tainan on hyvä kävellä.

Reissussa hän haluaa tehdä ihan samoja asioita kuin minä: samoilla kauniilla kaduilla, pysähtyä kahviloihin, juoda teetä hämärässä pubissa. En tiedä ketään, joka jaksaisi vaellella kirjakaupoissa yhtä kauan kuin hän.

Parasta Tainassa on ehkä se, että hänen kanssaan ei koskaan tarvitse herätä aikaisin aamiaiselle. Hän nukkuu niin pitkään kuin huvittaa ja kerää voimia uutta päivää varten. Mikäli hotellin aamiaisaika on jo ohitse, Taina ei rupea mököttämään.

Hän kävelee ensimmäiseen vastaantulevaan kahvilaan ja tilaa croissantin marmeladihillolla.

Ovet avautuvat laulamalla

Olen huomannut kuinka maailmankaikkeus asettuu hyvien suunnitelmien puolelle, erityisesti se suosii rohkeita ja suuria suunnitelmia.

-Julia Cameron:  Tie luovuuteen

Jokin aika sitten sain yllättävän ehdotuksen: minua pyydettiin laulamaan nobelistin kirjajulkkareissa. Tämä oli erikoinen sattuma, sillä olin juuri tänä keväänä aloittanut laulutunnit.

Vaikka ajatus esiintymisestä tuntui jännittävältä, suostuin solistiksi melkeinpä heti. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla pyöräilin läpi lakeuksien ja lauloin tuuleen, opettelin biisien sanoja ja palautin mieleen tutut sävelet.

Linnut Pohjanmaalla 1

Lauloin lakeuksilla yhdessä lintujen kanssa.

Tarkoituksena oli valmistella yllätys Antti Rivaselle, jonka esikoisromaani Miten muistat minut ilmestyi maaliskuun lopulla. Tutustuin Anttiin aikoinaan kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa, jonka toimintaan menin mukaan opiskeluaikoina.

Ensimmäiset bänditreenit jännittivät niin, että edellisenä yönä sain toden teolla odotella nukkumattia. Treenien alussa minusta tuntui hetken siltä kuin en olisi koskaan laulanut nuottiakaan. Pelkäsin, että tuotan pettymyksen kaikille soittajille, musiikille taidelajina sekä koko maailmankaikkeudelle.

Pian löysimme kuitenkin sopivan sävellajin, minkä jälkeen musisointi sujui kuin leikiten. Jussi Valtonen soitti kitaraa, Markus Salonen bassoa. Nämäkin kaverukset tunnen jo Nobelistiklubin ajoilta. Heidän ja Antin yhteinen ystävä Petri Sämpi vastasi lyömäsoittimista.

Juhlapäivänä jännitys värisi koko kropassa. Käsi tärisi, kun yritin piirtää rajauksia silmiin. Kotona kirjoitin ylös sekä yhdet välispiikit että pienen juonnon. Katsoin tarpeelliseksi merkitä muistiin muun muassa nämä lauseet:

-hyvää iltaa kaikille

-minä olen Taina Latvala

miten muistat minut kansi 2

Antti Ritvasen esikoisromaani ilmestyi maaliskuussa.

Laulunumeromme pysyi viimeiseen asti yllätyksenä päivänsankarille. Päätimme esittää juhlassa akustisesti kaksi Antti Ritvasen säveltämää ja sanoittamaa kappaletta: Hanna-Leenan unet ja Aavistuksia. Näitä Antti on aikoinaan laulanut Maunula-nimisessä bändissä, jossa myös Jussi ja Markus ovat soittaneet. (Maunulan versiot voi kuunnella täältä.)

Koko alkuillan sydämeni sykki paljettimekon alla. Miten oikein selviän tästä? Entä jos aloitankin Hanna-Leenan unet väärästä sävellajista? Mitä jos ääneni tärisee niin, että yleisö vajoaa hitaasti maan alle?

Kun oli aika astua lavalle, yhtäkkiä outo rauha valtasi minut. Muistin erään ystäväni sanat ja tajusin, että kyseessä ei ollut The Voice of Finland -finaali. Tärkeintä oli antaa päivänsankarille tämä lahja.

Lopulta kaikki sujui yli odotusten. Laulaminen tuntui hyvältä, lämmin tunnelma leijui sävelten yllä. Sali oli täynnä ystävällisiä, hymyileviä kasvoja, yleisö eli tuttujen biisien mukana ja kuunteli uteliaana uudet sovitukset.

Esityksen jälkeen palaute oli ihastunutta ja kannustavaa. Tuli tunne, että tällaista haluan tehdä lisää.

***

kirjat tie luovuuteen 1

Viime aikoina olen maininnut aika monessa postauksessa kirjailijan ja luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin. Teen sen näköjään nytkin.

Teoksessaan Tie luovuuteen Cameron puhuu unelmista ja niiden toteuttamisesta. C.G. Jungiin viitaten Cameron kirjoittaa synkronisiteetista, ”merkittävien yhteensattumien summasta”. Kun ihminen ottaa askelen unelmaansa kohti ja alkaa seurata sitä, koko maailma alkaa ikään kuin työntää häntä tuon haaveen luokse:

”Seuratessasi sitä huomaat, kuinka lisää salaperäisiä ovia aukenee.”

Minusta tuntuu, että tänä keväänä kävi juuri näin. Hyvin nopeasti laulutunnit johtivat ensimmäiseen esiintymiseen.

Ehkäpä jostain ilmaantuu toinen!