Miten onni näkyy?

”Don’t tell me the moon is shining; show me the glint of light on broken glass.”
-Anton Tšehov

Kymmenisen vuotta sitten opiskelin luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajakoulutuksessa. Silloin jotakin hyvin olennaista loksahti paikoilleen minun ja kynän välillä: oivalsin yksityiskohtien merkityksen kirjoittamisessa.

Runokurssilla ymmärsin, että isoja asioita ei kuvata suurten sanojen avulla, vaan pienten yksityiskohtien. Sivusin tätä aihetta viikko sitten, kun puhuin Imagen kirjoittajakoulutuksessa kirjoittajan omasta äänestä ja tyylistä.

Jos haluaa kuvaa sydänsurua, olisi varmaan helpointa sanoa, että ”sydämeni on särkynyt”. Mutta runokurssilla opin, että tämä ei ole se paras tapa. Tunne pitäisi pystyä ilmaisemaan jotenkin toisin, konkreettisesti, vaikkapa siten kuin Samuli Putro Zen Cafén biisissä Piha ilman sadettajaa:

”Peiton käärin rullaksi
sen asettelen viereeni,
kuvittelen, että siinä oot.”

Hyvää tekstiä voisi verrata onnistuneeseen valokuvaan. Arto Seppälän ja Markku Hattulan Sanasi sun -kirjoittamisoppaassa neuvotaan, että terävät lähikuvat ovat parempia kuin epämääräiset kaukokuvat. Kun kirjoittaa, kannattaa siis zoomata lähelle.

Muistikirjani yliopistoajoilta.

Muistan luovan kirjoittamisen opinnoista myös toisen tärkeän oivalluksen: kirjoittaminen vaatii paljon työtä, uudelleenkirjoittamista, editoimista, korjauksia, paranneltuja versioita.

”Kirjoittajan ei saa koskaan olla laiska”, julisti romaanikurssin opettaja.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Olin kirjoittanut omaan tarinaani tavanomaisuuksia vilisevän hääkohtauksen, jossa kerroin muun muassa, että ”morsian oli onnellinen”. Kurssin vetäjä totesi, ettei sellaista tarvitse sanoa. Kaikki tietävät, että morsian on todennäköisesti onnellinen hääpäivänään. Kiinnostavampaa olisi kuvata, miten onni näkyy.

Tuosta kurssista lähtien olen yrittänyt välttää kliseitä yhtä suurella kiihkeydellä kuin aikaisia aamuherätyksiä. Kirjoittajan pitää väsymättä etsiä uusia, tuoreita tapoja ilmaista asioita. Toisina päivinä se onnistuu paremmin, toisina heikommin. Mutta aina täytyy yrittää.

Kirjoittajakurssilla sain kuunnella myös muiden esiintyjien kiinnostavia puheenvuoroja. Imagen päätoimittaja Heikki Valkama puhui otsikoinnista ja hyvästä aloituksesta. Hän totesi muun muassa näin: ”Jos et tiedä miten sanoa, sano se suoraan.” Tämä on hyvä vinkki kaikkeen kirjoittamiseen.

Kirjailija Miina Supinen puhui kirjoittamisen esteistä ja niiden voittamisesta. Hän siteerasi Stephen Kingiä, joka on antanut tällaisen neuvon kirjoittamisoppaassaan On Writing (suom. Kirjoittamisesta):


”Write with the door closed, rewrite with the door open.”





Ymmärsin Kingin sitaatin tarkoittavan sitä, että tekstin ensimmäinen
versio olisi hyvä kirjoittaa itsekseen, omassa rauhassa, muiden mielipiteet unohtaen.

”Älkää päästäkö ketään itsenne ja näppiksen väliin”, Supinen neuvoi.

Vasta kun käsikirjoitus on sopivassa vaiheessa, sitä kannattaa näyttää muillekin.

Kollegani muistutti myös, että kirjoittamiseen täytyy sitoutua. Voi esimerkiksi päättää, että naputtelee joka päivä yhden liuskan proosaa. Tai vaikka vain neljä riviä. Joskus tuo sitoutuminen voi merkitä sitä, että jokin muu hauska asia jää tekemättä. Jos todella haluaa kirjoittaa, on turha lykätä sen aloittamista.
”Oikea aika on tänään”, Supinen kannusti.

Kirjailija Katja Kettu esitteli yleisölle tarinankerronnan kolmetoista käskyä. Hän neuvoi muu muassa ”diggailemaan Aristotelesta” ja muistamaan draaman kaaren perusasiat: alun, keskikohdan ja lopun. Kettu sanoi myös, ettei kannata ajaa ilman rattia tai silmät kiinni; kirjoittaessa olisi hyvä tietää suunnilleen, minne on menossa. Tärkeää olisi myös rakastaa hahmojaan ja muistaa, että totaalinen pahuus tai hyvyys ei ole kiinnostavaa. Henkilöissä on hyvä olla rosoa ja kosketuspintaa, tunnistettavuutta.

Kirjailija ja toimittaja Anu Silfverberg puhui kuulijoille lehtijutun rakenteesta. Hän siteerasi Mark Krameria, joka on todennut: ”Structure is what the reader needs next.” Silfverberg kehotti miettimään juttua rakentaessa myös sitä, mitä tekstin kertojan on ylipäätään mahdollista tietää seuraavaksi. Aika- ja paikkasiirtymien tulisi olla motivoituja, ja kappaleiden aloitusten pitäisi houkutella lukemaan lisää. Kirjoittajan täytyisi myös pystyä perustelemaan joka ikisen kohdan olemassaolo tekstissä.

Luentojen jälkeen kurssilaiset saivat vielä osallistua erilaisiin työpajoihin. Minä kävin kuuntelemassa Heikki Valkamaa, joka kertoi editoinnista Imagessa. Opin muun muassa uuden käsitteen ennakoiva editointi. Tämän ajatuksen mukaan editorin rooli ei painotu vain lehtijutun viimeistelyvaiheeseen, vaan hän on kätilöimässä juttua alusta loppuun. Editori on tekstin ensimmäinen lukija, mutta myös kirjoittajan kannustaja ja innostaja.

Koulutuksen jälkeen vaeltelin hetken Kallion kirjastossa Raymond Carverin novelleja etsien. Minusta on ihanaa kulkea kirjastoissa ja kirjakaupoissa, sillä tunnen oloni aina onnelliseksi kirjojen keskellä.

Miten onni sitten näkyy minussa?

Suunnilleen näin:

Shakespeare & Company -kirjakaupassa Pariisissa.

Bonne journée, rakkaat lukijat!

Tehtävä alitajunnalle

”Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.”

Näin Ernest Hemingway rohkaisee itseään muistelmateoksessaan Nuoruuteni Pariisi (1964). Siinä kirjailija palaa 1920-luvun viehkeään pääkaupunkiin, viininhuuruisiin kahviloihin, Shakespeare & Company -kirjakauppaan, Gertrude Steinin kirjallisen salongin tunnelmiin.

Ernest Hemingway aloitti tämän teoksen kirjoittamisen Kuubassa 1957.

Hemingwayn sitaatti tiivistää hyvin Imagen kirjoittajakoulutuksessa pitämäni luennon sisällön. ”Kirjoittajan oma ääni ja tyyli” -esityksessäni puhuin paljon muun muassa kirjoittamisessa vaadittavasta rohkeudesta ja rehellisyydestä.

Jos joku olisi pyytänyt minua kirjoittamaan yhden toden lauseen juuri ennen koulutuksen alkua, olisin raapustanut paperille: ”Minua jännittää, toimiiko powerpoint ja löydänkö tietokoneesta taikanapin, joka saa slidet vaihtumaan.”

Tämä oli kuitenkin aivan turha murhe. Kahvitauolla, kun muut mutustivat sämpylöitään, hiippailin salaa tietokoneen luo ja painoin nuolinäppäintä. Slidet vaihtuivat! Oloni oli suunnattoman helpottunut.

Powerpointin sijaan minun olisi pitänyt jännittää, kuuluuko ääneni yleisöön. Taskussani oli tärkeän näköinen laite kuin agentilla, ja kaulukseeni oli kiinnitetty pieni musta mikrofoni. Tämä sopi hyvin yhteen esityksen alussa esittämäni vertauksen kanssa: samoin kuin tietyillä laulajilla, myös taitavilla kirjoittajilla on tunnistettava ääni ja tyyli. Esimerkkinä laulajasta mainitsin tietysti Madonnan, idolin jo lapsuus- ja nuoruusvuosiltani.

Madonna, Re-Invention Tour 2004. Kuva: madonna.com

Esiintymisissä on aina varauduttava yllätyksiin; luentoni alussa joku yleisöstä huomautti, että käänsin koko ajan päätäni oikealle, jolloin ääneni välillä hävisi.

On siis lisättävä jännitettävien asioiden listalle: pään asento suhteessa kaulukseen kiinnitettyyn mikrofoniin.

(Onneksi tämä ongelma nujertui, kun menin seisomaan toiselle puolen papereitani).

Uutta käsikirjoitusta työstäessäni olen miettinyt paljon omia ja muiden kirjoittajakurssilla puhuneiden opetuksia. Oman luentoni voisi tiivistää näin: kirjoita rehellisesti, ystävysty häpeän kanssa, anna surun ja ilon tulla, muista että kaunokirjallisuus ei ole vain kaunista, kiinnitä huomiota kieleen, lue ja kirjoita paljon, työstä tekstejäsi.

”Good stories are not written: they are rewritten”, irlantilainen kirjailija Ivy Bannister muistuttaa Maeve Binchyn kirjoittamisoppaassa The Maeve Binchy Writers’ Club (2008).

Siskoni tuliainen Irlannista vuodelta 2008.

Rohkeuden ja häpeän kanssa olen työssäni tekemisissä lähes päivittäin. Kaikenlaisia ajatuksia pyörii päässä: Voiko näin sanoa? Ei kai kenellekään tule paha mieli? Mitä äiti, mummi, Siwan myyjä, kaverit, naapurit ja kilpikonnakasvattajat ajattelevat?

Joskus, eri tilanteissa, huomaan tukeutuvani ajatukseen: what would Madonna do?

Yksi esitykseni kohdista käsitteli kirjoittamiseen liittyvää vihaa. Viha on voimakas sana, mutta muun muassa Tommy Hellstenin kirjoista olen oivaltanut, että vihan voi käsittää myös myönteiseksi. Tätä en tullut luennolla sanoneeksi. Viha on inhimillinen tunne, kaikille tuttu. Se auttaa rajojen asettamisessa. Kirjassaan Virtahepo olohuoneessa Hellsten puhuu vihasta välineenä, joka suojaa persoonaa: ”Sen avulla kerromme muille: tästä minä alan, kohtele minua kunnioittaen.” Elämässä tulee vastaan lukemattomia tilanteita, joissa pitää (tai olisi pitänyt) asettaa selvät rajat, oman itsen vuoksi. Kirjoittaminen voi olla paikka kuvata ja käsitellä näitä hetkiä.

Antti Nylén on todennut Vihan ja katkeruuden esseissään, että kirjoittaminen on aggressiivista. Nylén kuitenkin muistuttaa myös herkkyyden merkityksestä silloin, kun pitää kynää kädessä. Pelkän vihan voimalla ei pitkälle pötkitä.

Esseisti Antti Nylén on tunnetusti Morrissey-fani.

Tilaisuuden jälkeisenä päivänä kysyin lounaalla eräältä kirjailijaystävältäni, miten hän ymmärtää herkkyyden kirjailijan työssä.

”Ehkä se on jonkinlaista vilpittömyyttä.”

Se oli minusta hyvä ajatus.

Imagen päätoimittaja Heikki Valkama puhui koulutuksessa tehokkaasta aloituksesta. Koukuttava aloitus voi sisältää tarinan, se voi herättää uteliaisuuden tai tiivistää olennaisen, esittää kysymyksen tai yllätyksen. Yksi vaihtoehto on olla ajattelematta alkulausetta ja ryhtyä kirjoittamaan keskeltä.

Minä kuulun niihin, jotka pääsevät tarinassa eteenpäin vasta loistavan, tajunnanräjäyttävän alkulauseen jälkeen – olkoonkin, että kustannustoimittaja saattaa viivata sen yli.

Kynät sauhusivat kirjoittakurssilla.

Imagen toimituspäällikkö Niklas Thesslund pohti luennossaan ideoinnin vaiheita. Tietämättä, että osaan räpätä Cheekin Syypää sun hymyyn -biisin kaikki säkeistöt, hän antoi esimerkin aiheen ja idean erosta:

”Cheek ja kotihoidontuki ovat aiheita. Jotta niistä saataisiin ideoita, niihin täytyisi tuoda jotain uutta ja oivaltavaa, katsoa toisin, löytää aiheelle jokin uusi tulkinta.”

Long Playn toimitussihteeri Ilkka Karisto puhui rakenteen merkityksestä. Jos lukija ei jaksa lukea tekstiä loppuun, syynä saattavat olla rakenteen heikkoudet, turhat rönsyt ja poukkoilut. Kariston mukaan jutussa on hyvä rakenne, jos lukija ei edes kiinnitä huomiota siihen, miten se on tehty.

Kirjailija Juha Itkonen luennoi yleisölle tarinankerronnasta. Hän viittasi muun muassa Zadie Smithin esseekokoelmaan Changing My Mind, jossa Smith on erotellut kaksi kirjailijatyyppiä: Micro Manager ja Macro Manager. Suomeksi Itkonen puhui löytöretki- ja insinöörikirjailijoista, jaosta johon hän oli törmännyt eräässä Oriveden opiston kirjallisuusseminaarissa. Itkosen kertoman perusteella luulen, että olen sekoitus kumpaakin: en tee etukäteen tarkkoja suunnitelmia, haahuilen aikani sopivaa ääntä ja maisemaa etsien, pidän kirjoittamista matkana joka yllättää – mutta arvostan kuitenkin myös editointia, tekstin viilaamista ja rakenteen pohtimista.

Kirjoittaminen on eräänlaista löytöretkeilyä.

Itkonen kertoi, että parhaat ideat hän saa usein aivan muualla kuin työhuoneessaan, vaikkapa lenkillä tai saunassa. Hän sanoi myös, että alitajunnalle kannattaa antaa tehtäviä. Piilotajunnan syvyyksissä asiat saavat rauhassa muhia, ja yhtäkkiä, aivan yllättävällä hetkellä, ratkaisu pulpahtaa mieleen.

Seuraavaksi annan alitajunnalleni kaksi tärkeää tehtävää tulevaa kirjaani varten:

1) Selvitä, mitkä novellit eivät kuulu kokonaisuuteen.
2) Sijoita novellit parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.
PS: Tee se pian.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!

Olen äänessä

Puhun Imagen kirjoittajakurssilla kiinnostavasta aiheesta: omasta äänestä ja tyylistä.

Asiaa voisi varmaan parhaiten havainnollistaa laulamalla yleisölle. Ja pukeutumalla niin, että tyyli pistäisi silmään marraskuun harmaudessa. Hetken harkitsin jopa keltaista baskeria.

Oma ääni on voimavara.

Luulen kuitenkin, että tätä yleisö ei ole tullut hakemaan. Oletan, että kuulijoita kiinnostaa, miten voi löytää oman äänen ja tyylin kirjoittajana.

Oma ääni on kiehtova aihe, jo siksikin, että siihen liityy jotakin mystistä ja vaikeasti määriteltävää. Tulevaa kurssia varten olen pohtinut omaa kirjailijan taivaltani, selaillut kirjoittamisen oppaita, miettinyt oman äänen olemusta. Se on jotakin sisäsyntyistä, osittain kirjoittajan persoonasta kumpuavaa – ja kuitenkin sitä voi myös kehittää harjoittelemalla, lukemalla ja kirjoittamalla paljon. Omaa ääntä ei voi suoranaisesti opettaa toiselle, mutta on mahdollista auttaa toista löytämään sen. Tämä voi tapahtua esimerkiksi kirjoittajaryhmissä tai luovan kirjoittamisen koulutuksessa. Tai saunassa. Tai Las Palmasissa. 


Olen joskus kuullut sanottavan, että kirjailijan tuotannossa jokainen teos vaatii oman äänensä. Olen samaa mieltä; oma ääni voi siis löytyä useammin kuin kerran. Vuosien varrella tyyli vaihtuu ja ääni muuttuu, välillä madaltuen, välillä heltyen heleämmäksi. Tuo löytämisen hetki on kuin valon välähdys syksyn siimeksessä.

Muistan aika tarkalleen, miten ja milloin minä löysin ensimmäistä kertaa oman ääneni kirjoittajana. Olin vähän päälle parikymppinen kirjallisuuden opiskelija ja toimittajan alku, Hirvenhiihtäjäni lukenut, Kalevalani kahlannut, runoja rustannut kirjoittamisen löytöretkeilijä, joka päätti naputtaa novellin. Ja sitten toisen. Enempää en paljasta tässä, säästän loput kurssille. Lisäksi suunnitelmissani on puhua siitä, mikä tekee kirjoituksesta omaäänistä; miten kirjoittaa niin, että tekstissä on vetovoimaa, miten kirjoittaa niin, että lopputulos liikauttaa lukijaa.

Koulutus järjestetään viikon päästä keskiviikkona 12. marraskuuta klo 13 alkaen. Tilaisuudessa on minun lisäkseni neljä muuta puhujaa: Imagen päätoimittaja Heikki Valkama kertoo hyvän aloituksen salaisuuden, Imagen toimituspäällikkö Niklas Thesslund puhuu ideoinnista, kirjailija Juha Itkonen paljastaa tarinankerronnan säännöt ja Long Playn toimitussihteeri Ilkka Karisto antaa vinkkejä hyvän jutun rakentamiseen.
Imagen verkkosivuilta löytyy tilaisuuden tarkempi ohjelma. Kuulin juuri, että kurssilla on vielä tilaa. Lämpimästi tervetuloa!